Miksi avun pyytäminen on niin vaikeaa?

Taannoin olin ystäväni kanssa kahvilla. Myös hänellä oli vaunut, joissa pieni poika köllöteli. Hän pyysi työntekijää kantamaan hänen tarjottimensa pöytään. Katsoin sitä ihaillen. Ei olisi tullut mieleenikään pyytää apua. Vaikka tulin ystäväni jälkeen, en kehdannut kysyä samaa ja työntekijä ei edes itse sellaista ehdottanut. Joten laitoin tarjottimen vaunukopan päälle, joita työnsin yhdellä kädellä, sillä toiseen käteen otin kuuman kahvin jottei se kaatuisi. Kaikki tuo vaiva, koska en kehdannut kysyä apua.

Toinen vastaavanlainen tilanne kävi myös jokin aika sitten. Jäin junasta pois ja menin hissille. Toinenkin äiti vaunuineen oli menossa hissille. Hissipä ei toiminutkaan. Ovi meni kiinni ja auki ilman, että hissi liikkui. Päätimpä sitten mennä toiselle hissille ja kiertää vähän kauempaa. Sen sijaan kanssani ollut nainen kysyi ohikulkijaa auttamaan hänet alas portaita. Katsoin silmät pyöreinä. En olisi kehdannut vaivata ketään. 

Avun pyytäminen on todella vaikeaa, vaikkei se saisi olla. Jokainen tarvitsee apua välillä. En tiedä miksi meidän yhteiskunnassa kasvatetaan itsenäisyyteen ja nimenomaan siihen, että itse täytyy pärjätä. Minäkin ohjeistan alle 3-vuotiaita päiväkodissa ensin tekemään itse ja sitten autetaan, jos tarvitsee. Sitten kehutaan, kun osaa itse. 

Todella usein ei kehtaa pyytää apua, koska ei halua olla vaivaksi. Ei halua tuntea olevansa nyt jotain velkaa, vähintään vastapalveluksen. Tätä olen joutunut todenteolla pohtimaan, sillä päivittäin olisi tilanteita, joissa tarvitsisin apua. On tilanteita, että en kehtaa kysyä apua, kuten kaupungissa vaunuilla liikkuessa, kun toivoisin ihmisten vaikka avaavan oven ja pitävän sitä auki. Toisaalta taas tarjotun avun vastaanottaminen on vaikeaa, kun ei haluaisi olla kiitollisuuden velassa. On ollut pakko muuttaa omaa ajatteluaan, sillä olen aivan riippuvainen avusta.

Olen myös alkanut ajatella, että hyvä kiertää. Minulla on aivan ihana naapuriperhe, joka on vienyt Eemiä vaunulenkeille, pyytäneet minua syömään ja lainanneet autoaan minun käyttööni. Aluksi tuntui hirveältä ottaa apua vastaa. Alkuun kieltäydyin, vaikka oikeasti olisin halunnut suostua. Ajattelin, että minunkin pitäisi auttaa heitä lastenhoidossa, eikä se oikein tällä hetkellä ole resurssieni puolesta mahdollista. Vasta nyt olen tajunnut, että apu kiertää. Sinä autat, minä autan ja me autamme. Jos minua autetaan, ei minun ole pakko auttaa sillä hetkellä takaisin. En ole velkaa vastapalvelusta minun auttajalleni, vaan minä voin auttaa jotakuta toista, joka tarvitsee apua ja näin apu kiertää. Minä saan hyvää ja minä annan hyvää, mutta ei ole oleellista kenelle. Lisäksi minä en ehkä tällä hetkellä pysty auttamaan niin paljon, kuin minä itse saan apua, mutta varmasti tulee päivä, jolloin on minun vuoroni. Silloin muistan miten paljon itse sain apua, miten arvostan saamaani apua ja miten hienoa on sitten tarjota apuani sitä tarvitsevalle. Ja ehkä en voi vauvan kanssa auttaa jossain asioissa, mutta toisissa kyllä. Eli jokainen voi auttaa omien resurssien mukaan ja sellasissa asioissa, jotka ovat itselleen mieluisia ja joissa kokee voivansa auttaa. Niin kuin kaikessa muussakin, pätee myös tässä se, että kun annat hyvää, saat sen joskus takaisin itsellesi. 

Auttamisen kynnys pitäisi olla matala. Se ei saisi hävettää tai nolottaa, sillä jokainen tarvitsee joskus apua. Ja lisäksi se on todella ihana ele ja tuntuu molemmin puolin todella hyvältä! Tänään minä ylitin itseni ja Stockmannilla käydessäni pyysin lähelläni olevaa henkilöä nostamaan vaunujani muutaman rappusen verran. Hän vielä auttoi sen jälkeen pitämällä ovea auki. Eikä hän vaikuttanut siltä, että olisi jotenkin kärsinyt, kun joutui auttamaan. Hän vaikutti iloiselta ja minä olin todella iloinen. Olin ensiksikin kehdannut pyytää apua nolostunutta siitä ja toiseksi tuntui todella hyvältä saada apua, koska se helpoitti konkreettisesti kulkemistani. 

-Iida