Näin tapasin miesystäväni osa 1

5,9K

Syyskuussa 2021 kannoin muuttolaatikoita. Muutimme kerrostalokolmiosta rivitalokaksioon. Hieman kirpaisi muuttaa suuremmasta asunnosta pienempään ja menettää yksi makuuhuone. Kaksio tuntui valmiiksi jo vähän pieneltä, mutta tuoreena koiranomistajana oma piha meni yhden makuuhuoneen edelle. Maantasolla asuminen ja oma piha helpottaisi arkea huomattavasti koiran ja lapsen kanssa. Kaksiosta saisi todella kivan kodin. Olihan siinä isot huoneet ja kesällä piha terasseineen oli yksi huone lisää. Kyllä me mahtuisimme ja viihtyisimme hyvin. 

Kantaessani muuttolaatikoita sisään, pääsi koira livahtamaan avoimesta ovesta pihalle. Lähdin koirani perään pihalle ja näin seinänaapurini seisomassa ulkona. Koirani oli mennyt hänen luokseen hakemaan rapsutuksia. Tervehdin uutta naapuriani ja pahoittelin koirani karkaamista. Hän kertoi pitävänsä koirista ja näytti ilahtuneen koirani tervehdyksestä. Naapuri naureskeli ja leperteli koiralleni. Hän oli mukavan oloinen mies ja suunnilleen ikäiseni. Pian lähdin koirani kanssa sisään.

Muutaman viikon päästä sama toistui. Koira pääsi luikahtamaan jälleen ulko-ovesta etupihalle. Lähdin koiran perään. Näin jälleen naapurini ulkona. Hän pakkaili autoaan ja oli lähdössä selvästi jonnekin. Naapuri avasi kuskin oven ja istui sisään autoon. Samaa aikaan koirani hyppäsi naapurin syliin ja asettui pelkääjän paikalle istumaan. Menin pahoitellen hakemaan koiraani takaisin. Jouduin kumartumaan miehen yli ottaakseni koiran syliini pelkääjän paikalta. Mies naureskeli ja voivotteli koiralle, ettei se nyt päässytkään lähtemään hänen mukaansa töihin. Nolona luikin koira kainalossa kotiini. Myöhemmin hankin eteiseemme koiraportin ja karkaamiset loppui siihen. Takaovi johti aidatulle takapihalle, jossa ei ollut samoja mahdollisuuksia lähteä omille teille kuin etuovella.

Syyskuu vaihtui lokakuuksi. En ollut hetkeen nähnyt naapurissani asuvaa miestä. Hän oli kyllä käynyt mielessäni. Yhtenä lokakuisena iltana olin yksin kotona. Istuin sohvalla tylsistyneenä ja selailin Tinderiä ajankuluksi. Mietin onkohan naapurissani asuva mies mahdollisesti sinkku ja pian hänen kuvansa tuli eteeni Tinderissä, kuin tilauksesta. Siinä hän nyt oli puhelimeni näytöllä ja oletettavasti hän oli sinkku. 

Swaippasin miehen oikealle ja meistä tuli heti mätsi. Laitoin hänelle muka tietämättömänä viestiä: “Asutkohan sä mun naapurissa?”. Pian hän vastasi: “taidan asua”. Kirjoittelin muutaman lauseen niitä näitä, muttei mies ollut  kovin aktiivinen vastaamaan ja keskustelu meinasi tyrehtyä. Illan kuluessa mietin, että pitäiskö repäistä ja uskaltaa kysyä haluaisiko mies nähdä ja jutella paremmin. Olinhan poikkeuksellisesti juuri sinä iltana yksin. Lopulta laitoin hänelle viestiä ja kysyin haluaisiko hän tulla minun puolelleni sieltä omalta puoleltaan. Jännitys oli huumaavaa ja tuntui pistelynä vatsassa. Pian hän vastasi ja sanoi voivansa poiketa puolellani. 

Meitä molempia jännitti. Yritän pitää keskustelua yllä, sillä huomasin miehen jännittävän vielä enemmän ja olevan hermostunut. Hiljalleen tunnelma rentoutui. Juttelimme myöhälle yöhön makoillen sängyssäni. 

Hänestä ei kuulunut muutamaan viikkoon mitään. Tai ehkä hän ajatteli, ettei minusta kuulunut mitään. Kumpikaan meistä ei laittanut mitään viestiä tuon illan jälkeen. Emme edes olleet vaihtaneet numeroita, vaan keskustelualustana oli edelleen Tinder. Lokakuu ehti vaihtua marraskuuksi, kun yhtenä iltana hän laittoi minulle viestin Tinderissä ja kysyi haluaisinko nähdä. Hän tuli puolelleni ja meillä oli todella hauskaa yhdessä. Vaihdoimme numeroita ja aloimme viestitellä tiheämmin. 

Tunnelma oli selvästi keventynyt ja suurin jännitys väliltämme poistunut. Olimme käyneet nimittäin keskustelun siitä, mitä me meidän yhteiseltä olemiselta haluamme. Minä kerroin, etten halua siihen hetkeen parisuhdetta. Olin matkalla itselliseksi äidiksi ja hedelmöityshoidot olivat menossa, josta kerroin avoimesti miehelle. Koin, että nyt oli huono hetki uudelle suhteelle. Halusin vain aikuista seuraa silloin tällöin. Mies oli täysin samoilla linjoilla. Hän sanoi, ettei osaisi edes kuvitella seurustelevansa naisen kanssa, jolla on jo lapsia. Kevyt tapailu sopi hyvin molemmille. Olihan se lähes täydellistä, että seinän toiselta puolelta, naapurista, löytyi jotain tälläistä.

Joulukuun tullessa aloimme nähdä tiiviimmin. Vietimme iltoja yhdessä. Katsoimme Mieheni vaimo -sarjaa, joululeffoja, teimme iltapaloja, joimme glögiä ja paketoimme joululahjoja. Jouluaattona hän toi oveni taakse itse graavattua lohta ja minä annoin hänelle hyasintin, sillä hän oli toivonut kotiinsa vähän joulun tuoksua. Toivotimme toisillemme hyvää joulua ujosti hymyillen. Uuden vuoden kynnyksellä hän soitti ovikelloani ja työnsi oven raosta ujosti kukkapaketin. Sieltä paljastui punaisia ruusuja. 

Mies ei ollut tavannut vielä lastani, vaan näimme aina hänen ollessaan hoidossa tai illalla hänen jo mentyä nukkumaan. En ollut halunnut esitellä heitä ja mieskin suhtautui hieman varauksella lapsiin. Hän ei omannut mitään kokemusta lapsista. Olimme kuitenkin jutelleet paljon lapsestani ja halustani saada toinenkin lapsi. Mies seurasi minua myös tiiviisti Instagramissa ja arkeni lapsen kanssa avautui hänelle sitä kautta. Hän sanoi olevansa avoin tutustumaan ja voisi ryhtyä lapselleni mieskaveriksi.

Alkuvuosi 2022 alkoikin yhdessä tutustumisella. Ensimmäistä kertaa mies tuli meille lapseni läsnäollessa. Alkutalven teimme lumitöitä yhdessä, kävimme koiralenkeillä ja teimme yhdessä ruokaa. Mies ja lapsi pääsivät tutustumaan hiljalleen. Alku ei ollut mikään menestys, mutta onneksi lapsi on paras opettaja. Mies sanoi, ettei tiennyt lasten olevan näin kivoja, eikä tiennyt, että voisi pitää jonkun toisen lapsesta näin paljon. 

Helmikuussa tein positiivisen raskaustestin, joka oli odotettu hetki. Olin todella onnellinen ja kerroin miehelle asiasta ensimmäisten joukossa. Samana päivänä, kun plussasin, toi mies minulle kimpun vaaleanpunaisia ruusuja. Hän sanoi olevansa minun puolesta onnellinen, sillä hän tietää miten kovasti toivoin raskautta. Vaikka samaan aikaan hän ajatteli, ettei minulla olisi vauvan myötä hänelle enää aikaa. 

Alkuraskauden voin todella pahoin, eikä minua kiinnostanut minkäänlainen fyysinen läheisyys. Naapurinmies halusi nähdä harvasen ilta ja minusta tuntui, etten olisi jaksanut viettää hänen kanssaan aikaa. Hän tuntui yrittävän sitä enemmän mitä enemmän itse yritin ottaa hänestä etäisyyttä. Hän kyseli kuulumisia, toi kukkia, hoiti koiraa ja toi tuliaisia reissuilta. Minua alkoi ihan hirveästi ahdistamaan. Aistin, että mies oli todella ihastunut minuun ja minun tunteeni eivät olleet kasvaneet samassa tahdissa tapailumme aikana. Monet asiat olivat myös alkaneet ärsyttämään miehessä. Näin vain virheitä ja erilaisuutta. Koin, ettei meillä ollut mitään yhteistä, ei samoja haaveita, ei samoja ajatuksia tulevaisuudesta eikä samoja kiinnostuksen kohteita. Hän ei ollut yhtään sen tyylinen mies, kun olin mielessäni itselleni ajatellut. Hän oli penkkiurheilija henkeen ja vereen, tatuoitu, kulki bändipaidoissa ja omasi mustaa puhuvan poikamiesboksin. 

Pidin tunteita sisälläni kaksi kuukautta. Pyörittelin omia ajatuksiani päässäni ja lopulta olin niin ahdistunut, että jouduin ottamaan tunteeni puheeksi miehen kanssa. Hän oli jo aistinut käytöksessäni selkeän muutoksen. Tapasimme ja puhuimme “meistä”. Mies sanoi olevansa ihastunut ja toivovansa tapailumme johtavan seurusteluun. Hän oli aluksi ajatellut, ettei ihastuisi, mutta ihastui kuitenkin. Hänellä oli ollut meidän kanssa hyvä olla ja hän oli pyrkinyt osoittamaan kaikin tavoin haluavansa kuulua meidän elämään. Minä kerroin, etten halua seurustella. Kerroin ärsytyksen paikoista, erilaisuuksista ja tekemättä jätetyistä teoista. Ei tästä vain tulisi mitään. 

Emme nähneet kuukauteen. Olimme toukokuun täysin omaissa oloissamme. Yritin kurkkia hänen pihalleen ikkunoistani ja nähdä hänestä vilauksen. Pohdin hänen liikkeitään, kun autoa ei ollut pihassa. Minusta tuntui aivan hirveältä. Luulin, että oloni olisi helpottunut, kun sain kerrottua tunteistani. Oloni oli kuitenkin entistä pahempi. Kaipasin naapuriani. Olin surullinen ja itkuinen. Tuntui pahalta, että olin aihettanut miehelle sydänsuruja. Yritin muutamasti ottaa häneen yhteyttä, muttei hän vastannut. Lapseni kyseli miehen perään ja minua kadutti, että olin edes esitellyt heidät toisilleen. 

Kesän korvilla mies viimein suostui tapaamaan. Olin ottanut häneen yhteyttä, sillä halusin jutella. Halusin puhua kaikista ajatuksista, joita päässäni oli menneen kuukauden aikana ollut. Kuukausi oli ollut minulle hyvää aikaa pohtia itseäni, harrastaa itsereflektiota. Minua pelotti ajatus seurustelusta, vaikka se oli ollut haaveeni. Olin ollut sinkkuna kauan ja tottunut tekemään asiat tavallani ja olemaan itsekseni. Pelkäsin, etten osaa. Ajattelin, että miehen olisi parempi ilman minua, sillä elämä yksinhuoltajan kanssa ei varmasti olisi ongelmaton. Kerroin miehelle, että voisin uskaltaa kokeilla seurustelua. Hän kuitenkin sanoi, ettei enää halunnut. Hän oli ymmärtänyt minun olleen oikeassa. Me olimme liian erilaisia. Hän oli palannut Tinderiin ja sopinut treffejä. Hän kuitenkin sanoi voivansa tavata lastani.

Se oli minulle kova paikka, mutta koin sen olevan ansaitsemani lopputulos. Olinhan itse ensin työntänyt miehen pois luotani. Omaa syytäni. Miksi en ymmärtänyt ottaa vastaan hänen tunteitaan, silloin, kun hän niitä minulle tarjosi!