Kooste raskausajastani

Oli tammikuu 2018. Se päivä oli sunnuntai. Istuin sohvalla läppäri sylissä yksiössäni Helsingissä. Yritin kuumeisesti etsiä googlesta itselleni diagnoosia, joka vastaisi oireitani. Minulla oli kamalaa alavatsakipua ja jonkinlaista mekkakipua, kuin munasarjat repeisi. Kipua oli ollut jo pitkään ja alkuun luulin, että minulla alkaisi menkat.

Siinä minä istuin ja googlasin. Päädyin lukemaan keskustelupalstaa, jossa joku nainen kertoi omaavansa samankaltaisia oireita ja joku kuittasi oireet raskaudella. Googlasin raskausoireita ja järkytyin. Alavatsakivut, menkkakivut, kohdun kasvaminen, raskaus, mitä?! Siirsin läppärin syrjään, puin päälle ja lähdin kävellen lähikauppaan. Ostin muutaman raskaustestin ja lähdin kotiin. Odotin testin kanssa maanantaiaamuun.

Aamulla kello soi kuudelta, sillä olin menossa töihin. Menin vessaan mukin kanssa, johon pissasin ja iskun testiliuskan virtsaan. Siihen ilmestyi heti kaksi viivaa.

Näpyttelin äidilleni viestin, hän ei vastannut. Soitin hänelle ja hän vastasi unisella ääneellä. Olin jo unohtanut, että kello oli vasta kuusi. En muista puhelun sisällöstä oikein mitään muuta kuin, että me nauroimme ja itkimme. Kuin kyseessä olisi ollut vuosisadan vitsi. Laitoin viestit myös kahdelle ystävälleni, jotka käskivät tehdä lisää testejä, jos siinä olikin vaikka virhe. Ja niinpä lähipäivinä tein valtavan määrän raskaustestejä ja ne näyttävät aina saman tuloksen.

Raskauteni yllätti meidät kaikki. Toki aikuisille ihmisille ei pitäisi tulla yllätyksenä, että raskautumisen mahdollisuus on aina olemassa oli millaiset ehkäisyt tahansa käytössä. En ollut osannut odottaa sellaista. Äiti oli varma, että päädyn aborttiin elämäntilanteeni vuoksi ja sanoi tukevansa kaikissa valinnoissa. Olinhan yksiössä asuva sinkku, jonka intressit eivät olleet perheen perustamisessa. Minulle oli kuitenkin hyvin selkeää, etten halua tehdä aborttia henkilökohtaisista syistä.

Soitin neuvolaan ja varasin varhaisultaran. Varhaisultarassa kävi ilmi, että minä ihan todella olin raskaana ja silloin viikkoja oli 8+3. Silloin huomasin ensi kertaa, että jotain sellaista voi alkaa haluta, jota ei ole tiennyt haluavansa. Silloin nimittäin minä aloin haluta tuota vauvaa ja sitä seurasi valtava huoli sekä pelko. Mitä, jos raskaus menee kesken, mitä, jos olen aiheuttanut sikiölle vahinkoa, mitä jos? Silloin ymmärsin, että vanhemmuuteen kuuluu elämän mittainen huoli toisen hyvinvoinnista.

Niinpä minusta oli yhtäkkiä tullut odottava äiti. Odottava, pahoinvoinnista kärsivä, äiti. Alkuraskauden pahoinvointi oli kohdallani todella hirveää ja vei 8 kiloa painoa mukanaan. En tietenkään tiennyt alkuun, että taikasana on syöminen. Olo oli niin kamala, että vältin syömistä. Alettuani syödä säännöllisesti ja usein, aloin voida vähän paremmin. Oksentelu oli minulle todella tyypillistä. Muistan eräänkin maanantaiaamuun, kun matkasin bussilla töihin. Minua oksetti aivan hirvittävästi ja jäädessäni bussista, oksensin suoraan bussipysäkille puoli kahdeksan aamulla. Mietin mielessäni, että kiva näky. Päiväkotiin menevä opettaja on hyvässä kunnossa viikonlopun jäljiltä! Jouduin välillä olla töistäkin poissa pahoinvoinnin vuoksi. Muistan ajatelleeni, että en enää ikinä halua olla raskaana ja vannoneeni, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Pahoinvointi kesti viikolle 17 asti. Sen jälkeen aloin todella voida hyvin ja oikeasti nauttimaan raskaudesta. Suurimpia raskaushimojani oli kirpeät irtokarkit, kylmät nakit ja perunamuussi. Työpäivän jälkeen marssin aina S-marketin palvelutiskille ostamaan annoksen muussia. Mitä enemmän maha alkoi kasvaa, sitä paremmalta ja todellisemmalta se kaikki alkoi tuntua. Muutin isompaan asuntoon ja tein valmisteluja vauvaa varten. Jäin kesälomalle juhannuksena ja laskettuaikani oli syyskuussa. Siinä oli kolme kuukautta aikaa nauttia elämästä itsekseen ja näinkin ahkerasti kavereita.

Keskivaiheilla koin kuuluisaa raskauden hehkua. Ei ollut pahoinvointia, eikä vatsan koko ollut vielä niin suuri, että se olisi hankaloittanut elämää. Voin todella hyvin, eikä mitään vaivoja ilmennyt. Kaiken ollessa muuten hyvin, tunsin itseni usein yksinäiseksi ja surulliseksi. Oli välillä vaikea sopeutua yksinodottamiseen ja välillä teki niin kipeää asian kanssa. Vaikeaa oli silloin, kun menin niskapoimu ultraan yksin ja katsoin odotushuoneessa pariskuntia. Vaikeaa oli silloin, kun osallistuin neuvolan perhevalmennukseen ja olin anoa, joka oli yksin. Vaikeaa oli silloin, kun näki tuoreita perheitä onnellisena yhteisestä vauvasta neuvolan käytävillä. Perheeni odotti kanssani ja tuki odotuksessa parhaansa mukaan. Äitini tuli mukaan rakenneultraan. Se ei kuitenkaan poistanut kipeitä tunteita uuden edessä.

Neuvolassa ajatukseni, huoleni ja pelkoni otettiin todesta. Pääsin psykologin juttusille, jossa kävin koko loppuraskauden. Neuvolan terveydenhoitaja tuli kotipalvelun kanssa kotikäynnille jo raskausaikana ja puhuimme tarpeestani saada tukea kotipalvelusta heti, kun vauva syntyy. Nämä olivat todella tarpeellisia ja osoittivat, että minusta välitetään, en ole yksin. Lisäksi osallistuin kerran viikossa yksinodottajien vertaistukiryhmään. Oli lohdullista kuulla muista yksinodottajista ja heidän taustoistaan.

Välillä pelotti, kun ei tiennyt mitä odottaa. Ei tiennyt mitä on tulossa ja mitä se elämä vauvan kanssa olisi. Välillä suututti, ettei elämä mennyt niin, kuin olisi kuulunut mennä. Välillä olisi vain halunnut, että joku odottaa yhtä paljon kuin itse, rakastaa yhtä paljon kuin itse. Olisi halunnut ihmetellä kasvavaa mahaa ja tunnustella potkuja. Jakaa se raskauden ihme. Jakaa se pelko ja huoli. Se, kun liikkeitä ei kuulukaan ja on lähdettävä käyrille. Välillä itketti suru. Ja välillä itketti onni. Onni siitä, että olin niin etuoikeutettu kokemaan raskauden, jota moni ei tahdostaan huolimatta saa kokea.

Kesä 2018 oli mieletön hellekesä ja mahan kasvaessa ja kasvaessa yhä suuremmaksi, alkoi kyllä tuntua hyvin raskaalta ja se kuuluisa hehku oli tiessään. Mahani selvästi oli iso, sillä kohtasin toistuvasti vatsan kokoa kommentoivia ihmisiä. Usein sain kuulla kysymyksen kaksosten odottamisesta ja monesti kysyttiin laskettua aikaa ja hämmästyttiin, kun kerroin siihen olevan vielä kuukausi jäljellä.

Loppua kohden olo oli tukala, juuri mitkään vaatteet tai kengät eivät sopineet, sää oli kuuma, aurinko paistoi, hiki valui ja turvotus oli jäätävä. Oleilinkin pitkälti äitini luona, jossa nukuin viileässä kellarissa ja kävin päivittäin uimassa järvessä. Kesä alkoi kääntyä syksyyn ja koko raskaus alkoi ottaa päähän. Sitä oli niin mitta täysi sitä oloa ja niin valmis kohtaamaan vauvan. Laskettuaika, se vain meni. Eikä mitään. Jokainen päivä sen jälkeen tuntui vuodelta. Puhelin täyttyi ”joko, joku, tuntuuko, että kohta synnytät, onko supistuksia” viesteistä. Jotka alkoivat vain ärsyttää. Minä otin kaikki ns. kotikonstit käyttöön. Saunoin, ravasin portaissa, join vadelmanlehtiteetä ja ei mitään. Olin niin turhautunut, mutta myös huolissani vauvasta. Loppua kohden liikkeitä oli hyvin vähän.

Lopulta synnytys käynnistettiin.

Kerron siitä omassa postauksessaan! Tarkoitukseni on nyt Eemin 2-vuotispäivän lähestyessä kertoa odotuksesta, synnytyksestä, vauvavuodesta ja toisesta elinvuodesta.

-Iida