Home » Neljä kuukautta äitinä

Neljä kuukautta äitinä

by Iida Åfeldt

Kaikki sanoivat minulle, että ensimmäinen vuosi menee hujauksessa ja kehottivat nauttimaan siitä, kun lapsi todella on pieni. Se kun on pieni vain hetken. Minusta neljä kuukautta on tuntuneet ikuisuudelta. Siis vasta neljä kuukautta! Niin vähän ja tuntuu niin pitkältä. Eikö aika mene ikinä eteenpäin?

Aluksi kaikki oli niin totaallisen uutta, että se oli uuvuttavaa. Nyt viimeinen kuukausi on ollut erilailla uuvuttavaa. Olen jo tottunut elämääni vauvan kanssa ja arki rullaa, mutta olen tuntenut itseni erityisen väsyneeksi viime aikoina. Ehkä se alun väsymys, joka ei silloin tuntunut missään, alkaa pikkuhiljaa näkyä. Lisäksi tässä kuussa sekä äidin että vauvan uniongelmat ovat kärjistyneet. Pienestä ihmisestä voi lähteä ääntä! Ja kauan.

Itkeskely on tietysti myös tuonut mukanaan hurjaa huolta. On tuntunut siltä, että joku vauvaa vaivaa, koska eihän kukaan muuten vaan itkeskele ja tämä kuukausi onkin mennyt asiaa selvittäessä. Hoen itselleni tiukan paikan tullen, että aika auttaa, aika auttaa. Kyllä se helpottaa, kun lapsi kasvaa. Ja samaa aikaa tuntuu, että aika kuluu hitaasti.

Varmasti kukaan ei täysipäiväisesti nauti vanhemmuudesta ja jokaisella on varmasti omat haasteensa. Haasteista huolimatta tämäkin kuukausi on ollut opettavainen. Se on ainakin opettanut omista rajoista. Olen huomannut sen, että mihin asti jaksan ja mihin en, milloin pitää saada apua. Lisäksi olen oppinut huomaamaan, miten omat hermot ovat kehittyneet ja oma sietokyky. Ihan aluksi menin ihan romuksi, kun vauva itki pitkään, mutta nyt aika hienosti osaan jo toimia menettämättä omaa hallintaani tilanteissa. Lisäksi tässä kuussa olen todella kiinnittänyt huomiota omaan jaksamiseen ja tehnyt päivittäin jotain, joka auttaa jaksamaan.

Tässä kuussa olen erityisesti nauttinut päivistä kotona. Olen nauttinut vuorovaikutuksesta vauvan kanssa, joka on kehittynyt valtavasti ja on koko ajan vain palkitsevampaa. Hän on oppinut kiljumaan riemusta ja nauraa räkättämään ääneen. Hän on alkanut tykätä jo erilaisista asioista, kuten hypyttelyistä, heiluttelusta ja kutittelusta. Hän on alkanut viihtyä mahallaan ja nostaa peppuaan konttausasentoon, hermostuu, kun mihinkään ei liiku, vaikka joka raja vispaa menemään. Hän nauttii asteen taas enemmän leluista, osaa jo ottaa tavaroita käteen ja ohjata ne suuhun. Tosin edelleen omat nyrkit on ne parhaat.   Hän innostuu toisinaan niin, että jämähtää paikoilleen, eikä oikein tiedä miten olisi ja sitä on ihana seurata. Usein kirjat ja joku hieno värikäs asia saavat tämän reaktion aikaan. Toisinaan taas äidin naama jäykistää sanattomaksi.

-Iida

18 kommenttia

Tanja B 23.1.2019 - 15:41

Voooii, olipa taas ihana juttu lukea, Iida! <3 kivan rehellinen. Mukava kuulla, miten menee, mikä on ollut haastavaa ja vaikeaa ja mikä on ollut hienoa, kun tuo äidiksi tuleminen itseäkin kiinnostaa 🙂

Vastaa
Iidaafel 23.1.2019 - 19:08

Kiitos! Haastavaa, mutta ehdottomasti myös hienointa, mitä olen saanut kokea <3

Vastaa
Suvi 23.1.2019 - 15:54

Esikoisen aikana ekat 6kk meni hitaasti, mutta sitten jälkimmäinen puolivuosikas menikin tosta noin vaan. Luultavasti vauhti kiihtyy sitä mukaa, kun vauvanhoito alkaa helpottua

Vastaa
Iidaafel 23.1.2019 - 19:09

Uskon! Ainakin haaveilen just noin tapahtuvan!

Vastaa
Vierailija 23.1.2019 - 17:54

Tämä sinun kirjoitusten lukeminen on kyllä parasta ehkäisyvalistusta. Ei voi ymmärtää, miten joku lähtee tuohon hommaan vapaaehtoisesti. Tsemppiä valisemallasi tiellä!

Vastaa
Iidaafel 23.1.2019 - 19:13

Ja siitä huolimatta tämä on parasta, mitä tiedän. Sen takia varmasti moni tähän lähtee. Oma tarkoitus on kirjottaa rehellisesti omia mietteitä vauva-arjesta. Haastavaa, mutta paljon antavaa. 

Vastaa
Vierailija 23.1.2019 - 18:32

Voin täysin samaistua! Monet kehottaa nauttimaan vauva-ajasta, ja toki nautinkin mutta kyllä välillä tuli ihan huono omatunto kun mietin, että en
hitto kyllä nauti yhtään! Aluksi tuntui että aika ei kulu minnekkään ja odotin vain että aika menisi eteenpäin, ettei vauvan hoito olisi enää niin uutta ja sitä kautta stressaavaa. Itse kun haluaisin tietää kaikesta kaiken ja olla valmiiksi jo hyvä! Ihan pöljää kyllä! Varsinkin ensimmäisen kuukauden odotin kuluvan mahdollisimman äkkiä ja toivoin että baby blues ”oireet” katoaa. Ja niin ne katosivat ja hommasta alkoi tulla melko mukavaa. Meidän vauva ei myöskään nukkunut aluksi, ei yöllä eikä päivällä! Mutta siihenkin tuli onneksi lopulta muutos. Nyt 8kk vauvan äitinä useasti ajattelen, että apua minne se mun pieni vauva katosi!

Hirveästi iloa, valoa ja tsemppiä! <3

Vastaa
Iidaafel 23.1.2019 - 19:11

Kiitos kommentista! Jaan kyllä ajatuksesi, ja voi olla, että tulen vielä kirjoittamaan, että mihin tämä aika oikein katosi 😀

Vastaa
Saranda 24.1.2019 - 08:38

Nää kuvat! Ootte molemmat niin suloisia etten tiedä kumpaa katsoa ensin ja pidempään! 😀

Vastaa
Iidaafel 26.1.2019 - 10:05

Kiitos Saranda <3

Vastaa
Mmms 24.1.2019 - 09:15

Hei!
Meillä esikoinen oli alkuun myös hyvin itkuinen, päivin ja öin. Ensimmäiset kuukaudet meni sumussa ja koin olevani huono äiti koska vauva itkee. Kun vatsavaivat ja samalla itku helpottivat, alkoi päivät juosta. Nyt meillä on pian 1,5vuotias taapero ja muutaman kk ikäinen sisarus. Välillä ymmärrän hyvin miksi jotkut ei koskaan hanki lapsia. Toisina päivinä en pysty ymmärtämään sellaista valintaa lainkaan 😀
Tsemppiä sulle! Pyörität arkea hienosti yksin, mutta erityisesti ihailen sun rohkeutta pyytää ja vastaanottaa apua:)

Vastaa
Iidaafel 26.1.2019 - 10:06

Ihana kuulla, ja pyrin tuohon uskomaan! Varmasti itkuisuus aikanaan loppuu. Hahha ja hyvin sanottu, yön pimeinä tunteina tulee niin helposti ajateltua, että ei lapsia enää ikinä, päivällä taas ajattelee, että tämä on vain upeinta mitä tiedän <3

Vastaa
Vierailija 24.1.2019 - 11:53

Pitkät yöt, lyhyet vuodet.

Itse muistan olleeni esikoisen kanssa ehsottomasti väsyneimmilläni vauvan ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Siihen asti sitä paahtoi ja eteenkin suoritti vähän shokissa ja uutuuden viehätyksessä. Että kyllä mitä itse leivon tarjolla pullat ja leivätkin tässä samalla, kun vaihdan kestovaipat ja laihdutan raskauskilot pois…

Meidän pojilta on leikattu nivustyrä vähän alle kolmekuisina molemmilta. Muistan erityisesti sen sairaala-ajan ihanana, kun ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen ei siellä lasten leikkauosastolla voinut tehdä muuta kuin istua ja keskittyä siihen vauvaan. Pari päivää nojatuolissa istuen, korkeintaan imettäen ja vaipan vaihtaen, oli niin pysäyttävä kokemus niihin huuruisiin kierroksiini, että se on jäänyt mieleeni.

Vastaa
Iidaafel 26.1.2019 - 10:09

Hyvin sanottu, pitkät yöt ja lyhyet vuodet! Varmasti sitä tulee ajattelemaan noin sitten joidenkin vuosien päästä. Mulle tuli tosiaan aika samanlainen kokemus, olimme muutaman yön sairaalassa tammikuussa ja ainut tehtävä oli hoitaa vauvaa. Ei ollut yhtään mitään muuta, ei pyykkejä, ei ruokaa, ei siivoamista. Kaikki tuotiin ja hoidettiin henkilökunnan toimesta. Ja silloin ehdin nukkua huoneessa päikkärit ja ihmetellä tylsyyttä. Se jäi kyllä mieleen. 

Vastaa
Vauvanen 25.1.2019 - 13:02

Mulla on 4,5 kuukauden ikäinen vauva ja samaa oon ihmetellyt, aika on mennyt jotenkin tosi hitaasti!! Vaikka aina kaikki hokee kuinka se vauvavuosi vaan hujahtaa ohi ja pian se vauva ei olekaan enää vauva. No, musta se ei ainakaan vielä oo hujahtanut minnekään 😀 odotan jo kovin, että vauva kasvaa tästä vielä vähän ja arki helpottaa. Hän heräilee öisin kahden tunnin välein ja oon kyllä tosi väsynyt välillä. Ja ensimmäistä kertaa sitten yli 10 vuoteen en pode vauvakuumetta, hah! Vaikka onhan tuo pallero niin ihana, mutta on tää hiton raskasta välillä 🙂

Vastaa
Iidaafel 26.1.2019 - 10:10

Oi niin samaistun! Aika kuluu hitaasti, kun odottelee, että elämä helpottaa. Mäkin odotan sitä, että oppisi edes istumaan, niin voisi olla syöttötuolissa jotain syöden sillä aikaa, kun teen ruokaa tai voitaisi yhdessä ruokailla. Koko ajan jotain odotettavaa :DD

Vastaa
Lee 25.1.2019 - 22:23

Paljon tsemppiä itkuhetkiin ja öihin! Kiva, että kerrot rehellisesti tunnoistasi.

Minullakin on nelikuukautinen vauva. Koen, että aika on juurikin mennyt ihan älyttömän nopeasti (tämä ei muuten johdu siitä, että vauvamme olisi jotenkin helppo, hän on ollut itkuinen tapaus). Käsittämätöntä, miten valtavaa haikeutta voi tuntea muutaman KUUKAUDEN takaista aikaa kohtaan?! Se tuntuu kuin ihanalta unelta, kun lapsi oli ihan kirppu vastasyntynyt. Kunpa sen vaan voisi elää uudelleen ja pysäyttää tämän ajan nyt – sitä toivon välillä niin, että kipeää tekee.

Ehkä omalla kohdallani tähän vaikuttaa sekin, että on niin epävarmaa, saammeko koskaan elää näitä hetkiä uudestaan – tämän ensimmäisenkin saamiseksi tarvittiin lääketiedettä. Onneksi hänet saimme <3 Raskaus, synnytys ja nyt tämän pikkuvauvan kanssa eläminen ovat oikeasti olleet elämäni ihanimpia asioita. Toki välillä raskaita, mutta uskon, että harva oikeasti arvokas asia elämässä tulee vaivatta.

Arvostan sitä, miten jaksat, vaikka itkujen keskellä ei ole sitä toista syliä, johon lykätä, kun itsellä meinaa hajota pää. Hyvä sinä!

Vastaa
Iidaafel 26.1.2019 - 10:12

Kiitos ihanasta kommentista! Varmasti moni asia ja lähtökohdat vaikuttavat. Toki itsellekin tulee haikeus, kun vaikka kuvia tai videoita katselee ja toivon, että saan tämän vielä kokoa uudelleen. Mutta iloitsen myös suuresti vauvan kasvusta ja odottelen niitä uusia taitoja ja asioita, jotka helpottavat elämää. 

Mutta onnea teille aivan valtavasti <3

Vastaa

kommentoi postausta