Minä tuoreena äitinä koen, että perhettä kehotetaan nauttimaan elämästä vauvakuplassa, muttei se ole vain ihanaa. Negatiiviset tunteet voivat säikäyttää ja niistä voi tulla huono omatunto. Kaiken pitäisi olla ihanaa ja mitä sitten, kun ei olekkaan? Mitä, jos omaan vauvaan ei heti rakastukkaan? Raskausaikana on erittäin tärkeää kuulla Baby bluesista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Neuvolan asema tiedonvälittäjänä on todella tärkeä tässä kohtaa. Siellä minä ensi kerran edes kuulin sanan Baby blues.
Minun ensimmäiset viikot olivat todella tunteiden vuoristorataa, mikä todella on normaalia. Silti mietin, että mikä minussa on vikana, kun toisena hetkenä vihaan vauvaani ja toisena pakahdun rakkaudesta. Ilman neuvolan tiedonvälitystä en olisi osannut suhtautua ailahteleviin tuntemuksiini lempeydellä.
Kun neuvolasta tultiin kotikäynnille ja terveydenhoitaja kysyi mitä minulle kuuluu, purskahdin itkuun ja sanoin, että minulla on aivan kamalaa. Ja nyt ajattelen, että onpa suuri rikkaus, että joku tulee kotiisi ja kysyy mitä sinulle oikeasti kuuluu. Moni ei ehkä sukulaisille ja läheisille kehtaa kertoa, miltä todella tuntuu siinä kohtaa. Minäkin olin saanut kommentteja, että itseppä halusit lapsen pitää, josta tulee olo, että minä en jotenkin ole oikeutettu negatiivisiin tunteisiin ja sen takia niistä voi olla vaikea puhuakkaan.
Jatkuvat tunteiden vaihtelut ja itkuisuus voi tulla yllätyksenä äidille, mutta myös kumppanille. Usein tunteet tasoittuvat muutamassa viikossa, mutta mikäli ne pitkittyvät ja alakuloisuus sekä itkuisuus jatkuu, voi kyse olla masennuksesta. Minusta Suomessa ei todellakaan puhuta masennuksesta liikaa, päinvastoin. Olisi hyvä puhua enemmän ja lisätä tietoisuutta, jotta äiti tai kumppani voivat hakea apua tilanteeseen. Senkin takia on aivan mieletöntä, että neuvolassa käydään säännöllisesti ja perheen vointia seurataan. Masennus ei aina näy ulospäin, pirteä ja huoliteltu ihminen voi olla masentunut. Masennus on tappava sairaus, eikä sitä milloinkaan tule vähätellä. Kun on menettänyt läheisen masennukselle, ymmärtää, miten vakavasta sairaudesta on kyse erityisesti silloin, kun kyseessä on äiti. Vauva kun on usein täysin riippuvainen äidistä, jolloin äidin hyvinvointi on tärkeää.
Masennus ei mielestäni ole itse aiheutettua, vaan sairastumiseen on useita syitä. Tietoisuuden lisääminen ei lisää sairastumista, vaan pikemminkin ennaltaehkäisee ja madaltaa kynnystä kysyä apua ajoissa. Elämän isot muutokset ja kriisit keikauttavat henkistä tasapainoa ja joskus niin pahasti, että alakuloisuuteen tarvitsee apua. Ihmiset kestävät eritavalla kuormitusta ja stressiä, toiset enemmän ja toiset vähemmän ja tämän takia, jotkut varmasti ovat taipuvaisempia alakuloon. Henkiset voimatasot ovat erilaisia ja tunnekokemukset yksilöllisiä. Toiset eivät koskaan sairastu, toiset usein. Toiset toipuvat nopeasti ja toisilta vie vuosia.
Lapsen syntymä on yksi elämää mullistava tapahtuma. Usein myös pienten lasten vanhemmat ovat todella väsyneitä, joka varmasti vaikuttaa alakuloon. Avun pyytäminen ei ole häpeä, mutta toisinaan se on hankalaa. Huomaan sen itsekin, että se on vaikeaa. Tulee olo, että olen huono, kun pyydän apua. Avun pyytäminen ei tee huonoa vanhempaa, eikä se tarkoita, ettet pärjäisi tai rakastaisi lastasi. Avun pyytäminen kertoo, että olet fiksu vanhempi, joka tunnistaa omat jaksamisen rajansa ja haluaa voida hyvin, jotta jaksaa olla hyvä vanhempi lapsilleen!
-Iida
3 kommenttia
Oli pakko tulla lukemaan heti kun instasta näin, että olet kirjoittanut aiheesta. Ja kirjoitit siitä hyvin!
Toi on tosi hyvin sanottu, että eri ihmiset kestää eri asioita eri tavalla. Toiset on herkempiä reagoimaan stressiin ja muutoksiin. Ja lapsen saanti on iso muutos!
Vihaan sitä, kun sanotaan ”miksi joku ahdistuu tai masentuu jostain, minkä minä olen kokenut eikä hetkauttanut yhtään”. Me ollaan erilaisia! Ei voi verrata aina toisen kokemusta omaan.
Ja negatiiviset tunteet pitäisi tosiaan sallia itselleen. Eikä se koske vain lapsen saantia, vaan kaikkea. Ei pitäisi ajatella, että nyt pitäisi olla pelkkää vaaleanpunaista onnea, kun sain tai saavutin sen mitä olen halunnut. Tunteet on ”vain” tunteita. Vaihtuvia. Ja kaikki sallittuja.
Ja pitäisi muistaa juuri se, että synnytyksen jälkeinen masennus ei ole valinta tai neuvolan tuputuksen syytä. Vaan hormonien, raudanpuutteen ja elämänmullistuksen aiheuttamaa.
Lisäksi nykyäidit ovat todella yksinäisiä. Vaikka sukulaiset ja ystävät auttaisivat, ei eletä enää kuten ennen vanhaa samassa pihapiirissä isoisovanhempia ja piikoja myöden. Lapsia ei kasvateta enää yhdessä. Lisäksi nykyvanhemmilta vaaditaan kasvatuksessa ihan eri tavalla kuin ennen.
Kiitos, ihana, kun kommentoit! Ja niin samaa mieltä! Pätee ihan kaikkeen elämässä, ei voida oikeasti tietää mitä toinen tuntee ja miten hän tuntee. Tunne on aina yksilöllinen kokemus. Ja reagoidaan tunteisiin niin eri tavoin.
Ja syitäkin on niin monia, yksinäisyys, unettomuus, hormonit, ruokavalio ja vitammiinien ja hivenaineiden puutostilat jne!
Mulla on neljän viikon ikäinen esikoinen ja tunnistan kyllä noi tunteet. Varsinkin pari ekaa viikkoa, kun kaikki tuntui niin uudelta ja vieraalta, tunteet seilasivat aivan laidasta laitaan. On kyllä kauhea olo, kun yöllä vauva huutaa, eikä sitä saa rauhoitettua, niin ajattelee, että en mä tätä halunnut ja tekis mieli vain jättää se vauva siihen ja luovuttaa. Myös ne vihan tunteet on tuttuja. Seuraavassa hetkessä taas lepertelee vauvalle, kuinka se on maailman suloisin. Nyt on onneksi tunteet vähän tasaantuneet, eikä ole tullut itkeskeltyä enää. Tsemppiä sulle vauva-arkeen ja kiitos hyvistä postauksista!