Välillä tuntuu, että seilailen ääripäiden väliä. Täydellisyyden tavoittelija, joka elää hyvinä päivinä superelämää ja surkimus, joka epäonnistuessaan putoaa syvään kuoppaan. Superelämässä olen tehokas, syön terveellisesti, treenaan, käyn töissä, luen itseäni kehittävää kirjallisuutta, tapaan ystäviä ja olen mielestäni olen viehättävä tai oikeastaan ihastuttava nainen. Tuolla kuopassa olen yksin, syön suklaata ja jäätelöä, olen läski ja ruma, eikä kukaan rakasta. Sahaan kahden ääripään välillä ja se on melko raskasta mielelle, mutta myös keholle.
Kuopassa ollessani, en onnistu missään ja mokaan kaiken. Oman pääni sisällä surkuttelen, säälin ja haukun itseäni. Poden jopa huonoa omatuntoa siitä, että en ole iloinen. Vaikka on täysin ok, ettei kaikki aina ole ok. Tunteet johtuvat aina jostain ja niitä on hyvä pakemisen sijaan pysähtyä ihmettelemään.
Nousujohteisen kauden aikana olen hymytyttö, täynnä rakkautta ihanaa elämää kohtaan. Ja olen se ärsyttävä optimisti. Energiaa riittää ja surraan joka suuntaan. Teen montaa asiaa samaan aikaan, enkä saa mitään päätökseen. Saan Flow-tilan leikkiessäni töissä lasten kanssa ja unohdan, että toisessa huoneessa oli aika monta lasta lisää vahdittavana. Tuolloin jumittaudun usein peilin eteen, missä ikinä peilin näenkään ja sanon itseäni ihanaksi ihan muuten vain.
On kuitenkin valitettavan väsyttävää pomppia laidasta laitaan. Kultainen keskitie ei ole mikään turha juttu. Maailmani on kaunis, mutta se murenee kovin äkkiä, jolloin sieltä ei kaunista löydä. Alkutalven masennukseni oli elämäni syvin kuoppa tähän asti. Kokemus oli kuitenkin niin opettava, että tajusin tarvitsevani tasapainon elämääni. Olen useita vuosia kontrolloinut itseäni ja stressannut laihduttamisesta. Olen syönyt todella todella terveellisesti tai sitten olen ahminut ruokaa niin paljon, että olen oksentanut. Olen liikkunut jokaisena päivänä ja ajatellut, että pysähdyttyä lihoan. Olen vienyt kaiken ääripäihin, itseni, liikkumisen ja syömisen. Juuri ne elämän yksinkertaisimmat asiat.
Alkutalven koettelemuksen jälkeen ymmärsin, että tarvitsen rauhaa. Minun on välttämätöntä alkaa kuunella kehoni viestejä. Kun oloni on rauhallinen, löytyy syömisen ja liikkumisen tasapaino. Itse olen itseni vihollinen ja kriittisen arvostelija. Teen elämästäni suorittamista, josta ei stressiä puutu. Onneksi tapasin Personal Trainer Joosua ”Jope” Visurin. Hän teki minulle treeni-ohjelman sanoen: ”Kohdallasi vähemmän on enemmän”. Jope otti stressin vähentämisen suurimmaksi tavoittekseni ja antoi loisto vinkkejä. Päätimme, että minun on parasta opetella kaikista päänsisäisistä kielloistani pois syömiseen liittyen. Treenillä ei saa mitään aikaiseksi, jos seilaa ääripäitä. Kerron ajatuksia ohjelmastani lisää vielä kevään aikana.
Rauhaa iltaasi!
-Iida