Olo on sellainen, kun jonottaisin huivipuiston vuoristorataan. Olen siinä jonossa, vähän jännittää mahan pohjassa. Miltä se mahtaa tuntua? Koska on minun vuoroni? Eli sellainen samanlainen olo on nyt, odotan siinä jonossa x aikaa ja kohta se on sitten menoa. Tämä ajelu ei vain lopu, tästä tulee koko elämän mittainen vuoristorata-ajelu äitinä.
Raskauden 1. kolmanneksen voin todella huonosti ja ajattelin, etten enää koskaan ikinä halua uudestaan olla raskaana. Kuvittelin, etten koskaan selviä loppuun asti ja aika vain tuntui matelevan todella hitaasti, kun odotteli pahoinvoinnin loppuvan. Toisen kolmanneksen aikana unohdin olevani raskaana. Voin todella hyvin. Tuona ajanjaksona elin normaalisti ja vaikutin jokseenkin melko normaalilta. Tämän kolmannen kolmanneksen aikana en ole enää voinut unohtaa, että olen raskaana.
En muista aikaa, jolloin näin varpaani seistessä tai jolloin näin alapääni tai pystyin sheivaamaan säärikarvat ongelmitta. Lisäksi viime kuukaudet joku on lähes päivittäin ihmetellyt vatsani kokoa ja kysellyt kaksosten perään. Positiivisesti ajateltuna koko on toki mahdollistanut sen, että olen aina saanut istumapaikan julkisilla liikkuessa ja todellakin käyttänyt raskautta etuoikeutena. Lisäksi olen usein antanut kantaa tavarani, koska olen raskaana. Olen syönyt ruokaa kaikilla herkuilla, koska ikinä ei ole voinut tietää onko se viimeinen kerta, kun voi piiloutua valtavan vatsani taakse. Raskaus on niin näkyvää, että olen ihan selvästi sen myötä saanut myös parempaa palvelua, ihmiset avaavat ovia ja autot pysähtyvät kävelytielle.
Ne alkuraskaudessa valtavina pitämäni raskausvaatteet ovat olleet pieniä jo hyvän aikaa. Vanhat alushousut eivät peitä kuin pakarat puoleen väliin asti, joten olen ollut hyvin tyytyväinen siirryttyäni XL-kokoisiin äitiys alushousuihin. Kiloja on tullut ainakin 10, ehkä enemmän, en ole enää kokenut merkitykselliseksi käydä vaa’alla viime viikkoina. Painonnousua lukuunottamatta olen päässyt todella vähällä. Siis fyysisesti. Minulla ei ole todellisuudessa ollut mitään vaikeuksia, särkyjä, kolotuksia tai turvotusta. Olen ollut lomalla lähes koko tämän kolmanneksen, ensin kesälomalla ja sitten äitiyslomalla. Minulla on ollut todella paljon energiaa. Nukun paremmin kuin koskaan, olen tehokkaampi kuin koskaan ja olen jaksanut joka päivä tehdä jotain kivaa, itselleni mielekästä. Olen ollut todella paljon liikkeessä ja nähnyt ystäviä. Minulla on kaikki mennyt todella hyvin ja normaalisti koko raskauden. Raskaus ei ole vaatinut mitään toimenpiteitä tai erityistä seurantaa. Ja siitä olen todella kiitollinen. Henkisesti koko raskaus on toki ollut aika rankkaa lievästi sanottuna. Tähän 9 kuukauteen mahtuu niin monia hetkiä ja ajatuksia laidasta laitaan. Tämä ei todellakaan ole ollut elämäni parasta aikaa, mutta tämä on ollut elämääni muuttavaa ja kasvattavaa aikaa. Parhaat ajat ovat toivottavasti edessäpäin.
Ja mieli on todella ihmeellinen. En edes muista alun vaikeutta, jolloin ajattelin, että tämä on sitten viimeinen kerta raskaana. En enää edes muista kesän järkyttäviä helteitä, jolloin halusin aivan totaallisesti luovuttaa ja ajattelin, ettei koskaan enää uudelleen. En muista niitä pelkoja ja itkuja tulevasta, sitä kamalaa yksinäisyyttä ja huolta pärjäämisestä. Sitä hirveää huolta ihan kaikesta. Juuri nyt on sellainen tunne, että olen niin valmis kuin voin tuon vuoristoradan kyytiin. Kohti jotain sellaista, jota en ole vielä ennen kokenut, josta on vain ajatuksia. Ehkä se on myös mielen tehtävä, valaa uskoa ja luottoa. Unohtaa kaikki muu, jolla ei tähän hetkeen ole merkitystä.
-Iida
LUE MYÖS // Raskauden 2. kolmannes takana // Raskauden ensimmäinen kolmannes
KUVAT // Tiia Nyholm