Home » Kun oma lapsi ärsyttää

Kun oma lapsi ärsyttää

by Iida Åfeldt


Hän viskoo avokadot lattialle ja alkaa vikistä. Hän katsoo lattialle pudonneita avokadoja ja huutaa sen merkiksi, että haluaa ne takaisin. Nostan ne hänelle. Hän ottaa ne käteen ja viskasee ne uudelleen lattialle. Lattia on täynnä silputtua ruokaa. Minä en enää nosta. Ole syömättä sitten. Ei kiinnosta. Olet ärsyttävä.

Nostan hänet pois ja vien vessaan. Pesen kädet ja naaman. Lasken hänet lattialle ja menen itse pissalle. Hän alkaa vikistä taas. Hän tulee alushousuihini roikkumaan. Hän huutaa sen merkiksi, että haluaa syliin. Ei hemmetti, kun ei saa pissatakaan rauhassa.

Laitan hänet päiväunille. Ehkä häntä vain väsyttää. Otan kahvin mukaan sohvalle. Käperryn viltin alle ja laitan yhden jakson pyörimään katsomastani sarjasta. Josko se tästä ajattelen, mutta unohdan ajatuksen hyvin pian. Yksi 40 minuutin jakso ei ehdi edes päättyä, kun hän aloittaa huutonsa. Siitä ei tule loppua ennen kuin otan hänet syliin.

Rojahdan sohvalle ja hän laittaa päänsä rintaani vasten. Hän on edelleen ihan väsynyt ja nuokkuu siinä. Mikä siinä on, kun et voi nukkua. Raivostuttaa. Ärsyttää ja mitä kaikkea vielä. Kyyneleet nousevat silmiin. Tunnen kyyneleen vierivän alas ja tippuvan sinun ruskeille hiuksillesi. Äiti on vain surullinen. Äidillä on vain paha mieli. Äitiä vain väsyttää. Anteeksi.


Ennen vanhemmaksi tuloa en tiennyt, että jokin niin rakas voi olla niin ärsyttävä ja hermoja raastava kuin oma lapsi. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että kaikki tunteet ovat normaaleja vanhemmuudessa. Myös ne mustat, kielteiset, negatiiviset tunteet.  Alkuun se säikäytti, mutta nyt olen jo vallan tottunut asiaan. Ymmärsin, että parempi sopeutua nyt ja hyväksyä kielteisetkin tunteet osaksi elämää, sillä ne tuskin katoavat. Eikä vihan, surun, pettymyksen tai ärsytyksen tunteista kannata potea huonoa omatuntoa. Eikä syyllistää itseään tai pitää omien tunteiden takia itseään huonona tai epäsopivana vanhemmaksi.

Olen oppinut, että joskus saattaa tehdä mieli vielä vauva parvekkeelle jäähylle tai antaa huutaa vaunuissa. Joskus taas tekisi mieli vain sulkea ovi ja jättää hänet oman onnensa nojaan. Joskus saattaa miettiä omaa kuolemaansa yöllä huutava vauva sylissä, jottei tarvitsisi enää hoitaa koko tapausta. Joskus täytyy itkeä, joskus huutaa tyynyyn, joskus ääneen, joskus jättää huutava vauva pinnasänkyyn ja mennä itse muualle rauhoittumaan.

Huomaan, että minua eniten ärsyttää se, jos vauva vie oman aikani. Mikä siis tarkoittaa sitä, ettei hän nuku riittävästi, että saisin tehtyä sen mitä olin ajatellut tai vaihtoehtoisesti hänen nukutuksessaan menee niin kauan, etten enää jaksa tehdä sitä mitä olin ajatellut. Minulla on ollut hyvin vaikeita ja synkkiä hetkiä kuluneen vuoden aikana refluksivauvan vanhempana. Olen toden totta muutamasti huutanut ääneen jonkun kirosanan. Samalla hetkellä asia jo kaduttaa aivan hirveästi.

Olen aina todennut, ettei vika ole lapsen. Hän vain yrittää parhaansa. Hän ei osaa ilmaista itseään kuten aikuinen. Hän ei osaa hallita tunteitaan kuin aikuinen. Hän on vauva, lapsi. Hän harjoittelee. Ei hän tahallaan ärsytä.

Minä kuitenkin olen aikuinen.

Paras muistamani neuvo sanoo, että saa tuntea ja saa ajatella. Tunteet ja teot ovat eri asioita. Se on ollut mielestäni hyvä neuvo. Tunteita on kaikilla, niitä ei voi kieltää tai sysätä olemattomiin. Mutta aikuisena voi tutkia mistä tunne tulee, mistä se on saanut alkunsa, mikä siihen vaikutti ja miten tunteen kanssa pitäisi toimia. Oliko huutaminen lapselle sopivaa, kun itseä ärsytti? Mitä voisi tehdä toisin, miten voisi oppia paremmin hallitsemaan tunteitaan?

Lapsi opettaa minua. Varmasti yhtä paljon tai ennemmän kuin minä häntä. Minä kasvan ja kehityn koko ajan. Yhdessä me harjoittelemme yhdessä olemista, vuorovaikutusta ja tunnetaitoja. Vaikka välillä olen hermoraunio ja en tiedä minne lapseni laittaisin, kun haluaisin hänet pois silmistäni, niin joka ilta käyn katsomassa häntä ennen nukkumaan menoa. Ja pystyn vain ajatella, että hän on rakkaus. Ja synkimmänkin yön jälkeen tulee aamu. Viimeistään aamu pyyhkii pois ikävät tunteet ja ajatukset.

Minun päällimmäinen tunne on rakkaus, onnellisuus ja kiitollisuus. Huonoja päiviä tulee. Ikäviä tunteita tulee. Jos negatiiviset tunteet ovat päällimmäisenä ja positiiviset pienempi osa isommassa mittakaavassa, niin silloin kyse ei ole enää normaalista tilanteesta. Silloin on saatava apua. Ennen kuin tunteet menevät teoiksi.

-Iida

LUE MYÖS
Baby blues ja synnytyksen jälkeinen masennus


Kuvat // Sara

23 kommenttia

Laura Kettunen 21.8.2019 - 18:11

Nostit tärkeän asian Iida rohkeasti esille, hienoa!!! Juuri tuollaisia tunteita koen myös itse usein, ei ole helppoa olla äiti. On helpottavaa kuulla, että en ole ainoa ja että se on ihan normaalia. Teksti toi paljon lohdutusta ja vertaistukea minulle, kiitos!!! ☺️ Lapset ovat parasta ja rakkainta elämässä, vaikka välillä meneekin totaalisesti hermot. Tää oli todella hieno kirjoitus, osaat niin kauniisti kertoa myös negatiivisista tunteista. Oot todella taitava kirjoittaja ja ihana äiti Eemille ❤️

Vastaa
iidaafel 21.8.2019 - 18:57

Voi kiito todella paljon sun sanoista Laura! Arvostan niitä kovasti, kiitos ❤️

Vastaa
Nimetön 21.8.2019 - 21:43

Kuuntelin vasta aihepiiriä käsittelevän äänikirjan Hullu kuin äidiksi tullut, suosittelen! Miten osuvia sanoja ja ristiriitaisia tunteita on äitiys täynnä. Tsemppiä teidän arkeen!

Vastaa
iidaafel 22.8.2019 - 13:35

Kyllä Irene Naakan kirja on todella hyvä!

Vastaa
EmmaO. 21.8.2019 - 21:59

Niin totta! Hienosti ja rehellisesti kirjoitettu😊 kaikki tunteet ja ajatukset on sallittuja, vaikka välillä ne voi säikäyttää ja pelottaakin, mutta tosiaan ajatukset ja tunteet eivät ole yhtä kuin teot! Tänään oma lapsi on ärsyttänyt erityisen paljon, kun kitissyt ja roikkunut jaloissa eikä ole saanut tehtyä mitään mitä ois pitänyt. Kerran muistan aamuyöllä n. klo viiden aikaan yrittäneeni nukuttaa vauvaa, jonka olin saanut nukahtamaan vasta puoli 1 ja silloin aamuyöllä olin aivan raivona. Sanoin miehelleni raivoissani, että heitän tän vauvan kohta seinään. Seuraavassa hetkessä itkin ja halasin maailman rakkainta ja ihaninta vauvaa❤️ Tuon hetken jälkeen on tullut muitakin (aika paljon) vastaavia ärsytyksen ja raivon hetkiä, mutta ne ei enää säikäytä samalla lailla, vaan itsekin ne kaikki tunteet hyväksynyt ja tajunnut, että ne on normaaleja ja muiden äitien kans niille voi nauraa jälkeen päin!

Vastaa
iidaafel 22.8.2019 - 13:37

Kiitos paljon! Ja samaa olen itse ajatellut, että heitän vauvan seinään ja vitsit miten kamala olo on tullut. Mutta kaikesta oppii ja omien tunteiden ja ajatusten kanssa tulee tutuksi äitiyden myötä. Tietää, että se on vain ajatus ja se siitä. Ei se tarkoita vielä mitään sen enempää ja on ihan inhimillistä.

Vastaa
Lukija 21.8.2019 - 22:54

Ihan mahtava teksti ja aivan totta! Kiitos tästä!

Vastaa
iidaafel 22.8.2019 - 13:38

Kiitos kovasti!

Vastaa
60v mummu 21.8.2019 - 22:55

Osaat hyvin kirjoittaa. Kiitos siitä! Minä olin kaksosraskauden aikaan kuin viulunkieli, en kestänyt mitään. Mieheni sanoi, että voisin valvoa toisen kanssa ja toinen nukkuisi. Ei pieni lapsi tarvii sellaista. Hyvä, kun ei tullut avioeroa, en vaan kestänyt neuvoa yhtään 😂😂😂😂😂🤩

Vastaa
iidaafel 22.8.2019 - 13:38

Kiitos kovasti <3

Vastaa
Meriminttu 22.8.2019 - 10:37

Refluksivauvan äitinä voin samaistua tähän tosi vahvasti. Se on ihan hirveää, kun kiroilee tai tiuskii vauvalle, joka on kaikessa rasittavuudessaan täysin syytön siihen, että on niin raskas sillä hetkellä. Syyllisyydentunto on ihan valtava. Viimeksi viimeyönä meni hermo, kun pyörin valveilla vauvan kanssa vielä kahdelta ja pieni ihminen raapii ja nipistelee kesken tuhannennen imetyksen. Tuli sitten sanottua, että ”lopeta nyt vit** tuo puristelu” ja itkettyä heti perään, kuinka huono äiti olen, kun en jaksa tätä ärsyyntymättä.

Aamulla omat heikot hetket ja ärsytyksen tunteet tuntuu ihan absurdilta ja ymmärrystä omalle käytökselle löytyy vähän enemmän – ei kukaan jaksa tällaista valvomista, itkemistä ja tarvitsemista täysin tyynenä koko loppuelämäänsä. Mulle vertaistuki on ollut ainut keino selvitä tästä refluksisuosta ja tajuta, että näitä mustia ajatuksia ja ajoittaisia kiukunpuuskia mahtuu muidenkin äitiyteen, enkä ole ainut äippä, joka aamuyön tunteina toivoo lähettävänsä lapsensa kuuhun. Ja se merkkaa, että se oma raskas lapsi on toisena hetkenä niin rakas, etten vaihtaisi tätä mihinkään kaikesta huolimatta.

Vastaa
iidaafel 22.8.2019 - 13:40

Et todellakaan ole ainoa. Meillä menee nyt todella hyvin, mutta pahimmillaan oli hyvin mustaa. Ja tuli huudettua ääneenkin. Koska oli niin väsynyt ja lohduton siihen itkuun, kun kaiken teki ja mikään ei auttanut. Eikä tiennyt, että koska ne paremmat päivät on tulossa, jos koskaan. Isosti voimia ja jaksamista <2

Vastaa
Saara1 23.8.2019 - 14:28

Hirveän tärkeä kirjoitus, kiitos <3

Vastaa
iidaafel 1.9.2019 - 07:21

Kiitos!

Vastaa
Nimetön 23.8.2019 - 17:47

Onhan noita vaikeita tunteita, mulla lähteinä on väsymys ja oman ajan puute. Meillä on auttanut nukkumisen opettelu, vaikka ei sekään vielä suju täydellisesti, läheskään. Omaan aikaan auttaa mies ja isovanhemmat. Pakko kyllä sanoa, että en tiedä, miten pärjäisin yksinhuoltajana 😮 niin intensiivistä tää on.

Muuten, olisi mielenkiintoista lukea noista isähommista. Tapaako Eemi isäänsä ikinä? Mitkä isän fiilikset on nyt lapsen suhteen ? Miten aiot antaa miehen mallia hänelle? Yksinhuoltajuus koskettaa aika monia nykyään, joten mielenkiintoista lukea aiheesta…

Vastaa
iidaafel 1.9.2019 - 07:23

Uni on iso osa kielteisiin tunteisiin. Väsyneenä kaikki on kamalampaa. Valitettavasti on ota kantaa isään tai isän fiiliksiin. Tärkeitä miehiä, setiä ja enoja löytyy monia, jotka voivat antaa miehenmallia.

Vastaa
tanja b 30.8.2019 - 13:30

Mahtavaa, että kirjoitat näistä tällaisista vaikeimmistakin asioista ja tunteista! <3 Todella tärkeää.

Vastaa
iidaafel 1.9.2019 - 07:24

Kiitos Tanja!

Vastaa
FEELYOUSIS 30.8.2019 - 21:59

Hei Iida,

kiitos tästä tekstistä! Olen 2-vuotiaan voimakastahtoisen tytön äiti ja välillä niin loppu kaiken arjen keskellä, että tunnen itseni satavuotiaaksi, vaikka ikää on nippanappa 25 vuotta. Silti kaikesta v*tutuksesta, väsymyksestä ja turhautuneisuudesta huolimatta tyttäreni on parasta, mitä olen koskaan saanut aikaiseksi. Niin täydellinen, viaton, hullunkurinen ja kaunis lapsi. Suunnattoman rakas. Ja ne pienet jekut, hassuttelut ja naurunrätkätykset saavat unohtamaan kaikki ne vanhemmuuden rasittavat lieveilmiöt.

Samaistuin siis tekstiisi 100%. Olen uusi lukija, mutta jään seuraamaan. Aurinkoa syksyyn <3

Vastaa
iidaafel 1.9.2019 - 07:27

Aivan mahtava kuulla, kiitos kommentistasi ja ihanaa syksyä <3

Vastaa
Ka 13.10.2019 - 12:05

<3 kiitos

Vastaa
Haahuaja 3.2.2021 - 14:00

On vaan niin ihana, kun muillakin on samanlaisia ajatuksia. Vaikka noita lapsiaan rakastaa enemmän kuin elämää, välillä ne käy niin hermoille ja ärsyttää, että pakostakin miettii onko sitä ihan paska äiti kun pitää omia lapsia ärsyttävinä. Mutta yritän ajatella että kaikki on vain vaiheita, joskus lapset kasvaa ja lopulta lentää pesästä… Sitten tulee tyhjän pesän syndrooma.

Vastaa
iidaafel 3.2.2021 - 14:05

Näitä ajatuksia ja fiiliksiä on varmasti aivan jokaisella! Vanhemmuus on yhtä ja toista tunnetta vuoron perään, yritä siinä sitten :DD Voimia!

Vastaa

kommentoi postausta