Näin tapasin miesystäväni osa 2

3,2K

Tästä pääset lukemaan osan 1

Mies tuli meille kuukauden tauon jälkeen. Hän oli viimein valmis näkemään minua ja lasta. Ja ilmaisi Tilanne oli vaikea. Kumpikaan meistä ei tiennyt mitä sanoa ja miten olla. Asunnossamme oli kamala jännite. Onneksi lapseni osasi rikkoa jännitteen ja hakea miestä leikkimään. Itse pakenin keittiöön laittamaan meille ruokaa, jottei tarvinnut kohdata miehen katsetta. Tavallaan kaikki oli kuten ennenkin, muttei kuitenkaan. 

Minua oli alkanut ahdistamaan miehen naapurina asuminen. Olin jo jonkin aikaa katsellut niin suurempia vuokra-asuntoja kuin myytäviäkin asuntoja. Olinpa vieraillut muutamassa näytössäkin. Välirikko naapurinmieheen ei toki ollut ainoa syy harkita muuttoa. Kaksio, jossa olin vuokralla, olisi jäämässä pieneksi. Kohta olisin siellä kahden lapsen ja koiran kanssa. Hirveän kauaa se ei palvelisi meitä, vaikka alkuun pärjättäisiinkin. 

Täyttelin lainahakemuksia pankkien nettisivuilla ja katselin myytävissä olevia asuntoja. Pian minulla oli lainalupaus ja yksityisnäyttösovittuna aivan täydelliseen kohteeseen. Jo myynti-ilmoitusta katsoessa ajattelin, että tuon minä haluan.  Näytössä päädyin tekemään asunnosta tarjouksen, jonka myyjä vielä myöhemmin samana päivänä hyväksyi. Se tuntui ihan uskomatomalta. Asunto vapautuisi vasta joulukuussa 2022, eli puoli vuotta olisi odoteltava.

Kerroin asiasta naapurinmiehelle. Hän onnitteli kovasti.

Seuraavana aamuna ovikelloni soi ja hän oli oven takana mukanaan kukkia minulle ja pikkulegopaketti lapselleni. Hän toivotti meille kovasti onnea uudesta kodista. Sydämessäni läikähti.

Laitoin miehelle viestiä ja kysyin lähtisikö hän kanssani leffaan. Ihan vaikka vaan kavereina, täsmensin perään. Lapseni oli menossa äidilleni yökylään ja minulla olisi vapaata. Hän suostui. Ajoimme elokuvateatteriin katsomaan romanttista Eiffel -elokuvaa. Mikään matka ei varmasti ollut tuntunut niin pitkältä. Yritin kaikkeni keksiä jotain kevyttä juteltavaa. Mies vastasi juuri kysyttyyn asiaan, eikä yhtään lähtenyt mukaan jutusteluun tai tehny vastakysymyksiä. Olin aivan tuskaisena tilanteen epämukavuudesta. Huokaisimme varmasti molemmat helpotuksesta, kun pääsimme leffateatteriin, jossa sai istua ihan hiljaa.

Elokuvan aikana kuitenkin tapahtui jotain. En tiedä oliko se yhteinen popcornirasia ja sen aiheuttamat hipaisut, kun kätemme vahingossa koski toisiaan. Vaihdoimme katseita ja hymyilimme toisillemme varovasti. Jossain kohtaa päädyin laittamaan käteni miehen reidelle. Hän otti käteni omaan käteensä ja niinpä loppuleffan istuimme käsi kädessä ja hymyilimme toisillemme, aina kun katseemme kohtasi. 

Leffan jälkeen mies tuli minun puolelleni olemaan. Hän kertoi, että on todella surullinen ajatellessaan meidän muuttamista pois. Hän lisäsi vielä, että on tietysti onnellinen meidän puolesta, että saamme ihanan kodin ja unelmani toteutuvat yksi kerrallaan. Minuakin asia suretti, mutta todellisuudessa muuttaisimme vain kilometrin päähän! Edelleen voisimme nähdä toisiamme, vaikkei se tietenkään ollut sama kuin naapurissa asuminen.

Sanoin vitsaillen, että mies voisi muuttaa minulle vuokralle. Naapurista kämppikseksi, ei huono. Kolmesta makuuhuoneesta riittäisi yksi hänelle, sillä vauva ei vielä hetkeen tarvitsisi omaa huonetta. Aloimme leikitellä ajatuksella.

Tuon leffaillan jälkeen aloimme taas viettää aikaa yhdessä. Kävimme kaikki yhdessä Linnanmäellä, jossa mies ja lapseni pelasivat pelejä kuin viimeistä päivää. Retkeilimme Hämeenlinnaan, Porvooseen, kävimme uimarannalla, kiertelimme kirpputoreja ja kokkailimme yhdessä hyviä kesäruokia. Kävimme kahdestaan ekoilla virallisilla treffeillä. Mies vei minut syömään illallista, jonka jälkeen menimme yhdessä ruokakauppaan ostamaan aineita herkkuiltapalaan. Olimme yötä minun puolellani ja aloimme katsoa yhdessä The Queen -sarjaa. Tuntui oikeastaan sille, että me tapailimme. Se saikin minut kysymään mieheltä, että tapailemmeko me silleen oikeasti. Että katsomme miten asiat menee. Mies vastasi, että tapailemme. 

Ihana kesä alkoi kääntyä syksyyn. Minusta tuntui siltä, että hiljalleen olin alkanut rakastua naapurinmieheen. Mitä enemmän olimme yhdessä, sitä vaikeampaa minun oli kuvitella olevani ilman häntä. Olin ystäväni häissä yhtenä syksyisenä lauantaina, jossa pappi sanoi vihkiparille: “ Arki rakentaa rakkautta, rakkauden kasvualusta on arkinen elämä”. Ja tuo lause värisytti minua. Olin nimittäin paininut sen ajatuksen kanssa, että onko minun ja naapurinmiehen oleminen liian arkista. Mehän tapailimme lapsen ehdoilla. Vietimme paljon aikaa kaikki yhdessä ja teimme tosi tavallisia asioita. Ei ollut mitään spesiaalia ja tajunnan räjäyttävää. Nuo papin sanat saivat minut ajattelemaan arkea. Se, että joku haluaa olla kanssani tavallisessa arjessa, eikä vain elämän tähtihetkinä, on merkityksellistä. Se, että jakaa jonkun kanssa samanlaisen ajatuksen hyvästä arjesta on merkityksellistä. Se, että joku arvostaa samoja arkisen elämän asioita kuin minä, on merkityksellistä. Mies oli tullut mukaan meidän arkeen, lähtenyt ilolla koiralenkeille mukaan, haravoinut syksyn lehtiä meidän kanssa ja leiponut sämpylöitä sunnuntaiaamuisin. Hän oli tullut meidän elämään, arkeen juuri sellaisena kuin se on. Se oli rakkautta. Ja mitä enemmän jaoimme arkea, sitä voimakkaammin aloin tuntea. 

Olin ehkä ajatellut, että rakkauden pitää tuntua heti. Että sen pitäisi olla hurja räjähdys, jossa elämä menee sekaisin. Että pitäisi jo katseesta tietää, että tämä on nyt se oikea. Rakkautta ensisilmäyksellä. Olin ehkä ajatellut, että tapailun pitäisi olla sellaista ilotulitusta, ihania treffejä, panostusta ja huomionosoituksia. Mutta se rakkaus olikin sitä, että mies ehdotti tekemistä lapsi huomioiden, minun elämäntilanne huomioiden. Se rakkaus olikin sitä, että kotona tehtiin upea illallinen tai tultiin oven taakse iltapalalautasen kanssa. Se rakkaus olikin sitä, kun paprikan siivut oli aseteltu sydämeksi leivän päälle ja sitä, kun lumet oli kolattu auton edestä. 

Syksyn mittaan jaoimme arkea entistä tiiviimmin ja vitsailuna alkanut yhteenmuutto alkoi vakavoitua puheissamme. Sitä ennen olisi kuitenkin vauvan syntymä ja se jännitti meitä molempia. Mies jännitti enemmän. Hän ei tiennyt mitään vauvoista ja omasi paljon ennakkoluuloja. Häntä huoletti, ettei minulta liikenisi hänelle enää aikaa ja vauva vain itkisi. Lopulta se hetki koitti, kun vauva päätti syntyä. 

Mies tuli heti sairaalan, kun pääsin synnytyssalista osastolle. Hän toi onnittelukortin, josta yksi kohta on jäänyt erityisesti mieleeni.

Ihan niiku Juha Tapio laulaa” jokainen päivä sun kanssa on mulle oikee”. Ennen mun arkipäivät ja- illat oli vaan yksitoikkosta oravanpyörää ja vapaitten oottelua. Nyt niillä on joku merkitys.

Jännitys oli pian tiessään siitä miten vauva muuttaisi meidän suhdetta. Mies alkoi käydä meidän puolella aina ennen töitä ja heti töiden jälkeen. Hän hoiti vauvaa, piti sylissä, syötti, vaihtoi vaippaa ja puki vaatetta. Hän oli ihastunut, sen näki hänestä kauas. Mies sanoikin, ettei osannut odottaa tälläistä. Ei hän tiennyt, että vauvat on näin ihania. Hän ei ylipäätään tiennyt, että lapset on näin ihania ja jonkun toisen lapsiin voi tykästyä näin. Hän ei tiennyt haluavansa perhettä ennen kuin pääsi osaksi tätä perhettä. Hän oli vuosia haaveillut koirasta. Nyt hän sai koiran ja sen mukana vielä enemmän. 

Vuosi läheni loppua ja muutto alkoi lähestyä. Ostamassani asunnossa oli käynnissä remontti. Kävimme asunnolla usein ja teimme siellä kaikenlaisia pieniä hommia. Mies osallistui aktiivisesti kodin laittoon. Hän kokosi huonekaluja ja laittoi lamppuja kattoon. Kävimme kaupoilla ja mietimme keittiön välitilan laattaa. Suunnittelimme saunaremonttia. Mies uusi asunnon listat ja maalasimme seiniä. Tammikuun koittaessa kannoimme ensimmäiset muuttolaatikot sisään. Ja sillä tiellä olemme. Entiset seinänaapurit. Nykyiset avopuolisot. Tulevaisuudesta emme tiedä, mutta juuri nyt olemme onnellisia.

Tarinamme äärelle on ihana pysähtyä. En olisi uskonut, että kuuden vuoden sinkkuuden jälkeen mies löytyisi naapurista. Lähempää kuin koskaan uskoin. Hauskaa tässä on myös se, että omatkin vanhempani olivat naapureita asuen samassa kerrostalossa. He tapasivat ensi kerran taloyhtiön roskakatoksella ja alkoivat sittemmin tapailla. Eikä siinä vielä kaikki. Kahdella pitkäaikaisella lapsuudenystävälläni on samannimiset miehet. Olemme vuosia vitsailleet, että kolmas tästä puuttuisi. Kokonaisuus olisi täydellinen, jos minäkin päätyisin yhteen miehen kanssa, jolla olisi sama nimi, kun heidän miehillään. Ja voitteko uskoa, että miehelläni on sama nimi kuin lapsuudenystävieni puolisoilla!