Asun äitini luona. Asia hävettää ja nolottaa todella paljon. Stuff about -blogissa tuli vastaan teksti ostikolla: Vanhempien nurkissa lojuvat kaksikymppiset. Pelkkä otsikko sai hiukseni pystyyn, vaikka itse tekstin kanssa olin samaa mieltä. Olenko minä vanhempien nurkissa asuva kaksikymppinen? No perjaatteessa kai olen, paitsi, että käyn sentään töissä. Neljän itsenäisen vuoden jälkeen, olen tullut tähän pisteeseen, että olen takaisin kotona. Nolon tästä toki tekee se, että kotona asuminen tällä iällä ei ole yleisesti hyväksytävää. Tai siltä se tuntuu. Meillä asuu kotona vielä kolme teini-ikäistä sisarustani, jos asia ei ollut minusta ollut jo tarpeeksi noloa, niin he kyllä jaksavat muistuttaa sen noloudesta. Yritän perustella asiaa itselleni jatkuvasti. Kyseessähän on väliaikainen ratkaisu.

Minusta Suomessa yleisesti vallitsee käsitys, että täysi-ikäisenä olisi hyvä lähteä omilleen. Ainakin kotoa on hyvä muuttaa pian, eikä jäädä vanhempien jalkoihin lorvimaan. Arvostamme kovin itsenäisyyttä. Päiväkotityössä pieni lapsi pärjää paremmin, mitä itsenäisempi on. On osattava monia asioita itse ja siihen kannustetaan ja tuetaan. Sitä pidetään hyvänä asiana, että jo pieni lapsi on omatoiminen ja pärjää arkisista toimistaan itsenäisesti. Jos näin ei olisi, nousisi huoli. Lasta ei saa passata tai auttaa, se voisi mennä pilalle. Aika nuorena sitä siis jo joutuu selviämään paljosta itse. Näin luonnollisesti vanhemmat vähän jo työntävät pois kotoa, kun tulee täysikäiseksi. Itsenäisyys on hyve, kaikesta selvitään itse ja apua ei pyydetä. Minä muutin pois juurikin 18-vuotiaana. Halusin vain muuttaa, kun se nyt vähän kuului juttuun, nuoren aikuisen tulee itsenäistyä, oppia elämää ja huolehtia omasta taloudestaan. Ensimmäinen vuosi oli vaikea. Olisin halunnut asua kotona, enkä olla yksin yksiössäni, mutta oli itsenäistyttävä. Kaveritkin olivat jo muuttaneet omilleen.

Matkustaessani ja ollessani pitkiäkin aikoja Italiassa asia oli täysin toinen. He suorastaan säälivät minua, kun asun yksin, ihmettelivät sitä suureen ääneen. Italiassa on tyypillistä, että lapset asuvat kotona siihen asti, että menevät naimisiin. Vaikka yleisesti vitsaillaan italialaisista mammanpojista, myös tytöt asuvat pitkään kotona. Maassa on toki huono työtilanne, jonka vuoksi nuorilla ei ole työtä. Monet asuvat kotona, hoitavat perheen yritystä tai käyvät opiskelemassa asuen kotona. Omilleen muuttaminen on erikoista, mutta ei perheen kanssa asuminen. Perheet säästävät lapsiensa tulevaisuutta varten ja usein sopivan kumppanin löydyttyä muutetaan yhdessä asumaan, jolloin ikää kotoolta poismuuttajilla voi olla jo reilusti. Yksin asuminen nähdään surullisena asiana. Ollessani myös Britanniassa, huomasin, että nuoret asuivat pidempään kotona kuin Suomessa. Suurin osa työkavereistani Britanniassa asuivat kotonaan, vaikka olivat kaksikymppisiä. Joillakin oli myös omia lapsia ja he asuivat jopa miesystävänsä kanssa vanhempien luona.

Miksi vanhempien luona asuminen on Suomessa sitten niin väheksyttävä asia? Olen itsekin monen monta kertaa ajatellut, etten koskaan mene treffeille miehen kanssa, joka asuu vielä kotona. No nyt olen sitten itse se nainen, joka asuu kotona.  Harva nuori aikuinen kuitenkaan lorvii vanhemmillaan. Yksin asuminen on hintavaa, vuokrat ovat pääkaupunkiseudulla todella korkeita, jonka lisäksi on vielä muita asumiskuluja. Jos ei ole tarvetta muuttaa, niin miksi ei asuisi kotona. Moni varmasti osallistuu kotona kodinhoitoon, siivoukseen ja ruuanlaittoon, työssäkäyvä voi myös sovitusti maksaa asumisestaan. Kotona on hyvä harjoitella itsenäistymistä ja säästää rahaa, jota yksin eläminen sitten vaatii.

Itse, kun olen paluumuttajana kotona, niin tällä kertaa en kiirehdi muuton suhteen. Toki äiti sitä varmasti toivoo, huomaan tekeväni äitini elämästä vaikeaa. Olen juurikin sitä mieltä, että aikuisen kotona asuvan tulee osallistua kodinhoitoon, ruuanlaittoon ja mahdollisuuksien mukaan menoihin, mutten vain aina muista toimia tämä ajatus mielessä. Tunnun enemmän aiheuttavan sotkua kuin ehdin siivota. En saa pestä pyykkejä, jottei ne varjäänny. Valkoisella ruokapöydällä on tabletit suojaamassa pöytää, mutta minulla on tabletin päällä tabletti, jotta en sotke tablettia. Äiti usein pyytää tekemään moniakin asioita ja vastaan ”joo joo”, mutta todellisuudessa en edes kuunnellut mitä hän sanoi. Toisinaan kuuntelen, eilen hän pyysi laittamaan pesukoneen päälle ja siivoomaan astiat keittiöstä. Kun äiti tuli töistä, muistin, etten ollut tehnyt kumpaakaan asiaa, kun olin unohtanut. Äiti tykkäisi, että olisi siistiä ja asiat järjestyksessä. Hänestä ei ole mukavaa, että 24-vuotiasta pitää muistuttaa tavaroiden oikealle paikalle laittamisesta, kun 17-vuotiasta siskoanikaan ei tarvitse. Äiti haluaa, että kaikki tehdään nyt ja heti, yksin asuessa kun pystyi päättää tekevänsä kohta.

Toki haaveilen muutosta takaisin omilleni. Toistaiseksi olen ollut riipuvainen saamastani avusta, sillä Eglannista paluun jälkeen en olisi voinut muuttaa kalliiseen vuokra-asuntoon ja hankkia kaikkia kalusteita juuri myymieni tilalle. Nyt toivon säästäväni sen verran, että voin taas muuttaa. Se, että minulla on kuitenkin koti, johon palata myös elämänkriisin yllättäessä, on suurin kiitollisuuden aihe tällä hetkellä. Koti on aina koti ja itselleni aina tärkeä. Yksin kyllä ehtii asua. Kiitos äiti!

-Iida