Olen ollut sinkkuna enemmän ja vähemmän kuusi vuotta, lähes koko aikuisen elämäni. Olen haaveillut rakkaudesta ja halunnut parisuhdetta todella paljon. Olen kaivannut läheisyyttä ja aikuista ihmistä arkeen. Olen haaveillut jouluista ja muista juhlapyhistä kumppanin kanssa, että olisi joku jonka kanssa tehdä juhlaa. Olen miettinyt miltä se tuntuisi, kun voisi kallistaa päänsä toisen rintaa vasten ja käydä nukkumaan niin, että varpaat koskettaisivat toisen varpaisiin. Olen deittaillut enemmän ja vähemmän näiden vuosien aikana löytääkseni rakkautta. 

Toisinaan sinkkuus on tuntunut niin pahalta. Se on vaikuttanut omaan itsetuntoon ja välillä olen ryvennyt syvällä itsesäälissä.Välillä on tuntunut siltä, että minussa on jotain vikaa. Olen miettinyt miten voisin olla kiinnostavampi ja mitä voisin muuttaa ulkonäössäni. Välillä olen miettinyt, ettei minun varmaan kuulu löytää ketään. Olen katsonut vieressä, kun ystävät eroavat ja löytävät heti uuden kumppanin. Katsonut, kun ystävät menevät kihloihin, naimisiin, saavat lapsia ja ostavat yhteisen kodin. Olen katsonut ja ajatellut, että miksi minä olen aina vaan yksin. Välillä itkin yksinäisyyttäni ja välillä tunsin kateutta ystäviäni kohtaan. 

Tämän kirjoittaminen tuntuu ihmeelliseltä, mutta minä seurustelen. En ole enää sinkku. Välillä ihan tekee mieli nipistää itseäni, että voiko tämä edes olla totta. Ja voiko olla totta, että se tapahtui, kun vähiten sitä odotin? Että tämän kliseen piti sittenkin osoittautua todeksi! 

Tapasin hänet kesken itsellisen äitiyden matkan. Juuri silloin, kun en odottanut tapaavani ketään. 

Olin juuri päättänyt, että otan vastuun omista unelmistani. Haaveilin kumppanista, jotta voisin saada lisää lapsia ja haaveilin kumppanista, jotta olisi joku, jonka kanssa ottaa asuntolaina. Olin päättänyt, että lähden työstämään näitä asioita yksin, etten enää odota. En enää halunnut  käyttää aikaa elämästäni odottaen jotain, josta ei ollut varmuutta. Tajusin, etten voi odottaa jonkun tulevan ja täyttävän unelmani. Kuka sanoi, että kumppani tarvitaan asuntolainaan? Kuka sanoi, että kumppani haluaisi lapsia tai voisi edes saada lapsia? Mitä, jos odottaisin turhaan ja unelmat jäisi toteutumatta? Miksi en tekisi näitä asioita ja olisi onnellinen nyt? Enkä vasta joskus?

Kun minä aloin muokata omaa elämääni itseni näköiseksi, hän saapuikin siihen. Hän ei tullut rytinällä, vaan hiljalleen hivuttautuen viereeni. Hän tuli osaksi arkeani viikko viikolta, tiiviimmin ja tiiviimmin ja samassa suhteessa kasvoi tunteetkin. Ensin se oli kaveruutta, sitten ihastumista ja viimeisenä rakastumista.  

Nyt kaikki tuntuu käyvän järkeen. Nyt kaikella tähän astisella on joku tarkoitus. Nyt voin vain todeta, että tämä kaikki oli odottamisen arvoista. Tai oikeastaan enemmänkin. En koskaan osannut edes toivoa näin hyvää. 

Tällä hetkellä olen ylitsevuotavan onnellinen. Elämäni on viimeisen vuoden aikana tehnyt täyskäännöksen. Vuosi sitten minä olin yhden lapsen yksinhuoltajaäiti. Vuosi sitten ei ollut pankkilainaa, ei omistusasuntoa, ei toista lasta, ei raskautta eikä miesystävää. Ja nyt minulla on kaksi aivan ihanaa lasta, omistusasunto ostettuna ja miesystävä vierellä. Nyt minulla on kaikki mistä joskus aiemmin haaveilin. Yhtäkkiä elämä voikin muuttua täysin. Silloin, kun sitä vähiten odottaa. Kamalaa osoittaa tämä klisee todeksi. Muistan kuinka se triggeröi ja pahasti. Niin teki myös lause ”Opi ensin olemaan onnellinen yksin ja sitten voit olla onnellinen toisen kanssa”. Mutta sekin on todettava todeksi omalla kohdallani. Nyt kumppani ei ole tarve, vaan valinta.

Olen perustanut blogini suurilta osin sinkkuudelleni. Olen kirjoittanut paljon sinkkuuden tuomista tunteista ja kertonut kommelluksista deiteillä. Olen tietyllä tapaa rakentanut oman brändini sinkkuudelle ja vuosien aikana siitä tulikin voimakas osa omaa identiteettiä. Välillä mietin, että osaisinko edes seurustella tai voisinko seurustella? Hänen kanssaan kaikki on tuntunut helpolta alusta asti. On tuntunut helpolta päästää irti sinkkuudesta. Nyt voin hyvillä mielin sanoa hyvästit sinkkuelämälleni ja toivottaa tervetulleeksi aivan erilaisen elämänvaiheen.

-Iida

KUVA: Heidi Väisänen