Aina pahenee. Se on tullut selväksi.
Eemi oli viikon ikäinen, kun ensimmäinen ihminen sanoi minulle: ”No kyllä se tossa vaiheessa on vielä helppoa, kun se vaan nukkuu. Odotas vaan, kun se kasvaa”. Meinasin alkaa itkua vääntämään. Ensimmäinen viikko oli hirveä, eikä vauva ollut nukkunut juuri ollenkaan. Olimme huutaneet vuorotellen. Jos tästä vielä pahenee, niin en pysty, ajattelin.
Tuli aika, kun vauva oli vähän isompi ja ihanasti köllötteli pötkelönä leluja katsoen. Siihen sanoi toinen äiti, että ”nyt se on vielä niin ihanaa, kun se ei liiku mihinkään. Odotas, kun se pääsee liikkeelle, olet pulassa”.
Tällä hetkellä vauva ryömii ja nousee konttausasentoon. Hän levittelee tavarat ja on kaikkialla. Ja taas olen useaan kertaan kuullut: ”Ootas vaan, kun se tuosta nousee seisomaan ja alkaa kävellä, sitten sinulla ei ole tylsää. Hän laittaa äidin hommiin. Sitten et ehdi enää muuta, kun juosta perässä”.
Jos olen tullut valittaneeksi jotain haastetta, olen saanut kommentteja ”Odotas kuule, kun se on taapero ja sillä on uhmäikä”, ”Odota kuule, kun pääset kouluun, se vasta sitten onkin” tai ”odotas, kun se on teini ja saat olla koko ajan huolissaa”.
Selvästi lapsen kanssa kaikki pahenee, mitä enemmän ikää tulee. Minä olen kuitenkin eri mieltä. Minun mielestä koko ajan menee parempaan suuntaan. Nautin aina jokaisesta vaiheesta ja uudesta taidosta todella paljon. Koko ajan on mielessä se, että onpa minulla mieletön lapsi. Jotenkin tosi siisti tyyppi, sillä hän luonteensa alkaa sieltä voimistua. 
Uskon, että jokaiseen ikään liittyy ne haastavat juttunsa, kuten ne omat ihanat juttunsa. Tämän huomasin jo töissäni päiväkodissa, aina, kun kysyttiin minkä ikäisten kanssa tykkään työskennellä eniten, ei minulle ollut väliä. Kaikki iät oli mahtavia ja kaikissa omat haasteet. Ja nyt oman lapsen myötä olen vielä enemmän sitä mieltä! Vaikka joku menisi huonompaan suuntaan, niin tulee niin paljon uusia mielettömiä juttuja tilalle. Jotain mistä saa koko ajan iloita ja nauttia. Lapsen kasvu on ihana ja positiivinen asia ja prosessina mieletön. Lapsi on aina oppimassa uutta ja vanhempana saa vain ihastella. Aina on haasteita ja vaikeita hetkiä ja koemme eri asiat lapsen kanssa haastavina.
Minua ei siis tosiaankaan haittaa, että lapseni kasvaa. Minä näin siinä niin paljon ihanaa ja hyvää. Iloitsen joka päivä hänen kasvustaan, sillä joka päivä tuntuu, että on on upeampi kuin eilen. Tulevat haasteet otetaan vastaan sitten, kun ne ovat kohdalla. Turhaa niillä huolestuttaa itseään nyt. Ja tämän raskaan ja yksinäisen vauvavuoden jälkeen voi ainakin sanoa, että yksi uhmaikä ei kyllä kauheasti pelota. Ei taaperon perässä juokseminen. Meillä saa tutkia ja leikkiä.
Ei elämä tulevaisuudessa ole sen kamalampaa kuin tänäänkään, oikeastaan parempaan suuntaan joka päivä! Aina tulee uusi odotas kun ja aina sopeutuu! Se on varma.
-Iida
33 kommenttia
Aaaargh! Olen niiiiiin imetellyt tätä samaa! Miksi ihmeessä vanhemmuudesta ja lapsista puhutaan niin ikävään sävyyn?! Odottaessani esikoistamme, sain jatkuvasti kuulla ”nauttikaa vielä kun voitte” -vitsailuja. Nyt kun kerron nauttineeni vauva-arjesta, muistutellaan, että odota vaan kun tulee hampaat/uhma/teini-ikä”. Odotan odotan! En epäile lainkaan, etteikö vauvasöpöilyn jälkeen koittaisi kaikenlaisia vaiheita, mutta eikö tällaisessa small talkissa tosiaan keksitä mitään muuta sanottavaa? Kun joku menee naimisiin, ei häntä muistuteta siitä, että puolet liitoista päättyvät eroon, vaan häntä onnitellaan. Niin ikään työpaikan vaihtajaa kannustetaan – burnoutilla pelottelun sijaan. Uskallan veikata, että valtaosa vanhemmista kokee lapsistaan enemmän iloa kuin harmia. Siksi ihmetyttääkin, miksi negatiiviset puolet tuntuvat usein keskusteluissa korostuvan.
Hyvin sanottu! Kumma juttu miten se todella tulee esiin juuri lasten ja erityisesti vauvojen kohdalla tämä negatiivisuus. Kun ehdottomasti itselleni paras asia! Ja hyvän tekstin olit itsekin tästä juuri kirjoittanut!
Juuri näin❤️ Meillä nyt kohta 3-vuotias.
Vaiheita tosiaan on ollut ja joskus kauhulla odottaa, mitä tulee seuraavaksi. Mutta, kaikki on tosiaan paljon helpompaa.
Minua ärsytti vauva-aikana kysymys:onko lapsi kiltti? No on, totta vie!?? Ymmärsin, että kysyjä tarkoittaa hyvää, mutta silti se ärsytti.
Ja juuri se, että kun kysyin joltain äidiltä vertaistukena jotain. ”Voi, tuosta se vaan pahenee.” No, kokemuksesta nyt voin sanoa, ettei pahentunut. Ja omalla toiminnalla saa paljon vaikutettua siihen, paheneeko vai eikö.
Tosi kiva postaus!
Onko vauva kiltti?! 😮 Järkyttäviä kysymyksiä! Ilkeyttäänhän ne vauvat itkeskeleekin….
Kiitos!
Siis uskomatonta tosiaan, että toisten ilo pitää aina lytätä jollain, että odotas vaan.
1,5v ja 3,5v äitinä voin sanoa, että paranee vaan mitä enemmän ikää tulee <3 Suomalaisessa kulttuurissa jostakin syystä keskitytään liiaksi kurjuuteen ja kärsimykseen, vaikka lapset on aivan ihania! Ekat sanat saa kyyneleet silmiin ylpeydestä, mutta se vasta onkin ihanaa kun lapsella on omia ajatuksia ja mietteitä joita hän jakaa sun kanssa. Ja ne keskustelut! <3 Mun molemmat lapset nukkui vauvavuonna huonosti ja olin sen vuoksi aivan rikki. Muutenkin koin sen vauvanhoidon huomattavasti raskaammaksi kuin (uhmaikäisenkin) taaperon. 1,5v kans on jo niin helppoa, kun se kävelee itse ja kertoo mitä tahtoo, ei tarvitse enää arvailla 😀
Niin ihan akuulla, tuskin malttaa odottaa, että vauva oppii ekat sanat ja oikeasti päästään osaksi sanallista kommunikaatiota <3
Mua ärsyttää tää kans ja oon kuullut tätä samaa vaikka Ela on vasta KOLME kuukautta! Ja varsinkin kun hän on tyytyväisen oloinen lapsi (ei kiltti, lol mikä adjektiivi vauvalle), monet käyttää sitä ”aseena” tässä keskustelussa ”noo kyllä se siitä alkaa vielä nukkumaan huonommin” tai ”oota vaan kun se kasvaa taaperoksi, ei ole niin KILTTI enää silloin”. Arghh, mistä te sen tiedätte, ja vaikka tuleekin omat haasteet niin varmasti samalla mitalla myös omat ilot! 😀
uskomatonta, se alkaa aikaisin. Vaikka parasta olisi iloita siitä, että teillä menee hyvin ja Ela nukkuu <3
Jos jotain olen oppinut kahden alle 2-vuotiaan vanhempana, niin sen että nautin joka hetkestä. Jos yö menee hyvin olen siitä onnellinen, enkä mieti miten luultavasti seuraava yö taas valvotaan. Arkeen lasten kanssa mahtuu paljon niin hyviä, kun vähän rankempiakin hetkiä. Mutta se kasvattaa, niin lasta kuin meitä vanhempiakin. Meillä ei nukuta täysiä öitä ja meillä saadaan uhmakohtauksia(voi kyllä vaan!), kaikki päivät ei vaan ole pelkkää vaaleanpunaista unelmaa. Mutta jos kysytte mitä meille kuuluu, en osaa päättää mistä aloitan kertomaan! Meillä on niin paljon ihania hetkiä ja sattumuksia päivittäin, että ne huonommat hetket jää niiden jalkoihin. Joskus iltaisin huokaisen, kun tästäkin päivästä taas selvittiin. Mutta onneksi minulla on kaksi pientä, mutta niin ihanaa syytä huokaista.
Tosi kaunis ja ihana kommentti, kiitos <3
Mun esikoinen on nyt 1,5v ja tuntuu että päivä päivältä sitä vain rakastaa enemmän ja enemmän. Se ylpeys kun lapsi oppii puhumaan, kävelemään, syömään ja puhumaan! Ja musta on ihanaa kun lapsesta alkaa olla seuraa. Silti mulla on koko ajan sellainen olo, että ei varmaan ikinä helpota ja varmaan kohta vaikeutuu, varmaan juurikin tästä puhetyylistä johtuen.
Aivan ihana kuulla! Aivan sama tunne itsellä, aina vaan tulee rakkaammaksi. Se on tässä kulttuurissa jotenkin syvällä, että odotetaan aina pahinta sieltä tulevaksi!
Ihan hitsin hyvin puettu sanoiksi, oon niin samaa mieltä!!
Kiitos Eve <3
Ohi aiheen, mutta ootko huomannu, että insta storyissa sä maiskuttelet muutaman lauseen välein. Sitä on ihan sietämätön kuunnella. En voi keskittyä sun puheen sisältöön kun odotan vaan milloin seuraava maiskautus tulee. Miljoona maiskautusta tossa synnytyksestäkin kertovassa storyssa!
Jos et kestä maiskautuksia, ehkä on hyvä lopettaa instastoryjen kuuntelu. Oletko miettinyt, että itselläsikin saattaa olla sietämättömiä tapoja, joita itse et huomaa, mutta ne ärsyttävät muita? Eletään ja annetaan muiden elää!<3
Kiitos palautteen antamisesta anonyymisti! Suosittelen olemaan kuuntelematta juttujani, jos asia vaivaa.
Sain myös aikoinaan ”ootas vaan, kun” kommentteja.
Olen kaksosten ja yksösen äiti.
Muistan vieläkin lasten ollessa 2x4v ja 1v, kun oli ollut tavallista rankempaa jonkin aikaa, tuttava tuli sanomaan ”Odotas vaan, kun ne on teinejä. Sitten se vasta rankkaa onkin”
!!vielä lapseton yli viiskymppinen!!
Sanoin siihen aika vihaisella äänellä
-Jos tämä tästä vielä vaikeutuu, niin en ainakaan halua kuulla siitä etukäteen!
En sanoisi yhtään vaikeammaksi nyt kun muksut ovat 2x15v ja 12v. Aivan mahtavia teinejä ja upeita keskusteluja! Eikä tarvi vahdata, kuka meinaa tukehtua nakkiin tms. 😉
Aivan ihana kuulla! EN ymmärrä miksi ei vain voida iloita toisten puolesta, vaan aina pitää olla odottamassa jotain kamalaa.
Itse koen, että elämäni on ainakin helpompaa nyt, kun lapset ovat koululaisia (sekä hlä- että ala-asteella olevia), verrattuna siihen, kun olivat vauvoja tai päiväkoti-ikäisiäkään.
Nyt osaavat jo monta juttua ihan itse, eikä kaikkea tarvitse olla äidin tekemässä.
Toki heistä huolta kannan ja tunnen haikeutta siitä, kuinka nopeasti kaikki menee, mutta toisaalta on tämä niin erilaista. Eri tavalla ihanaa, kuin pienten kanssa. Ei voi verrata.
Hyvin sanottu!
Apua, itse kyllä vitsailen, että helppohan se nyt on hoitaa, kun se ei osaa liikkua. 1) Tämä on ironiaa, tiedän tarkkaan miten rasittavaa voi olla sylitakiaisen kanssa varsinkin siinä vaiheessa, kun vauvalla on hirveä menohalu ja kova uteliaisuus, muttei taitoja posottaa itse haluamiinsa paikkoihin. 2) Pikkuiset vauhtihirmut ovat minusta maailman ihanimpia olentoja, on uskomatonta, miten vikkeliä ja ovelia he ovat!
Toivon kuitenkin että asenteeni välittyvät tavasta jolla tuon sanon. Jokainen ikävaihe on minusta upea ja ihmeellinen. Myös teinit ovat pohjimmiltaan suloisia pienokaisia. Teini-ikä ei ole kaikilla mitään painajaista, varsinkaan nykyään kun nuoret ovat niin fiksuja. Ja jos on niin sitä enemmän tarvitaan vanhemmuuden taikavoimaa, ihan kuten uhmaiässäkin. Minulle äitinä vaikein ikävaihe tulee varmasti olemaan se, kun pallerot muuttavat kotoa pois!
Varmasti, uskonkin, että ihmiset sanovatkin hyvällä ja kyllä äänestä kuule miten asia on tarkoitettu sanottavaksi. Itse en ole pahoittanut kommenteista koskaan mieltä, vaan lähinnä ne ovat saaneet pohtimaan, että miksi ylipäätään varoittelemme ja pelottelemme sillä, että jotain pahempaa on tulossa.
Hei juurikin noin! Meillä on täällä kotona kohta 2v taapero ja 8kk vauva ja itse rakastan taaperoaikaa. Sitä kun pieni tyyppi alkaa kiinnostumaan kaikesta ympärillä olevasta ja kaikkea tutkitaan yhdessä. Varsinkin esikoisen kanssa asiat vain helpottuivat, kun ikää tuli lisää. Hän kun oli aika itkuinen ja huonosti nukkuva vauvana. Nyt toisen kanssa asiat helpottuvat koko ajan, kun pojat alkavat mennä pikkuhiljaa hieman enemmän samaan rytmiin keskenään. Ihanaa kesän jatkoa teille ja ihania uusia vaiheita lapsen kanssa – nehän on vaan parhaita 🙂
No kyllä, samaa mieltä! Itse kun olen saanut tehdä vuosia töitä taaperoiden kanssa, niin oikein odotan Eemin pääsevän siihen ikään! Jutut on niin ihania <3
Heh, kaksosten äiti saa onneksi jo tässä vaiheessa (tyypit parivuotiaita) kommentteja, että pian se helpottaa. Ja koko ajan helpottaakin! Tää uhma toki on oma juttunsa,mutta muuten.Unet paranee, osaa syödä itse, kertoa jo ainakin jonkin verran mitä haluaa, leikkii ja touhuaa itsekseen ja yhdessä. Ihania touhuavia tahtotaaperoita.
Super, että ihmiset sentään kaksosten äidille osaavat olla tsemppaavia!! Ihana, että helpottaa <3
Juuri näin.
Nyt taaperon äitinä miettii, että mistä nämä puheet oikein tulevat? Miksi on tärkeä sanoa, että ”kyllä minulla on ollut paljon vaikeampaa kuin sinulla”? Mikä mittari se sellainen on?
Itse olen rakastanut ja vihannut kaikkia aikoja lapsen kanssa tasapuolisesti. Kaikissa ajoissa on hyvät ja huonot puolensa. Yhteistä lapsen kanssa vietetyille vuosille on kuitenkin se, että ne ovat olleet parasta aikaa elämässäni <3
M-E
mutkatonta.com
Ihana kommentti ja hyvin sanottu <3
Hei,tosi mielenkiintoinen postaus ja sitä seurannut keskustelu. Varmaan jokainen meistä sinkuista on käynyt läpi noita samoja tuntemuksia kuin sinäkin.
Kommentoin tosi myöhään tähän, mutta kirjoituksesi puhutteli. Kiitos siitä!
”Enkö kelpaa?” on yleensä mielessä se lopputulema kun sinkkuus jatkuu pidempään kun olimme ajatelleet sen jatkuvan. Itse olen sinua myöskin paljon vanhempi (enkä yhtä nätti 🙂 ) ja pidempään sinkkuna. Silti en sanoita tilannettani noin. En haluakaan kelvata kenelle tahansa. Avaan tätä vähän tähän:
Ajattelen itsetuntoa asiana joka kehittyy kaiken kokemamme seurauksena eikä välttämättä liity siihen olemmeko sinkkuja vai suhteessa. Olen sitä mitä olen, kaikkine vikoineni ja hyvine puolineni. Osa lähtee jo geeniperimästä, osa tulee siitä miten meitä on kohdeltu lapsena kotona, koulussa jne. ja loput tulee elämänkokemusten karaisemana. Olemme paketti, joka on kasassa kaiken tuon tuloksena. Kun hyväksymme itsemme ainutlaatuisina ja arvokkaina yksilöinä, eipä sillä ole enää väliä mitä muut meistä ajattelevat. Kun olemme sinut itsemme, tilanteemme, ulkonäkömme jne kanssa, elämässä on tietynlainen vapaus! Ei kaikkien tarvitse pitää minusta, enhän minäkään pidä kaikista. Tavallaan ajattelen tyyliin ota tai jätä, tässä on tämä pakkaus, jos ei kelpaa, too bad.
Omassa elämässäni oli myös tuo vaihe, jossa tuntui aluksi, että on jäänyt tyhjän päälle suhteen loputtua. Ja sitten on ollut tuota jumalatarvaihettakin eri aikoina. Jokainen asia, jokainen ilon aihe ja jokainen torjutuksi tuleminen ja pettymys, kaikki, ihan kaikki, on vaikuttanut siihen mikä on tällä hetkellä kuva ja ajatus itsestäni. Yksin olo ilman suhdetta, näin jälkikäteen katsottuna, on vain vahvistanut minua ihmisenä ja vahvistanut identiteettiäni ja itsetuntoani. Saan olla tällainen keneltäkään lupaa kyselemättä.
Jotenkin näen, että jos rinnallani pitäisi olla tällä hetkellä joku, hän olisi jo.
Ja jos sellainen pitäisi tulla jossain vaiheessa, hän tulee silloin kun on tullakseen ja on oikea ajoitus. Olipa tämän ajattelun takana kohtalo, kismet tai johdatus, miksi itse kukanenkin sitä kutsuu. Jokinhan tässä selvästikin ohjailee asioita. Toiset ajattelevat tätä asennetta fatalismina. En ajattele olevani fatalisti. Kuitenkin luotan mieluummin, että oikeat asiat tulevat vastaan elämässä, omalla painollaan.
Ja ei, sinussahan ei tietystikään ole mitään vikaa.
Itse olen kääntänyt sinkkuelämän ”pettymykset” aina toisin päin: en haluaisikaan olla miehen kanssa, joka ei välitä minusta tarpeeksi. En haluaisi elämääni miestä, joka ei kunnioita minua tai ole herrasmies. Sinun tilanteessasi, ethän missään tapauksessa suostuisi ottamaan elämääsi miestä, joka ei välittäisi lapsestasi, tai kunnioittaisi sinulle tärkeintä asiaa, äitiyttä. Ja kärjistäen, en minä ottaisi miestä, joka ei ihan vaan pitäisi minusta. Onhan se jo lähtökohta, että molemmat tuntevat vetoa toisiinsa. Jos se puuttuu, ei kannata aloittaakaan mitään.
Eräs minua paljon viisaampi neuvoi minua vuosia sitten näin: lopeta epätoivoinen etsiminen. Lopeta se kokonaan. Ole täysin auki ja avoin sille mahdollisuudelle, että joku tulee vastaan. Mutta älä etsi. Toisaalta, älä myöskään jää yksin kotiin nyhjäämään. Ole aktiivinen, anna tilaisuuksia jonkun henkilön tapaamiseen. Olipa se sitten kaupassa, bussissa, junassa, puistossa, lentoasemalla, kirjastossa, harrastusten parissa tai ihan vaan liikennevaloissa. (Minua on nimittäin eräs charmantti pukumies puhutellut liikennevaloissa kun seisoimme punaisen edessä. Kutsui drinksulle tuosta vaan tuntemattoman. No, ehkä olisi pitänyt suostua, kuka tietää, mutta oli kiire junalle. Hymyillen vastasin, kiitin kohteliaasti, mutta jouduin kieltäytymään.) Itse en ole koskaan ollut Tinderissa tai muilla deittipalstoilla tai sovelluksissa.
Elämä on seikkailu, koskaan emme tiedä mitä on seuraavan mutkan takana. Avoimuus tulevaa kohtaan auttaa. Ja muista, jokainen kokemus on tehnyt sinusta rikkaamaan ja täydemmän ihmisen. Olet sitä mitä olet koska olet käynyt läpi kaiken sen mitä olet käynyt läpi, hyvässä ja pahassa. Jokainen on ainutlaatuinen ja olisi aikamoinen ”catch” sille oikealle.
Onnellisuutta ja iloa kesääsi toivottaa,
Magnolia
Tämä tuli väärään keskusteluun. Tarkoitin Sinkkuus & itsetunto – postaus.
Pahoittelut!
[…] Ja jos Ela sairastuu, mahdollisesti paljon vaikeimpiakin asioita. Taas toisaalta, aivan kuten Iidakin kirjoitti, asiat eivät mene aina huonompaan […]