En enää haaveile entisistä haaveistani

529

Istuin hiekkalaatikon reunalla ja katsoin lastani, joka leikki vetoautolla ja traktorilla. Moi sanoi traktori vetoautolle. Moi vastasi vetoauto.Kiva nähdä sua, ei olla nähty pitkään aikaan autot keskustelivat.Minua hymyilytti.

Pian puistoon tuli toinenkin perhe ja he suuntasivat kanssamme hiekkalaatikolle. Perheessä oli kaksi vanhempaa, tarkemmin sanottunu isä ja äiti. Katseemme kohtasi ja hymyilimme toisillemme. Joskus minua olisi harmittanut ja olisin tuntenut ulkopuolisuutta. Joskus olisin kokenut itseni kovin erilaiseksi.Joskus olisin miettinyt, että mitähän he minusta miettii. Miettivätkö he jätinko miehen kotiin tekemään meille lounasta vai oliko hänen vuoro nukkua pidempään ja  siksi minä olen täällä yksin? Vai oliko hän töissä, joillakin kun on vuorotyö vai  oliko hänellä salibandytreenit poikien kanssa?  Sellasia minä joskus mietin. Että miettiikö ne muut.

Joskus minä en olisi mitään muuta toivonutkaan, kuin olla niin kuin he.

Nyt minä en miettinyt.

Siinä hiekkalaatikon reunalla, auringon paistaessa, minä mietin, että olen todella onnellinen.

Minua ei enää satu. Minusta tuntuu, että mitä pidempään olen ollut yksinhuoltaja, sitä tavallisemmaksi tämä vain käy. Tähän tottuu ja se alkaa tuntua ihan normaalilta. Minua ei satu nähdä perinteistä perhettä. En enää koe olevani vähemmän tai huonompi, vaan yhtä arvokas perhe. En enää ajattele, että olisin parempi, jos minullakin olisi mies tässä hiekkalaatikon reunalla tekemässä hiekkakakkuja. Tätä toki auttaa se, että elämäni on täytetty erilaisilla perheillä. Ystävistä löytyy yhden ja kahden vanhemmanperheitä, oma äitini on yksinhuoltaja, isovanhempani eronneet ja serkuillani on iso uusioperhe. Meidän perheemme on vain yksi muiden joukossa.

Tätä auttaa myös se, että olen kasvanut. Joskus nimittäin haaveilin sellaisesta elämästä. Haaveilin kaikkein eniten siitä, että minulla olisi mies. Se oli ykköstoiveeni ja vasta sen jälkeen tuli kaikki muu. Sillä miehen kautta voisin toteuttaa haaveitani.

Jos minulla olisi mies, voisimme perustaa perheen. Voisin saada toisen lapsen ja kokea raskauden uudelleen. Sitten voisimme hankkia koiran ja muuttaa omakotitaloon. Sitten voisimme reissata, käydä perhelomilla! Ihanilla rantalomamatkoilla Kreikassa tai vuokrata kesämökin Keski-Suomesta. Sitten voisin toteuttaa urahaaveitani rohkeammin, kun en olisi yksin vastuussa taloudesta saati arjen toimivuudesta. Sitten voisin kirjoittaa niitä kirjoja. Sitten voisin säästää paljon enemmän, kun toinenkin aikuinen olisi jakamassa kanssani kuluja! Tälläisiä minä olen miettinyt.

Olen monta kertaa miettinyt, että voinko ostaa vaaleanpunaista sohvaa, jos tuleva mieheni ei pidä siitä ja se pitäisi heti myydä. Olen jatkanut vaaleanpunaisesta sohvasta haaveilua. Olen miettinyt, että pitäisikö ostaa isompi telkkari jo valmiiksi sitä miestä varten, vaikka minulle koolla ei ole merkitystä, mutta miehille tuntuu olevan. Olen miettinyt kannattaako pitkiä hiuksia nyt leikata lyhyiksi, koska hääkampaus on helpompi tehdä pitkiin hiuksiin. Kohta joutuisi taas kasvattamaan pitkät hiukset, jos se mies löytyisikin ihan kohta.Olen miettinyt, että kannattaako tähän kotiin nyt ihan hirveästi panostaa, jos kohta muuttaa yhteen miehen kanssa kuitenkin? Olen miettinyt, että kannattaako omistusasunnon ostaminen yksin, jos sitten ostaisikin miehen kanssa. Muuten voisi joutua heti myymään sen ja ostamaan isomman.

Kuinka monta kertaa emmin muutanko kotipaikkakunnalleni! Ajattelin, että sitten en ainakaan löydä miestä, sillä siellä ei olisi yhtään ketään. Koin, että Helsingissä asuminen oli ainut keino löytää parisuhde. Nyt vuoden jälkeen asuttuani kotipakkakunnallani, olen ainoastaan katunut sitä, etten muuttanut tänne aiemmin. Nyt olen ajatellut, etten halua muuttaa täältä pois ja stressannut, että miten käy jos löydänkin miehen, joka ei halua muuttaa tänne.

Kuinka monta kertaa olen lykännyt jotain omaa haavettani tulevaisuuteen, aikaan, kun minulla on se mies! Kuinka moniin valintoihini on vaikuttanut mies, jota ei ole ollut kuin ajatuksen tasolla!

Hiekkalaatikon reunalla ajattelin, että ehkä elämäni kuului mennä näin. Ehkä minusta kuului tulla äiti yksin. Ehkä minun kuului huomata, että en enää haaveile entisesta haave elämästäni. En enää haaveile toisen ihmisen kautta, vaan tästä elämästä onkin tullut se mistä nykyisin haaveilen.

Olen ymmärtänyt, etten voi elää ’sitten kun’ elämää. En voi elää elämääni odottaen ja miettiä mahdollista kumppania valinnoissani. En voi olettaa, että toinen ihminen ottaa vastuuta minun haaveistani tai edes jakaa kanssani samoja haaveita. En oikeastaan edes halua jättää omia haaveitani jonkun toisen vastuulle, vaan ottaa itse vastuun. En halua asettaa hirveitä odotuksia toista ihmistä kohtaan. Haluan olla onnellinen nyt enkä vasta sitten. Haluan saavuttaa asioita itseäni varten.

Meille on tulossa koira kuukauden päästä ja se tekee minut todella onnelliseksi. Haaveeni toisesta lapsesta on laitettu myös eteenpäin ja olen saanut ajan TAYSin Hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikan ensikäynnille. Ja tiedättekö, minulla on niin onnekas olo! Ihan mieletöntä, että saan toteuttaa haaveitani. Ne eivät jää kiinni toisesta ihmisestä! Ostin myös vaaleanpunaisen päiväpeiton. Ja aion ostaa vaaleanpunaisen sohvan, kun sohvan päivittäminen on ajankohtaista, jos se tuntuu minusta edelleen oikealta vaihtoehdolta! Ja aion lähteä perhelomalle ystävän kanssa, vaikka sinne Kreikkaan tai minne hyvänsä, kun se on mahdollista!

Haluan elää täyttä elämää nyt ja tehdä oman näköisiä valintoja. Sillä se tekee minut onnelliseksi nyt. Jonain päivänä toivottavasti voin luoda uusia haaveita kumppanin kanssa ja kohdata hänet ilman odotuksia minun haaveitteni täyttämisestä.

-Iida

KUVAT: Laura Iikkanen