6 faktaa äitiydestäni

Menetän hermoni

Ja varmaan päivittäin. Toki kärsivällisyyteni on hioutunut vuosien aikana, mutta on sen kanssa edelleen tekemistä. Hävettää oikein vajota lapsen tasolle. Lapsi ei omaa vielä tunteiden hallinnan keinoja, mutta aikuinen omaa kyllä. Pahimpia ovat ehdottomasti sellaiset aamut, jolloin meillä on kiire. Kiire on usein omaa syytäni. Olen saattanut varata liian vähän aikaa aamuun tai suorittanut aamurutiineja liian verkkaiseen tahtiin. Lapsi usein aistii kiireen ja soppa on valmis. On tehnyt monta kertaa mieli kantaa lapsi autoon yökkärissä ja siirtää pukeminen varhaiskasvatuksen ongelmaksi. Toinen hermojani koetteleva hetki on nukkumaan meno. En kestä yhtään, jos se vänyy syystä tai toisesta, jos lapsi nousee pois sängystä moneen kertaan tai jos itse joutuu töröttämään lapsen vieressä pimeässä huoneessa. Pinnani ei kestä yhtään. Johtuen usein siitä, että olen itsekin illalla väsynyt ja nälkäinen, jolloin on vaikea vastaanottaa lapsen väsymyksestä aiheutuneita tunteita. Monta kertaa olen sortunut uhkailuun ja kiristykseen. Ja usein aivan älyttömillä jutuilla, joita ei ole oikeasti edes mahdollista toteuttaa. Monta kertaa myös korotan ääntäni. Näissä tilanteissa pidän tärkeänä jäkipuintia ja anteeksi pyytämistä lapselta.

En pakota pyytämään anteeksi

Olen huomannut varhaiskavastuksen opettajan työssä sekä myöhemmin äitinä, ettei lapsen ole aina mahdollista pyytää anteeksi heti virheen tehtyään. Toimiessaan ”väärin”, lapsi usein kokee toimineensa omasta vinkkelistään oikein. Pelkkä anteeksi pyytäminen ei riitä, vaan tilanteen läpikäyminen ja tapahtumien sanoittaminen lapselle on oleellista. Lapsen olisi tärkeää ymmärtää mitä ja mistä hän pyytää anteeksi. Olen huomannut monen monta kertaa, että pyytäessäni lastani pyytämään anteeksi, hän kieltäytyy täysin. Hän saattaa juosta karkuun tai mennä jonnekin piiloon. Lapselle häpeän tunne voi olla todella suuri ja vaikea kohdata. Monesti annan ajan kulua ja tilanteen rauhoituttua lapseni pystyy pyytämään anteeksi. Joskus anteeksi pyytäminen ei onnistu, jolloin olen aikuisena voinut pyytää anteeksi lapseni puolesta ja sanoa, että se oli kurjasti tehty ja lapsellenikin tuli siitä niin paha mieli, ettei hän pysty nyt pyytämään anteeksi. Anteeksi sanan sanomisen sijaan hyväksyn myös halauksen, silityksen tai muun fyysisen tavan anteeksipyyntönä. Myös piirrustus tai kirjoitettu viesti voi toimia anteeksipyyntönä, keinoja on monia. Lapset harjoittelee tunnetaitoja ja se on mielestäni tärkeää muistaa.

Annan lapsen pukea mitä hän haluaa

Joskus vielä sain valita lapseni vaatteet. Ne sopivat toisiinsa ja asu oli aina sävysävyyn.  Nykyään hän valitsee ne itse. Hän haluaa Ryhmä hau printtiä, Sperder-mania ja kulkuneuvoja. Ei tosiaan niitä hillittyjä äidin valitsemia vaatteita. Turhaa enää laittaa rahojaan mihinkään merkkivaatteisiin, Metsolaan, Kaikoon tai Gugguuhun. Silmiäni välillä särkee katsoa, kun paita ja housut ovat ihan eri väriä ja kuosia keskenään. Toisinaan lapseni on päästä varpaisiin yhtä ja samaa kuosia. Mutta meidän ei enää tarvitse tapella vaatteista. Hän pukee mitä pukee ja on tyytyväinen. Minä taas valitsen taisteluni ja se ei ole vaatteet. En välitä siitä miltä lapseni näyttää, sopiiko vaatteet yhteen tai onko hän somekelpoinen. Siitä pidän huolen, että vaatteet ovat ehjiä ja puhtaita. Ulkovaatteista päätän siltä osin, että vaatteiden tulee olla aina säänmukaiset. Ainoastaan juhlapukeutumisen suhteen olen sitten tarkempi ja annan lapsen valita rajatuista vaihtoehdoista.

Luen lapselle joka päivä

Ei ole varmasti ollut päivää, jolloin en olisi lukenut lapselleni yhtään kirjaa. Rakastan kirjoja ja pidän lukemista äärimmäisen tärkeänä. Lukeminen on muuttanut todella paljon muotoaan lapsen kasvaessa. Pienen vauvan kanssa lukeminen on aivan oma juttunsa kuin lähes 4-vuotiaan kanssa lukeminen. Lukeminen herättää lapsessa jo paljon ajatuksia, lisäkysymyksiä ja keskusteltavaa. Lukeminen painottuu iltaan ja luen lapselle ennen nukkumaan menoa hänen valitsemansa kirjan tai kirjoja.

Aamupala syödään usein tv päällä

Arkena olen tiukempi. Silloin lastenohjelmat menee päälle kun aamupala on syöty ja vaatteet puettu. Jos näiden toimien jälkeen on vielä aikaa, lapsi saa katsoa tv:tä sen aikaa, että minä itse olen valmis. Viikonloppuna ja vapaapäivinä olen kuitenkin rennompi. Ja usein itsekkäistä syistä. Annan lapseni syödä aamupalaa tv:n ollessa päällä, silloin silloin ei ole kiire mihinkään. Tahti saa olla verkkainen. Samalla saan itse lähes poikkeuksetta istua hetken rauhassa, aloittaa aamuni sopivan hitaasti ja juoda kahvin pitkän kaavan mukaan. Ruudun katsominen painottuu meillä aamuun tai iltapäivään, sillä iltaisin se vaikuttaa usein jo väsyneeseen lapseeni ja hänen käytökseensä.

En murehdi pahemmin etukäteen mitä lapselle voi sattua

Olen vanhempana melko salliva. Kannustan kokeilemaan ja annan kokeilla. Mielestäni vaatteet saa likaantua, ne ovat käyttöä varten. Mielestäni saa kupsahtaa ja kolahtaa, sen jälkeen vaan kokeillaan uudestaan. En tosiaankaan raivaa kaikkia mahdollisia vaaratekijöitä sivuun etukäteen. En pahemmin mieti mitä kaikkea voi sattua ja sitä kautta kiellä asioita tai poista niitä ympäristöstä, vaan mietin mitä kaikkea voi oppia, kun sallii. Lapseni on aina saanut kokeilla kiivetä ulkona minun ollessa läheisyydessä. Hän on aina saanut taitojensa mukaan osallistua ruoanlaittoon, pidellä pientä veistä ja pilkoa sekä sekoittaa puurokattilaa. Hän saanut leikkiä kuraleikkejä ja tehdä mutakeitoksia, vaikka siitä likaantuukin. Tottakai hän olisi voinut leikata veitsellä sormea, tippua kiipeilytelineestä, kaatua tai lyödä pään. Elämä olisi kuitenkin aika rajoittunutta, jos pyrkisi vain minimoimaan mahdollisia vaaranpaikkoja. Olen niin moneen kertaan yllättynyt positiivisesti lapseni taidoista. Hän onkin osannut, vaikka mielessäni mietin, että kohta sattuu.