Muistan sen ahdistuksen ja tuskan silloin. Olin pienen vauvan äiti. Olin tavallaan onnellinen, mutta samaa aikaa surullinen. Koin, että elämäni oli mennyttä. Se minun oma, entinen elämäni, josta pidin. Koin, että jouduin jättämään sille elämälle hyvästit ja se tuntui kipeältä. Ajattelin, etten enää koskaan voi tehdä mitään kuten ennen, en voi elää kuten ennen. Tuntui, että olen äiti ja siihen elämäni jää. Tuntui, että toisen elämä oli minun elämästäni kiinni.
Muistan sen valtavan odotuksen. Koko raskausajan oli odottanut ja muka valmistautunut. Kun se sitten oli siinä, tuntui siltä, että tässäkö tämä nyt on. Olenko nyt vain äiti? Välillä pääsi itku ja olisi tehnyt mieli ottaa hyppy entiseen elämään.
Ystäväni, joka on tuore äiti, puhui juuri tästä tunteestaan. Kaipuustaan omaan elämään. Siinä hetkessä muistin sen tunteen. Muistin tunteneeni samoin. Ja oivalsin jotakin.
Pelkot oman elämän menetyksestä ja itsensä hukkaamisesta äitiyteen olivat todellisia. Alkuun olin hukassa, sillä muutos on valtava. Ei siihen auta mikään valmistautuminen, vaan se kaikki on käytävä läpi ja tunnettava. Ilo, huoli, rakkaus ja pelko, ne kaikki kulkevat rinnan. Sitä kaipaa vanhaa ja rakastaa uutta. Minä olen kuitenkin löytänyt itseni, vaikka pelkäsin muuta. Minä olen löytänyt itseni äitiyden myötä. Pidän siitä Iidasta, jota äitiys on hionut. Ja tulee hiomaan. Minä tunnun enemmän minulta kuin koskaan ennen. Minä olen minä. En kadonnutkaan mihinkään, vaan löydyin itsestäni.
Elämä ei myöskään päättynyt. Ei ole vanhaa ja uutta elämää, on vain elämä. Elämä, jossa on erilaisia vaiheita. Alkuun tein sen virheen, että ajattelin elämäni ”ennen vauvaa ja vauvan jälkeen” -elämäksi ja vertasin uutta vauvasta alkanutta elämää entiseen elämään. Todellisuudessa kaikki on koko ajan ollut yhtä ja samaa elämää. En menettänytkään mitään, vaikka alkuun luulin niin. Elämääni tuli vain jotain lisää.
Minä en kadonnut eikä elämäni kadonnut. Minä elän koko ajan minun elämääni. Minun elämässäni on vain lapsi lisänä ja minun elämäni on lapseni lapsuus. Olen oivaltanut sen, ettei elämää voi jakaa. Ei minua voi jakaa. Entiseen ja nykyiseen. Kaikki on yhtä. Minun elämäni on lapsen elämää. Minun elämää, jossa on lapsi ja teen samaa mitä aiemminkin. Se alun tuska ja huoli tuntuu nyt niin turhalta. Kaikki muuttui, muttei kuitenkaan mikään. Tuntui, että katoan, putoan ja uppoan. Lopulta tajusin löytäneeni, rakastuneeni ja eläväni omaa elämääni.
-Iida
KUVAT // Jannamari
12 kommenttia
?
<3
Ihana teksti, ja ihana kuulla että näin on❤️ Täällä juuri vauvavuosi ohitse ja minusta tuntuu ihanalta olla äiti, maailman parhaalta. Samalla kuitenkin olen myös sitä mieltä, että itse en ole enää se sama kuin ennen, sillä kaikki aika menee vauvan kanssa ja hänen tarpeisiin. Jos olen hetken pois lapseni luota viettämässä omaan aikaani, niin huomaan ajattelevani lasta. Kaikki ajatukseni pyörivät vain hänessä, enkä edes osaa ajatella oikein mitään muuta.
Näin se on mullakin, mutten näe sitä negatiivisena. Ajattelen, että se kuuluu nyt tähän aikaan ja tämä on mun elämää näin. Kyllä lapsi muuttaa, se on varma!
Mä muistan tämän ihan saman! Ja myös sen, että itkin sitä, että meidän parisuhde sellaisena kuin se ennen oli ollut, oli mennyttä. Eikä tällaisiin tunteisiin, eikä varsinkaan siihen kaikkeen tunnemyräkkään millään olisi voinutkaan valmistautua etukäteen.
Ei tosiaankaan, näihin tunteisiin ei voi varautua. Itkut on itkettävä. ❤️
Mulla meni noin vuosi sopeutua äitiyteen ja siihen, että elämä on täysin muuttunut. Välillä kipuilin sitä tosi paljon ja olin jotenkin ahdistunut ja surullinenkin siitä, että elämäni on niin erilaista. Vaikka vauvani oli asia, josta olin haaveillut enemmän kuin mistään muusta ikinä. Hassua. Mutta niin vaan sopeuduin ja olen maailman onnellisin omasta lapsestani ♡
Mullakin meni lähelle vuosi. Onhan se aika matka! Ihana kuulla, että nyt tuntuu hyvältä❤️
Voi että miten ihana kirjotus Iida. Muistuu mieleen kyllä. Kiitos <3
Voi Eve❤️ Kiitos???
Niin kauniisti kirjoitettu ?
Voi luoja, miten hienosti ilmaistu ? Oikein oivallusten oivallus! ??