Minulla on dysleksia, eli lukihäiriö. Jouduin katsomaan googlesta sanan oikeinkirjoituksen. En vaan koskaan muista sanan kirjoitusasua ulkoa. Kuten en monen muunkaan sanan. Olen kertonut lukihäiriöstä teille ennenkin postauksessa:
Postauksessa kerron miten sain selville, että minulla on lukihäiriö ja miten se näkyi lapsuudessani. Koulussa ja opiskelussa se on näkynyt eniten. Silloin piti koko ajan olla lukemassa ja kirjoittamassa. Luulin opiskelujen jälkeen, että dysleksia on entistä elämää. Mutta yllättävän paljon se näkyy jokapäiväisessä elämässäni aikuisenakin. Arjessa on paljon asioita, joihin se tuo lisähaastetta.
Miten lukihäiriö näkyy elämässäni
Teen aivan valtavasti kirjoitusvirheitä. Teen valtavasti kieliopillisia virheitä. Virheet on erilaisia riippuen siitä kirjoitanko käsin vai kirjoitanko näppäimistöä hyödyntäen. Lisähaasteen tuo puhelin, jossa näppäimet on pienet ja usein tulee huti tai puhelin korjaa itse kirjoittamaani miten tykkää.
snaottavaa, ovta, huomienn, olisimpa, rakakus, millaienn, ajna
Sellaisia virheitä minä teen. Luen kirjoittamani moneen kertaan, mutten aina siltikään itse näe kaikkea. Usein äiti sitten soittelee perään, kun olen julkaissut blogipostauksen.
Muillakin ihmisillä on tarve korjata minua. Se on ihan arkipäivää.
Tinderissä sain viestin.
”Huomenta Iida. Kuinka on viikko mennyt? Vaikka mulla pysyykin keittiössä kauha kädessä niin mikä on hiukkakakku?”
Profiilissani oli kirjoitusvirhe. Mies ei vastannut enää viesteihini tuon jälkeen, eli hän halusi tulla vain kertomaan virheestäni. No tulipa korjattua. Toinenkin keskustelu Tinderissä kertoo oleellisen.
”Naisessa viehättää älykkyys ja kyky kirjoittaa ilman kirjoitus- ja yhdyssanavirheitä heti alkuun.”
Selkeä näpäitys minulle. Instagramissa saan viestejä, joissa ihmiset huomauttavat stoorieni tekstien virheistä ja toisinaan feedini kuvateksteihin eksynäistä virheistä. Välillä ystävät ja kaverit huomauttelee virheistäni Whatsapp-viesteissä, ”tarkoitit varmaan sanoa näin, se kirjoitetaan rakkaus eikä rkkaus”.
Välillä se turhauttaa.Tuntuu, että olen virheitä täynnä. Välillä tulee olo, että vain virheeni huomataan ja se tekee elämästä dysleksian kanssa todella vaikeaa. Usein ihmiset haluavat vain ystävällisesti kertoa virheistä, jotta voin korjata ne. Ja ymmärrän sen tietyissä konteksteissa, en jossain Whatsapp-keskustelussa. Eikä kaikki edes tiedä lukihäiriöstäni. Heistä on kiva vitsailla kirjoitusvirheille, mutta he eivät tiedä, että niin tekee jo moni muukin. He eivät tiedä, että minulle se ei enää ole virheestä mainitsemista.
Lukeminen on minulle myös tuskaisen hidasta. Luen tekstiä koko ajan mielessäni itselleni ääneen. En osaa sammuttaa sisäistä ääntäni, se puhuu koko ajan. Olenkin yhä enemmän mieltynyt äänikirjoihin, vaikka toisaalta oikeissa kirjoissa on vain sitä jotain.
Yksi iso asia, johon dysleksia arjessani vaikuttaa on ajaminen. Tai ei ajaminen, mutta peruutus ja parkkeeraus. Tähän liittyy vaikeus tunnistaa tilaa ja suuntaa. Minun on todella vaikea ymmärtää mihin auto liikkuu, sillä pyörät menevät eri suuntaan kuin ratti. Minun on todella vaikea hahmottaa tilaa parkkeeratessa. Ajan aina sellaiselle parkkipaikalle, jossa ei ole ketään lähellä, vaikka joutuisin kävellä pidemmän matkaa. Monesti olen myös tehnyt niin, että pyydän jotain paikalla olevaa henkilöä hoitamaan homman puolestani. Ajamiseen vaikuttaa myös vaikeuteni tunnistaa oikeaa ja vasenta. En vain muista kumpi on kumpi, jos navigaattori pyytää kääntymään oikealle.
Myös numerot vaihtavat paikkaa ajatuksissani. Hedelmiä punnittaessa katson vaakanumeroa 73 ja menen vaa’alle. Painan numeroa 37. Ystäväni kirjoittaa tulevansa kello neljätoista, eli neljältä sanoo mieleni. Sen takia on myös monet kerrat ollut myöhässä tai odottanut jotakuta kylään aivan toisena ajankohtana.
Tekisi välillä mieli sanoa, että en vain voi mitään. Enkä tavallaan voikkaan, kun kyseessä on neurologinen häiriö. Mutta toisaalta en halua piiloutua sen taakse. Kyllä minä voin. Mutta se vaatii vain keskivertoa enemmän ja niinhän olen elänyt koko elämäni. Minulle tämä on ihan normaali tila.
Yritän parhaani.
-Iida
19 kommenttia
Mä oon vuosia sanonut kirjoitusvirheille irvailijoille, että miettikääpä, jos virheen tekijällä on lukihäiriö. Että onko kivaa tehdä pilkkaa sellaisesta? Tai muutenkin: eikö ajatus kuitenkin ole se oleellinen? Itsekin teen erityisesti somessa nopeasti kirjoittaessani paljon kirjoitusvirheitä ja välillä harmittaa, kun WhatsAppissa ei vieläkään ole viestin editointimahdollisuutta. Mulle se on kuitenkin vaan elämää, koska en oikeasti kärsi lukihäiriöstä.
Eräällä hyvällä ystävälläni on lukihäiriö ja hänen kauttaan olen juuri oppinut mm. tuosta oikean ja vasemman erottamisen vaikeudesta. Kaverini on kuitenkin myös esimerkki siitä, että lukihäiriöisenäkin voi päästä pitkälle akateemisessa maailmassa: hän on tohtori ja työskentelee tutkijana. Työtä se on vaatinut ja sitä suuremmalla syyllä ärsyttää, kun joku vetää yhtäsuuruusmerkkejä lukihäiriön ja älykkyyden välille :/
Tottakai! Ei lukihäiriö ole mikään este, vaan todellakin voi päästä pitkälle ja onnistua monessa!
Voi ei, ihan sama tilanne täällä ! On vaan niin turhauttavaa kun pitää tarkistella useaan kertaan ja silti tulee kirjoitusvirheitä.. ja lukeminen! Muistan jo ala-asteelta sen että luin aina tosi paljon hitaammin kun mun kaverit ja ajattelin että mikä mussa on vikana.. lukiossa vasta selvis että mulla on lukihäiriö!
Aivan sama tilanne!
Mulla kanssa dysleksia ja voi luoja kun se vaikuttaa autokoulussa! ”käänny oikealle” ja käännyn ihan tyytyväisenä vasemmalle. En ikinä edes huomaisi, ellei sitten sanottaisi että niin oikealle piti.
Voi kyllä! Autokoulu oli kamala!
Teksteissäsi tuot kyllä usein esille miten ystäväsi eivät olleet osanneet käyttäytyä oikein..toivottavasti niitä asioita on käsitelty heidän kanssaan ennen kuin kirjoitat niistä tänne. Itselleni ainakin tulee sellainen olo, että olisipa kyllä kurjaa lukea itsestäni tuollaisia kommentteja oman ystäväni kirjoittamana.
Lukihäiriölle sympatiat, varsinkin tässä sivutyössäsi joudut varmasti panostamaan paljon enemmän kuin monet muut! Tsemppiä:)
Kiitos!
Aloin itkemään tämän tekstin luettuani, koska en ole vielä koskaan lukenut näin hyvää kuvausta siitä, miltä tämä tuntuu.
Olen äidinkielestä ällän kirjoittanut korkeasti koulutettu valtion Virkahenkilö, joka tekee myös viestintää ja mulla on dysleksia. Ahdistaa aina semmoset työtehtävät, joissa pitää kirjoittaa nopeasti ja niin että muut katsoo (tyyliin fläpille
Tai seinälle hejastettuna).
Aina joku hyväntahtoisesti huomauttaa. Aina joku hyväntahtoisesti naureskelee. Aina joku vastaa twiittiin ja huomauttaa virheestä. Ja sit mä joudun keskustelemaan itseni kanssa aina uudestaan, miten en ole tyhmä. Sitä pitää vaan tehdä jo valmiiksi työpaikan nuorimpana tuplasti töitä että ois vakavastiotettava asiantuntija.
Huoh. Ja olin ehtinyt jo jotenkin blokkaamaan nuo tilalliset ja suunnalliset ongelmat, koska en todellakaan aja autoa tai anna edes ohjeita. Koska mun pitää fyysisesti koskettaa mun vasenta jalkaa, jotta muistan, kumpi on oikea ja kumpi vasen.
Kiitos tästä tekstistä.
Iso kiitos kommentista! Ja siis niin tiedän! Aina joku hyväntahtoisesti huomauttaa ja aina saa olla tuntemassa itseään tyhmäksi. Tai selitellä, ettei ole . Turhauttaa!
Yrität parhaasi ja se riittää! <3
Mun ystävälläni on lukihäiriö, enkä todellakaan korjaile hänen kirjoituksiaan! Joo, jos kyse olisi jostakin tärkeästä työjutusta, niin sitten. Mutta meidän viesteissämme hällä väliä! Kunhan ymmärrän, mistä on kyse, niin ei tarvitse kysellä tai huomautella.
Ja hänellekkin oikean ja vasemman erotus tuottaa vaikeuksia. Ainoa paikka, jossa muistan asialle naureskelleeni, on ollut autokoulun aikoihin. Koita siinä opettajalle selittää, että on aivan turha hokea niitä, että näytä vaikka mielummin mihin käännytään seuraavaksi tai sano ”sinun suuntaasi”. 😀
https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/08/19/ma-oon-kolmekymppinen/
Kiitos, niinhän se on! <3
Kiitos tästä postauksesta! Mulla on kaksi ystävää jo 20 vuoden takaa, joilla on molemmilla lukihäiriö. 15 vuotta olen naureskellut heidän autoilulle, kun he ei sitä joko tee (muuttaa ennemmin lähemmäs työpaikkaa tms) tai ovat ihan pulassa, vähintään pitää olla automaattivaihteet. He ei ole koskaan kertoneet, että se johtuu dysleksiasta! Herran jestas, enpä naureskele enää. Oon luullut, että se on vaan jotain naisellisuusshow’ta, jota etenkin toinen vetää erinomaisesti. Saa muut (miehet) tekemään vaikka mitä puolestaan. Tää nyt kuulostaa siltä, että olen ihan paska ystävä… Mut meillä on kyllä ihan hyvät ja rehelliset välit!
Kiitos! Kaikki ei ehkä itsekään tiedä, että dysleksia vaikuttaa todella paljon kolmiuloitteeseen hahmottamiseen ja se todella näkyy autoillessa, vaikka kuinka olisi nainen :DDD
Hei Iida!Kirjoitat todella mukaansatenpaavasti. Minua kiinnostaa erityisesti oppimisvaikeus postaukset,koska itselläkin on sellainen.Ja tiedän myös sen tunteen kun toiset eivät meinaa ymmärtää miten oppimisvaikeus voi vaikuttaa pärjäämiseen esim töissä.Enkä tarkoita että menisin sen taakse vaan sitä että kaikesta huolimatta monilla aloilla on haasteita pärjätä ja se on raskasta.Aikanaan uuvuin pahasti koska luin vuosia hiki hatussa kokeisiin mutta silti kokeista tuli keskiarvollisesti alle 8:seja vaikka 10:pit olisin lukensien perusteella ansainnut..ja korkeakoulussa alueet olivat taas hirveän isoja tälläiselle joka ylittää oppia kaiken ulkoa.Koitko sinä yliopisto-opinnot haastavina?
Hyvä kysymys! Voisin kirjoittaa aiheesta oman tekstin! En nimittäin kokenut, mutta minun opinnoissa oli paljon tekemistä ja useat lukemista vaadittavat työt oli ryhmätöitä. Ja vaikka olen hidas ja teen virheitä, niin olen aina tykännyt opiskella todella paljon ja oma keskiarvo ole aina reilusti yli 9 ja lukiossakin menestyin hyvin. Mutta lukiossa dysleksia otettiin huomioon niin, että sain lisäaikaa. Muistaakseni sain lisäaikaa myös yliopistossa.
Se olisi mielenkiintoinen postaus.?
Hei Valma, älä yritä oppia kaikkea ulkoa! Pelkkä lukeminen ei takaa hyviä numeroita. Yliopistossa tärkeämpää on löytää tekstistä tärkeimmät argumentit ja jäsentää tieto uudelleen omassa mielessä niin, että se on helppo muistaa.
Minulla oli monta ystävää yliopistossa, jotka lukivat hiki hatussa kokeisiin kuten sinäkin, mutta arvosanat olivat keskitasoa. Heistä tietenkin tuntui epäreilulta, että sain erinomaisia arvosanoja vähemmällä lukemisella. Vaikka minulla (tai ystävilläni) ei ole dysleksiaa, ehkä opiskelutaktiikastani on silti sinulle hyötyä!
Näin minä menestyin: Oppikirjoja lukiessa minä en takertunut joka sanaan, vaan keskityin löytämään tekstin tärkeimmät argumentit. Olin myös hyvä kategorisoimaan ja jäsentämään tietoa sekä löytämään eri asioiden välisiä yhteyksiä. Kirjoitin aina muistiinpanoja, mutta saatoin järjestää ne eri tavalla kuin mitä tieto oli esitetty oppikirjassa. Järjestin muistiinpanot sen mukaan mikä kävi minulle eniten järkeen ja auttoi minua ymmärtämään asiakokonaisuuksien välisiä yhteyksiä parhaiten. Esim. jos kirjassa oli ensin mainittu A, sitten B, ja lopulta C, muistiinpanoni saattoivat alkaa C:llä, sitten A, ja lopulta B. Ennen kokeita en ikinä avannut kirjoja uudelleen, vaan luotin siihen, että olin tiivistänyt kaikkein tärkeimmän muistiinpanoihini. Luin muistiinpanot itselleni ääneen (joskus matkien lehtorin aksenttia :D). Asioiden selittäminen ääneen auttoi minua muistamaan paremmin.
Kiitos vinkeistä Yad!?Mikäli joskus vielä haen ja pääsen korkeakouluun niin yritän oppia tekemään muistiinpanoja,sillä se varmasti auttaisi myös olennaisen löytämisessä. Minulle aikataulutus oli myös välillä hyvin vaikeaa eli juuri sen arvioiminen että milloin pitää alkaa lukemaan,jne..Sekin varmaan liittyy oppimisvaikeuteen.Välillä mietin auttaisiko neuropsykologinen kuntoutus oppimista.?