Viikonloppuna vierailtiin Eemin kanssa Turussa. Olimme yökylässä ystäväperheen luona, joilla on useampi lapsi. En varmaan koskaan ole nähnyt lastani niin iloisena ja innokkaana. Hän kulki perheen isän perässä ja haki isompaa lasta leikkiin. Hän pyrki olemaan vuorovaikutuksessa ja puhui koko ajan omaa juttuaan. Häntä oli ilo katsoa. Perhe myös ihanasti otti hänet vastaan ja vastasi Eemin viesteihin.
Tulin niin onnelliseksi, kun näin lapseni niin onnellisena. Hän selvästi nautti olostaan lapsiperheessä.
Samalla aloin miettiä, että pystynkö koskaan tarjoamaan samaa. Haluisin niin kovasti nähdä sen riemun lapseni silmissä. En tosiaan väitä ettenkö minä olisi hänelle tarpeeksi, mutta hän selvästi nauttii porukasta ympärillä. Voinko koskaan tarjota hänelle suurta perhettä? Voinko koskaan tehdä hänestä isoveljeä?
Haluaisin niin kovin, että sattuu.
Koira. Ajatukseni siintää koiraan. Eemi rakastaa koiria. Hän päivystää koiria keittiön ikkunalla. Nähdessään koiran ulkona, hän sanoo aina ensin ”hau hau”, kun koira on kohdalla ja ”hei hei”, kun koira menee meidän ohi. Ja pakahdun siitä joka kerta. Koira olisi aivan mahtava pikkusisarus! Koirakuumeeni on tällä hetkellä mahdoton. Koira tuntuu realistisemmalta kuin vauva.
Ajatus kuitenkin tyssää elämän realiteetteihin. Töihin meno, päiväkotiin viennit ja haut. Siihen päälle vielä koiran tarpeet. Mahdoton yhtälö. Haave kaatuu siihen, kun kuvittelen itseäni ulkoiluttamassa koiraa taaperon kanssa ennen seitsemää aamulla, jotta pääsemme seitsemän jälkeen lähtemään päiväkodille ja töihin. Jos tämä vielä onnistuisi, niin haave kaatuu viimeistään siihen, etten oikeasti voisi mennä koiran kanssa ulos illalla, koska Eemi menee klo 19.00 nukkumaan. Ei lasta jätetä yksin kerrostaloasuntoon nukkumaan ja lähdetä siinä vähän käyttämään koiraa tarpeilla. Koira ei sovi taaperon yksinhuoltajalle kerrostaloon.
Miksi oikein pitää käydä töissä? Miksi pitää elää tämän yhteiskunnan pyörteissä kahdeksasta neljään arjessa? Haluaisin niin pakata kamat, ostaa koiran ja muuttaa elämään Eemin kanssa kauas työstressistä. Miksiköhän yhteiskunta on suunniteltu niin, että on pakko tehdä töitä? Kaikki nämä ajatukset kumpuavat siitä ahdistuksesta, jota töihin palaaminen teettää.
Emme saanet paikkaa lähipäiväkodista, emme oikeastaan edes omalta asuinalueelta. Päiväkotikin aukeaa vasta toimintaansa tammikuussa loppiaisen jälkeen ja meillä on vain yksi viikko aikaa tutustua. Se on ihan liian vähän. Ja sekin viikko on vajaa, kun loppiainen on maanantaina. Olin kuvitellut, että tutustumaan olisi päässyt jo joulukuussa. Töihin paluu ei varsinaisesti tunnu hyvältä, kun kuulee joka puolelta työntekijäpulasta ja työntekijöiden uupumisesta. Tietenkin olen jo miettinyt senkin läpi, että uuvunko itsekin tähän yhtälöön ja arkeen. Tuntuu, että murehdin ennakkoon kaiken mahdollisen ja olen ihan ylikierroksilla. Tammikuussa kaikki voikin olla ihan hyvin. Ehkä totean, että stressasin turhaan, kaikki meni paremmin kuin odotin.
-Iida
KUAVT // Nuppukuvaus
21 kommenttia
Voikun teille löytyisi joku toimivampi systeemi! ❤
Niinpä! Voikun tässä tapahtuisi joku ihme.
Mites nuo lapsiperheyhteisöt? Ainakin Vantaan Vapaalassa on sellainen ja sinne etsittiin juuri asukkaita. Olisi halvempi vuokra ja (lapsi)seuraa.. Auttaisikohan se, että pystyisi olemaan pidempään kotihoidontuella? Tuli vaan mieleen. Facebookin lapsiperheyhteisöt -sivulla taisi olla ilmoitus.
Kiitos, ajatus yhteisöstä ei ehkä ole se oma juttu, mutta ihana, että sellaisia vaihtoehtoja on olemassa!
Oletko miettinyt muuttoa pois Helsingistä?
Kyllä oon ja mahdollisesti niin tulee ens vuonna tapahtumaankin’
Naurattaa, miten tyhjänpäiväinen ja off-topic tämä kommenttini on riipaisevan (meidänkin lapsemme on aloittamassa päiväkotitaipaleensa alkuvuodesta ja se ah-dis-taa tätä äitiä) tekstisi jälkeen, mutta kommentoinpa kuitenkin. Tuo kuvan panta yhdistettynä punaisiin hiuksiisi on ihan täykky. <3
Aivan ihana kommentti, kiitos! Mustakin panta on ihana ja sopii niin hyvin!
En osaa muuta nyt kommentoida, kuin että toivottavasti kaikki järjestyy parhain päin kuten toivot ❤️
Kiitos kovasti!
Näytät todella kauniilta! Jotenkin oikein säteilet.
Sitten aiheeseen 😀 Itsellä myös töihinpaluu ensi vuonna edessä, ei vielä tammikuussa, mutta kuitenkin. Samanlaisia ajatuksia pyörii päässä, haluaisin vain olla lapseni kanssa ainiaan 😀 Kyllä se elämä varmasti hyvää on tulevaisuudessakin ja töiden kera, tämä nykyhetki on vain niin ekstrahyvää ja ainutlaatuista aikaa, että pakostikin jo etukäteen iskee ikävä.
Voi kiitos!
Ja siis just se, nyt just on niin ihanaa ja hyvää, ettei sitä haluisi muuttaa mitenkään! Voimia sinne ja tsemppiä kun se aika koittaa!
Hei! Pakko kommentoida ny kun olen pitkään seurannut blogiasi, sitä on ilo lukea., mutta…..miksi te nuoret äidit teette niin suuren numeron töihin paluusta? Ja eritoten sen vaikeudesta? Lapset ovat hyvin erilaisia ja tottuvat kyllä useinmiten päiväkodin arkeen todella nopeasi, vai olenko ihan hakoteillä ? Itselläni on kaksi lasta ja olin myös yksinhuoltaja, tosin lapseni ovat jo nyttemmin aikuisia. Päiväkotiin käytiin tutustumassa parina päivänä ja siitä se arki lähtir ullaamaan, itse tein kolmivuorotyötä. Lapset eivät onneksi tarvinneet olla yötä hoidossa vaan sain kotiin äitini yöksi silloin kun olin töissä, mikä oli kieltämättä suuri helpotus. Luota itseesi äläkä kerää suuria paineita, kaikki menee varmasti hyvin ja Eemi varmasti nauttii toisten lasten sekä aikuisten seurasta :).
Eivät kaikki koe vaikeutta palata töihin, osasta se on mukavaa. Voisin kuvitella, että itsekin ajattelisin toisin, jos palaisin toimistotyöhön aikuisten pariin, enkä hoitamaan toisten lapsia, kun omani on jonkun toisen hoidettavana. Lisäksi alalla on huutava pula työntekijöistä ja sijaisista, se uuvuttaa todella paljon ja työntekijöiden on joustettava. Se toki vaikuttaa omaan jaksamiseen töissä ja lapsen hoitoon, jos siellä henkilökunta vaihtuu. Varhaiskasvatus on todella haastavassa tilanteessa. Minusta töihin paluu siis tuntuu pahalta, koska mielummin olisin kotona lapsen kanssa.
Oma lemmikki ei tosiaan kuulosta hyvältä tuohon yhtälöön, niin koiraa kuin sisarustakaan kun ei oikein kannata hankkia vain lapsen iloksi omaa työtaakkaa lisäämään. Koiraa kun pitää lenkittää 3-4 kertaa päivässä ja töistä on ehdittävä kiireesti suoraan kotiin. Voisittekohan joskus tarjota hoitopaikkaa tuttavan tai tuntemattomienkin koirille (sellaisille jotka eivät pelkää lapsia, ja valvotusti niin ettei lapsi satuta koiraa)?
Viikko tutustumisaikaa kuulostaa ihan hyvältä,ja pieni lapsi sopeutuu nopeasti 🙂
Vaikka onkin varmasti henkisesti haastavaa palata työarkeen, erillään vietetty aika
tekee varmasti hyvää sekä vanhemmalle että lapselle. Päiväkodissahan on myös sitten niitä toivottuja
lapsikavereita.
Totta, varmasti voidaan tarjota lähipiirin ystäville koiranhoitoapua!
Viikko on hieman lyhyt aika tutustua, ainakin juuri tuo viikko, kun maanantai on pyhä ja me olemme perjantait vapaalla, eli vain kolme päivää, mutta ei voi mitään. Niillä mennään ja onneksi on kavereita vastassa!
Voi, kun kaikki järjestyisi parhain päin! Toivon Teille kahdelle kaikkea hyvää!
Vähän ohi aiheen, mutta sivuaa kuitenkin (tuon perheen kasvamisen osalta). Miten voi olla, että hyviä sinkkunaisia ja -tyttöjä on niin paljon, mutta miehiä niin vähän? Tunnen tosi monia fiksuja, kauniita, kaikin puolin ihania eri ikäisiä sinkkunaisia. Mutta ne sinkkumiehet, jotka tunnen (ja mieheni kautta vielä lisää), ovat jotenkin ”ei kiitos-osastoa”. Joko pelimiehiä, mammanpoikia, sitoutumiskammoisia, liikaa juomien perään jne. jne. Kuulostan varmasti nyt feministisialta ja moni kunnollinen sinkkumies raivostuu, mutta tämä on vain minun kokemukseni! Takuulla kunnollisia sinkkumiehiä on, mutta MISSÄ he piileksivät!? 😉
Iso kiitos! Ja siis olen kyllä tehnyt aivan saman johtopäätöksen!
Mauno Koiviston sanoin, jos ei tiedetä miten asiat tulevat menemään, voi olettaa, että ne menevät ihan hyvin. 🙂
Muuttakaa meidän naapuriin niin otetaan yhteinen koira, meillä nimittäin on juuri toisinpäin eli lenkkikaveri olisi tervetullut mutta kotiimme en koiraa halua.
No siinä olisi ideaa!
Hei,
Äitiys on yhtä huolta ja stressiä – tuntuu, että teit niin tai näin on se kuitenkin joltakin kannalta väärin tai huonosti. Meillä on kaksi lasta ja olen puolestani välillä kokenut syyllisyyttä toisen lapsen hankkimisesta. Tuntuu, että olisin jaksanut paremmin ja empaattisemmin esikoisen vaiheita ja voimakasta temperamenttia jos lapsia olisi vain yksin. Tuntuu myös, että esikoiselle on raskasta kun hänen työpäivän eli päiväkotipäivän jälkeen sama älämölö jatkuu kotona kiitos energisen taaperon..
Kaikessa on siis puolensa koetan sanoa 🙂
Hyvää joulua!