Ehdin olla sinkkuna kuusi vuotta ennen nykyistä parisuhdettani. Muistan kuinka sitä kumppania kovasti toivoi ja kuinka sitä haaveili elämästä parisuhteessa. Kuvitelmissani asuin kumppanin kanssa yhdessä. Vuosi vuodelta elämä alkoi muotoutua oman näköiseksi ja yksin olemiseen alkoi tottua. Oikeastaan parisuhdehaaveen rinnalle alkoi tulla voimakas pelko. Voisinko koskaan seurustella? Voisinko koskaan asua kenenkään kanssa yhdessä?
Mielessäni alkoi kasvaa ajatus, etten osaisi asua kenenkään kanssa yhdessä. Se ajatus vain voimistui yksin eläessä ja elämän vakiintuessa tietynlaiseksi. Olihan minulla omanlaiset tavat omaksuttuna ja arki pyöri tietyllä kaavalla lapsen kanssa. Haluaisinko muttaa tapojani? Haluaisinko asua enää kenenkään kanssa saman katon alla? Yhä vahvemmin aloin ajatella, että ehkä minulle sopisikin paremmin parisuhde, jossa asutaan erillään.
Parisuhde ei edes tuntunut ajankohtaiselta asialta silloin, kun tapasin miesystäväni ja nykyisen avopuolisoni. Mies väläytteli ensin yhteen muuttamista ja muistan edelleen kaikki ne ajatukset, joita silloin kävin läpi. Yhteen muuttaminen tuntui ihanalta ajatukselta ja samaan aikaan pelottavalta. Suurimmat huoleni liittyivät kuitenkin melko pinnallisiin asioihin, kuten sisustukseen. Mies asui tummanpuhuvassa asunnossa, jonka seiniä koristi pelipaidat ja suuret julisteet. Minun kotini taas oli täynnä kukkakuosia ja vaaleanpunaista. Stressasin miten ikinä sovittaisimme nämä yhteen ja tekisimme kodista sellaisen paikan, että se olisi molemmille mieleen. Mietin miten ikinä mahduttaisimme miehen tavarat ja mihin ne oikein laitettaisiin, mistä kaikista omista tavaroista joutuisin siinä luopumaan? Stressasin miten yhdistäisimme kaksi erilaista arkea. Minä elin kahdeksasta neljään arkea viettäen viikonlopun vapaata ja mies taas eli kolmivuorotyön säätelemää arkea. Kuinka hän ikinä saisi nukuttua päivisin yövuoron jälkeen, jos asuisimme yhdessä?
Pelko ja epävarmuus sai kiinnittämään huomion negatiivisiin asioihin. Ja tuntuukin näin jälkeenpäin, että sitä mietti kaikkea mistä joutuu joustamaan, luopumaan tai antamaan periksi. Sen sijaan, että olisi miettinyt mitä kaikkea saa tilalle! Omasta hyvästä arjesta irti päästäminen pelotti. Mielessä kaikui myös monet läheisten valitukset parisuhteista, kuinka silloin ei saa päättää enää kaikkea itse, kuinka ei voi tehdä enää kuten itse haluaa ja kuinka sitä saattaa odottaa toiselta jotain, joka ei tapahdukkaan ja joutuu pettymään mitä ei yksin ollessa tapahtuisi.
Mutta ison elämänmuutoksen hetkellä kaikenlaiset ajatukset ja tuntemukset on ihan normaaleja.
Nyt seurustelua on takana kaksi vuotta ja yhdessä asumista vajaa 1,5 vuotta. Nyt ne alun pelot, stressi ja ahdistus tuntuvat ihan hassuilta! Ja hyvin kaukaisilta ajatuksilta. Alkuun kaikki haimme vähän paikkojamme ja otimme enemmän yhteen. Hiljalleen aloimme hitsautua perheeksi, joka nyt olemme. Kaksi erilaista arkea sopeutui toisiinsa ja tuli uudenlainen yhteinen arki. Alun haasteet pakotti keskustelemaan ja sopimaan yhteisiä toimintatapoja. Nyt yhdessä asuminen tuntuu mutkattomalta ja luonnolliselta. Ihana, että saamme asua yhdessä! Eikä enää tunnu vakavalta, että kodin seinällä roikkuu pelipaita tai olohuonetta koristaa erilaiset pelikonsolit. Kun toista rakastaa, alkaa huomaamattaan rakastaa kaikkea siinä ihmisessä, myös kaikkea sitä, minkä joskus ajatteli olevan kynnyskysymys.
Parisuhde on tuonut elämääni valtavasti hyvää. Nyt asioita katsookin ihan eri vinkkelistä. En enää ajattele, että juoduin luopumaan mistään, vaan olen saanut todella paljon. Enkä joudu ainoastaan joustamaan, vaan haluan joustaa yhteisen hyvän takia. Lisäksi me molemmat teemme sitä, eikä se ole vain yksipuolista. Koen todella vahvasti, että mieheni on myös paras ystäväni ja minusta on ihana viettää hänen kanssaan aikaa. Parisuhde on lisännyt omaa hyvinvointia ja erityisesti voimavaroja, kun en ole enää kaikesta vastuussa yksin. Mieheni hoitaa arkea tasapuolisesti kanssani. Parisuhde on myös tuonut joustoa talouteen, kun yhden sijaan onkin kaksi tienaavaa aikuista. Tottakai yhdessä oleminen vaatii keskustelua, avoimuutta ja hyvää kommunikointia puolin ja toisin. Sitä olemme harjoitelleet ja harjoittelemme!
Ehdin olla sinkkuna niin kauan, että sekin piti sisällään monia vaiheita. Toisinaan se oli ihanaa ja itsetuntoa nostattavaa. Se oli seikkailua ja perhosia vatsanpohjassa. Toisinaan se oli todella raskasta ja kävi itsetunnon päälle. Se oli surua ja pettymyksiä. Sinkkuna vietetty aika tuntuu nykyään hyvältä asialta. Onneksi sain elää sen moninaisen elämänvaiheen läpi kaikkine kiemuroineen, kyllästymiseen asti! Onneksi nyt saan elää toisenlaista aikaa omine kiemuroineen parisuhteessa. Ainakaan juuri nyt ei ole mitään mitä sinkkuudesta kaipaisin.
-Iida
