Home » Olen myöhästelijä ja muutama muu huono tapani

Olen myöhästelijä ja muutama muu huono tapani

by Iida Åfeldt

  

Olen aina myöhässä

Hävettää jopa sanoa tätä, mutta olen myöhästelijä. Olen usein myöhässä ja harvoin ajoissa. Se on ihan hirveää. Ensiksikin se on epäkunnioittavaa muita kohtaan, jotka joutuvat odotella minua milloin missäkin tilanteessa. Toiseksi se aiheuttaa aina hirveän kiireen itselleni.

Myöhästely on ehdottomasti kaikkein huonoin tapani. Pahinta on tietysti se, että sen voisi muuttaa ja tiedän, että tarvittaessa onnistun olemaan ajoissa, esimerkiksi töiden suhteen myöhästymisiä on harvemmin. Olin ehdottomasti enemmän ajoissa ennen lasta. Lapsen saatuani olin aivan auttamattoman myöhässä kaikkialta. Osittain annoin itse alkaa myöhästellä enemmän lapsen myötä, sillä se oli myös toimiva veruke, jonka taakse piiloutua. Nyt tuntuu, että se on vähän jäänyt päälle. Enää en oikein voi syyttää lasta. Jos me myöhästymme, on se usein omaa syytäni, kun en varannut tarpeeksi aikaa. Osittain huomaan turvautuvani myös siihen, että läheiset tietävät minun olevan myöhässä, jolloin he eivät edes odota minua ajoissa. Parasta vertaistukea antavat ystävät, jotka ovat myös useimmiten myöhässä. Heidän kanssa on ihana sopia kyläilyistä puolin ja toisin. Aikaa ei lyödä lukkoon, vaan sovitaan jokin ympäripyöreä käsite kuten nähdään kolmen aikaan.

Usein myöhästymiseen johtaa optimistinen asenteeni. Luulen aina olevani nopeampi kuin olenkaan. Monesti myös alankin tekemään jotain, jolloin ajantaju katoaa. Unohdun ajatuksieni kanssa jonnekin haaveilemaan. Huomaankin yhtäkkiä, että kello onkin jo noin paljon ja me olemme vielä tässä pisteessä. Tilanne aiheuttaa tietysti tuskahikeä, stressiä ja kiirettä, kun yrittää minimoida myöhästymisen. Se tarkoittaa usein syömistä lennossa, juoksemista kävelyn sijaan, tärkeiden tavaroiden unohtelua, kuten avainten ja kaaoksen jättämistä kotiin, kun oven painaa kiinni lähtiessä. Taannoin menin yksin Kansallisoopperaan katsomaan Oopperan kummitus -esitystä. Vein Eemin hoitoon ystäville, joiden kotoa oli noin 45 minuuttia Helsinkiin autolla. Ooppera alkoi kahdelta ja olin ajatellut, että se riittää, kun vien Eemin yhdeksi hoitoon. En tiedä mitä olin ajatellut. En ainakaan Helsingin ruuhkiin menevää aikaa enkä parkkipaikan etsimiseen kuluvaa aikaa. Tunne oli aivan hirveä, kun tajusin, etten ole mitenkään ajoissa. Oli aivan kauhea etsiä parkkipaikkaa, kun tiesi esityksen jo alkaneen. Kun viimein sain auton parkkiin, juoksin ilman päällysvaatteita Oopperatalolle. Päästessäni sisään kello oli 14.10. Ihana henkilökunta sitten ohjasi minut myöhästelijöiden aitioon. Enpä tainnut olla ensimmäinen. Siinä kyllä mietin, että miten minä en ikinä opi! Häpeän määrä oli valtava.

Onneksi on niitäkin kertoja, kun onnistun olemaan ajoissa. Se tuntuu todella upealta saavutuselta ja saan niistä ison onnistumisen tunteen. Siihen toki pyrin vahvemmin jatkossakin, vaikkei asioiden aikataulutus selkeästi ole oma vahvuuteni.

Tavarani ovat sikin sokin

Yksi ikävä tapani on tavaroiden jättäminen levälleen. Olen jo lapsuudessa saanut lempinimen huithapeli. Muistan jo lapsena kuinka äiti jatkuvasti pyysi minua korjaamaan tavaroitani. Jättelin niitä milloin mihinkin ja niinpä ne olivat myös usein hukassa. Toistuvasti olin kyselemässä äidiltäni onko hän nähnyt koulukirjojani, bussikorttiani tai sitä lempipaitaani.

Sama meno jatkuu osin edelleen. Raivaan aina iltaisin kodin siistiksi. Aamulla on kiva herätä, kun tavarat on paikoillaan. Päivän aikana ehdin levittää tavaroitani ympäriinsä. Minun on todella vaikea laittaa niitä heti käytön jälkeen paikoilleen. Tästä kertoo hyvin se, että jätän usein takin lattialle tultuani ulkoa. Sitten se on siinä valmiina ja helposti saatavilla, kun lähden ulos uudelleen. Olisihan se tosi vaivalloista laittaa takki kaappiin ja ottaa se kaapista. Joka ilta mietin, että miksi en saa tavaroita paikoilleen heti käytön jälkeen. Silloin minun ei tarvitsisi käyttää illasta aikaa siivoamiseen yhtä paljoa.

Tästä syystä tavarani ovat usein myös hukassa. Milloin on silmälasit hukassa ja milloin puhelin! Juuri unohdin puhelimeni äidilleni, joka joutui sitten tuomaan sen minulle. Jokin aika sitten unohdin käsilaukkuni ystävien luokse, jossa oli myös rahapussini. Puhelimen latureita on unohtunut monesti hotellihuoneisiin. Tästä syystä en koskaan halua käyttää paljoa rahaa esimerkiksi aurinkolaseihin ja käsineisiin. En edes halua ajatella kuinka monet olen jättänyt jonnekin!

Usein kaikki löytyy sieltä minne ne olen jättänyt. Ongelma on vain se, etten aina muista minne olen ne jättänyt. Tätä nykyä tärkeimmissä tavaroissani on nimilappu puhelinnumeron kera.

Ateriarytmini ei ole rytmiä nähnytkään

Olen todella ylpeä siitä, että syön aina aamupalan. Sen teen lähes joka aamu. Muusta en sitten voikaan olla kovin ylpeä. Minun on todella vaikea pitää kiinni säännöllisestä ruokarytmistä. Minun on ihan uskomattoman vaikea muistaa syödä ennen aivan hirveää nälän tunnetta. Huomaan olevani tälläinen haaveilija, joka haahuilee ympäriinsä. Unohdun tekemään jotain ja lopulta havahdun nälän tunteeseen. Tajuan, että on mennyt useita tunteja jo siitä ylpeydellä syödystä aamupalasta. Nälkä on jo niin suuri, etten jaksaisi alkaa tehdä sitä lounasta, jota olin suunnitellut. Niinpä syön pari leipää akuutimman nälän tieltä. Napsin jotain helposti saatavilla olevaa ja huomaamatta tulen skipanneeksi lounaan kokonaan. Tämä on todella inhottava tapa, johon sorrun usein.

Ruokarytmin ylläpito onnistuu vain, jos olen tehnyt itselleni lounaan valmiiksi tai ostanut valmisruokaa lounaalle ja laittanut puhelimeen hälytyksen muistuttamaan lounasajasta. Miten sitä aina jaksaisi suunnitella ja ennakoida? Miksi itsestä on niin vaikea huolehtia kysynpä vain!

Minä kiroilen

Tämä on ihan kamalaa, mutta kiroilen toisinaan aika paljonkin! Kiroilen hyvin harvoin lapsen läsnäollessa, mutta on joskus joku voimasana lipsahtanut hänen kuullen. Huomaan käyttäväni paljon sanoja ”voi hemmetti” ja ”vituttaa”. Nämä toistuvat puheissani erityisesti hyvien ystävien kanssa. Ystävien kanssa pyrin tuomaan puheeseen kontrastia ja kuvaamaan tunteitteni voimakkuutta kirosanoilla. Käytän niitä, kun kuvailen tosi isoa ärsytystä tai kun olin todella äimistynyt jostain.

Myös suuttuessani tai ollessani todella vihainen, sanon kirosanoja. Jotenkin kirosanoihin saa ladattua voimaa ja sen päästäminen ulos tuntuu hyvältä, kun on paljon vihaa sisällä.

En sinällään näe kirosanoissa pahaa, muttei ne toki kivalta kuulosta arkisessa puheessa. Erityisesti jos ne toistuvat usein.

”Siis voi hemmetti! Miten sulle voi taas käydä noin, ei oo totta! Hitsit miten huonoa tuuria. Siis kylläpä vituttaa nyt!”

KUVAT Leena Waren

12 kommenttia

PM 21.1.2022 - 09:16

Ei nuo niin kamalan pahoja tapoja ole, ihmisyyttä ja elämää vaan 🙂 Mutta – ihan vähän itselleni tulee noista mieleen tarkkaavuuden ja keskittymisen haasteet. Hmm, oletko koskaan pohtinut, onko sinulla kyseisiä piirteitä? Siis ei mitenkään välttämättä, mutta moni noista kuvaamistasi asioista voisi sopia niihin. Ja kuten vaka-ammattilaisena tiedät, ei se aina silloin ole omasta halusta kiinni, että se takki ei vain mene käytön jälkeen naulaan? Sinussa tietysti paljon paljon muutakin kuin nuo kuvaamasi ”huonot tavat”, jotka eivät kuitenkaan niin kamalia ole, ettäkö elämä ei olisi hyvää ja sujuisi. Kunhan tuli mieleen! 🙂 Mitenkään pahaa tarkoittamatta. Tuota kuitenkin käy kaikille eikä se tarkoita,että olisi sen kummemmasta kyse. Kiitos blogistani, jota on ihana lukea. 🙂

Vastaa
iidaafel 22.1.2022 - 16:23

Kuitos kommentista. Olen toki havainnut itsessäni keskittymisen ja tarkkaavaisuuden haasteita. Minulla on vaikea dyslexia, joka osin selittää sitä. Olen myös mietyinyt adhdta ja addtä. Osa oireista sopii ja osa ei. Monet näistä haasteista on tullut vasta nyt kun olen jäänyt kotiin tekemään töitä yrittäjänä. Äitini kanssa ollaan puhuttu ja hän ei taas havaitse piirrekirjoon tyypillisiä piirteitä lapsuudestani. Uskon, että myös ferritiinihaasteeni voivat vaikuttaa mm muistamiseen. Mutta varmasti nämä ei ole täysin itsestäni kiinni, vaan taustalla voi olla muuta.

Vastaa
Katariina Kuronen 21.1.2022 - 13:47

Siis apua toi kiroilu, mulla on ihan sama! En oikein edes tiedä mistä se tapa on alkanut itsellä, mutta kuulostaahan se nyt puheessa todella rumalta. Etenkin ”vituttaa” tulee itsekin käytettyä kavereiden keskuudessa paljon. Mitenhän siitä tavasta oppisi pois?

Vastaa
iidaafel 21.1.2022 - 21:52

Sama juttu! En tiedä mistä tää kirpilu alkoi, kun en todella aina ole kiroillut?

Vastaa
Kiitollinen 21.1.2022 - 14:51

Löysin blogisi viime vuonna kun odotin esikoistani ja jäin lukijaksi, sillä tekstisi ovat aina niin hyvän mielen luettavaa. Ihanaa, että jaksat kirjoittaa viikosta toiseen henkilökohtaisista asioista sekä tavallisesta arjen elämästä iloineen ja suruineen, vaikkei se varmasti helppoa aina olekaan. On huojentavaa tarvittaessa saada ”vertaistukea” oman elämän kriisien keskellä ja tajuta, että loppujen lopuksi jokainen meistä painii aika samanmoisten asioiden äärellä.
Kiitos upeista kuvista, puhuttelevista aiheista, lohduttavista ajatuksista sekä sanoista ja kaiken kauniin jakamisesta. Kiitos ja kaikkea hyvää sinulle❤

Vastaa
iidaafel 21.1.2022 - 21:53

Voi kiitos todella kauniista sanoista! Tosi arvokasta saada tällästä palautetta❤️

Vastaa
Tuttua 21.1.2022 - 17:27

Myöhästely, niin tuttua! Mäkin olin ennen aina viime tipassa tai myöhässä. Etenkin ajoajat arvioin aina aivan liian optimistisesti! Ruuhka, huono keli, väärästä risteyksestä kääntyminen – ja aikataulu romuttui. Ärsytti, stressasi ja hävetti. Onneksi olen oppinut nyt paremmaksi arvioijaksi, enkä enää aloita viime tingassa jotain tekemistä ajatellen ”kyllä mä tän vielä ehdin”. Stressin tunne on vähentynyt huomattavasti!

Vastaa
iidaafel 21.1.2022 - 21:56

Hei vau!! Täytyy itekin kyllä tsempata tässä! Jatkuva ajoajan väärin arviointi stressaa tosi paljon!

Vastaa
Marjuttiina 21.1.2022 - 22:11

Näin kahden nepsylapsen äitinä pakko kysyä oletko koskaan miettinyt add:n mahdollisuutta?

Vastaa
iidaafel 22.1.2022 - 16:19

Joo olen kyllä miettinyt. Monet oireet sopii ja monet ei?

Vastaa
minnis 22.1.2022 - 08:06

Kiva kirjoitus! Kiitos.
Minä taas olen aina ajoissa, liian ajoissa, joka paikassa. Aina myöhässä olevan miehen myötä olen oppinut siihen, että olen täsmällinen. En enää niin ajoissa. ?

Tavarani ovat erityisesti kaapeissa sekaisin, ja minäkin kiroilen. Herkästi ja kovaan ääneen. Pitäisi oppia pois tästä.

Minna

Vastaa
Nimetön 23.1.2022 - 16:12

Kiroilu on kyllä siitä kummallinen tapa, että vaikka siviilissä kiroilen aivan liikaa, ei töissä päiväkodissa tarvinnut edes ”vahtia itseään” lasten läsnäollessa. Rooli vain oli sellainen, ettei kiroilu tullut kyseeseenkään, eikä sellaista vahinkoakaan tapahtunut, että olisin kiroillut töissä.

Inhoan myöhässä olemisen tunnetta. Olen joutunut opettelemaan armollisuutta ja sitä, että jokainen myöhästyy joskus. Maailma harvoin hajoaa palasiksi, vaikka joskus jostain myöhästyisi.
Toisaalta inhoan myös myöhästelijöitä. Siis sellaisia, joile myöhästyminen on ihan tapa. Mielummin vartin ajoissa kuin minuuttiakaan myöhässä on enemmän oma asenteeni. Välillä on toki pakko taipua minuuttipeliin, kun arjessa tapahtuu jotain yllättävää. Mutta muuten pidän siitä, että varaan mielummin sen ylimääröisin vartin tai puoli tuntia aikatauluuni.

Vastaa

kommentoi postausta