Home » Äititarinat osa 2

Äititarinat osa 2

by Iida Åfeldt

Sasa on äiti kolmelle, lapset ovat 9-, 6- ja 1-vuotiaat. Sasan ja lasten kanssa asuu hänen avopuolisonsa ja nuorimmaisen isä. Kotoa löytyy myös useampi lemmikki.

Sasan 9 ja 6 -vuotiaat pojat ovat hänen aiemmasta suhteestaan ja hän on poikien yksinhuoltaja.

Meidän perhe

Me ollaan siis uusioperhe. Pojat ovat edellisestä suhteestani.

Suhde poikien isään oli hyvin hankala. Eroa tehtiin pitkään ja suhde oli myrskyisä. Odotin aina, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Tilanteemme paheni, kun aloin odottamaan toista lastamme. Miehellä oli mielenterveysongelmia. Ne pahenivat aivan uudelle tasolle odotusaikanani, enkä ollut enää turvassa omassa kodissani. Vaikeat kotiolot vaikuttivat myös esikoiseen.

Toinen lapsi syntyi. Kun tulin hänen kanssa kotiin sairaalasta, tilanne kotona oli vaarallinen. Koin sen vaarallisena meille kaikille, pelkäsin lasteni puolesta ja silloin päätin, että toinen lapsi ei tule kokemaan samaa kuin esikoinen. Laitoin yöllä äidilleni viestin ja pakkasin välttämättömät tavarat. Aamulla me lähdimme. Mies ei kysellyt perään.

Minulle ehdotettiin ensi- ja turvakotia, mutta en halunnut pienten lasten kanssa laitokseen. Melko pian minulle järjestyi asunto, jonne muutimme. Minä, 3,5 -vuotias ja muutaman viikon ikäinen vauva. Muistan äärettömän onnen, kun iltaisin tuijottelin vastasyntynyttäni. Varmaan se oli se  vauvakupla, joka suojasi ja antoi voimaa.

Muuton jälkeen lasten isä alkoi häiriköimään.

Vuoden jälkeen muutimme toiselle paikkakunnalle. Ja toiseen kerrokseen. Emme asuneet enää maantasolla emmekä samalla paikkakunnalla. Jätin perheeni ja ystäväni suojellakseni itseäni ja poikiani. Välimatka auttoi, muttei tarpeeksi ja hain lähestymiskieltoa. Se myönnettiin. Aiemmin rakastamastani ihmisestä ei ollut enää mitään jäljellä, en enää tuntenut häntä.
Jäljellä oli vain inho, sääli ja pelko. Myös suru.

Lopulta lasten isä ja entinen mieheni teki itsemurhan. Varmasti vaikein asia, jonka olen elämässäni kokenut, on, kun otin esikoispoikani syliin, ja kerroin kyynelehtivin silmin että isä on kuollut. Hän tuijotti minua suoraan syvälle silmiin, ja vastasi: “ei ole”. Sanoin hänelle:”Kyllä on, mutta äiti rakastaa sinua valtavasti”.

Uusioperhe syntyy

Olin ollut pari vuotta sinkkuna, kun tapasin nykyisen mieheni. Enkä etsinyt miestä, viihdyin hyvin poikien kanssa kolmisin. Tilanteeni kaiken kaikkiaan oli niin erikoinen ja haastava, että deittailu tuntui liian vaikealta. Tapasin nykyisen mieheni yhteisten kavereiden kautta, kun olimme viettämässä iltaa. Mies oli minusta todella kiinnostunut, mutta minä en ollut hakemassa suhdetta. Sanoin hänelle toistamiseen, että en halua suhdetta, en pysty siihen. Hän sanoi, että hän odottaa, häntä ei haittaa. Olimme ensimmäiset puoli vuotta vain ystäviä, mutta loppujen lopuksi se kääntyikin suhteeksi. Ja nyt meillä on yhteinen tytär.

Mikä on haastavinta?

Haastavinta on ollut luottaa toiseen. Siihen meni ihan hirmu kauan. Onneksi hän ei luovuttanut minun suhteeni. Hän ei ikinä lähtenyt, vaikka huusin lähtemään. Lopulta huomasin, että tuo tyyppi ei tee minulle, eikä meille mitään pahaa, ei käyttäydy niin kuin olen tottunut. Olin niin pitkään pelännyt, elänyt ahdistuksessa ja tottunut tekemään kaiken itse hirveä suojakilpi päällä.

Minulla on ollut omat haasteeni, mutta on tämä ollut miehellenikin valtava kasvun paikka. Sinkkumiehestä uusioperheen isäksi. Ei missään nimessä helppoa sekään. Hänen on pitänyt tulla osaksi minun tarinaani sekä ymmärtää menneisyyteni tuomat haavat. Meillä on ollut monet konfliktit ja riidat. Mutta mitä kauemmin olemme olleet yhdessä, sitä vähemmän riitoja on.

Mikä toimii?

Puhuminen ja luottamus. Jos luvataan toiselle jotain, niin se pitää. Jos kohtaamme hankaluuksia, saamme aina loppujen lopuksi selvitettyä asiat. Myös arjen askareet jakautuu tasapuolisesti, se tekee joka kerkiää ja jaksaa.
On ihanaa, etten teekkään kaikkea yksin ja kaikkea ei tarvitse kestää itsekseen.
Vauvavuosi on ollut meille hyvä. Ollaan naurettu, rakastettu, joustettu, opittu valtavasti uutta, ja ihasteltu uutta ihanaa perheenjäsentämme.
Me kaikki ollaan saatu niin valtavasti, ja jotenkin kaikki on löytäneet omat paikkansa. Pelko ja suru eivät ole läsnä päivittäin. On paljon rakkautta ja onnellisuutta. On turvallinen olo.

Haaveet?

Haaveilen, että saisimme joskus isomman asunnon, mieluiten omakotitalon. Nyt asumme kerrostalo kolmiossa. Mahdutaan tänne aika hyvin, mutta säilytyksen kanssa saa käyttää jo mielikuvitusta. Omakotitalon sisustaminen olisi unelma! Nautin kodin laittamisesta todella paljon.

Sasan kauniita sisustuskuvia voi seurata Instagramissa.

kommentoi postausta