Olen kiitollinen avusta

”Katoin sun stooreista, että oot järkänny ensi viikolla joka päivä jonkun hakemaan Eemin päiväkodista aiemmin. Jos tarviit myös seuraavalla viikolla, mä voin hakee ti ja/tai ke!”

Ystäväni laittoi minulle kaksi viikkoa sitten tämän viestin. Ajattelin vastata siihen, että ei tarvitse. Sillä hänellä on pieni lapsi itsellään ja he asuvat yli tunnin matkan päästä meistä. Sitten katsoin kalenteriin. Tiistaille osuikin iltatöitä poikkeuksellisesti, enkä pääsisi hakemaan Eemiä ennen kuin Eemin päiväkoti menisi kiinni. Vastasin ystävän viestiin kyllä kiitos, hetkin emmittyäni. Hän ei olisi ehdottanut, jos ei olisi ollut tosissaan.

Tänään oli tuo tiistai. Ystäväni haki Eemin päiväkodista ja oli todella onnessaan, että sai hoitaa minun lastani ja viettää Eemin kanssa aikaa hänen oman lapsen ollessa puolison hoivissa. Tunsin suurta kiitollisuutta tullessani kotiin. Ystäväni tehdessä lähtöä hän sanoi, että hän osti minulle tullessaan ruokaa, jonka löytäisin jääkaapista. Hänen lähdettyään katsoin jääkaappiin. Sushia, lempiruokaani!

Miten minulle on tuollainen ystävä? Kyyneleet hiipivät silmiini. Tuntuu niin hyvältä, että elämässä ihmisiä, jotka haluavat minulle hyvää. Jotka haluavat auttaa ja olla elämässäni. Miten minulla on oikein tollasia ystäviä?

Viime viikolla eräs toinen ystäväni tuli taaperonsa kanssa meille siivoamaan, kun olimme itse poissa katoa. Toiset ne pystyvät lapsen kanssa saada siistiä jälkeä aikaan. Minun kotini ei ollut hetkeen ollut niin puhdas ja kiillotettu. Hän myös haki etukäteen tekemäni ruokatilauksen kaupasta autolla.

Käsittämätöntä. Käsittämätöntä, että on ihmisiä, jotka haluavat auttaa vilpittömästi omasta ilostaan.

Minulla ei ole sellainen olo, että olisin velkaa. Enkä koe, että minun olisi nyt autettava heitä vuorostani. Minunkin aikani tulee kyllä, kun minä saan auttaa. Hyvä kiertää tässäkin asiassa!

Olen useasti saanut kommenttia, että yksinhuoltajuudessa on hyvää se, että ihmiset auttavat herkemmin tai tarjoavat apuaan herkemmin yksinhuoltajalle. Voi pitää paikkansa, en tiedä. Voi myös pitää paikkansa, että apua pitää uskaltaa ottaa herkemmin vastaan. Voi myös pitää paikkansa, että sitä pitäisi herkemmin osata pyytää. Kukaan ei ole ajatustenlukija, on vaikea tarjota, jos ei tiedä toisen tarvitsevan. Jos aina vastaa, että ”emmä tarvii, katotaan sitten joskus” ei varmasti kukaan jaksa apuaan tarjota toistuvasti. On vaikea auttaa, jos ei tiedä missä voisi auttaa. Tai miten.

Voi olla, että sanat ”sano sitten, jos voin jotenkin auttaa” tai ”muista pyytää apua” koetaan vain sanahelinänä. Sellaisena, että sanoja ei tarkoita niitä oikeasti. Onhan se totta, että apua on helpompi ottaa vastaan, kun ehdotetaan ajankohtaa selkeästi. On helpompaa ottaa apu vastaan, jos kerrotaan konkreettisesti missä halutaan olla avuksi. Mutta on myös helpompi tulla auttamaan, jos kerrotaan missä apua tarvitaan.

Onhan meidän kulttuurissa voimakas oletus, että yksin pärjätään. Ei haluta olla vaivaksi ja pyytää apua. Mielummin palkataan joku tekemään homma ja maksetaan, ettei vaivata ketään avun pyynnöillä. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen ei ole minullekaan helppoa, mutta taas tänään kyyneleet silmissä ajattelin, että onneksi avaan oveni. Onneksi annan avun tulla ja otan sen vastaan, koska se tuntuu niin hyvältä. On ihana tuntea itsensä välitetyksi. Ihanaa, että joku haluaa auttaa minua. Eikä vaan joku, vaan ystävä.

-Iida