Jokin aika sitten otin haltuuni Facebookin uuden Dating -sivun, joka on Facebookin oma deittisovellus. Mitään erillistä sovellusta ei kuitenkan tarvitse ladata, vaan sivu löytyy Facebookista itsessään ja toimii hieman samaan tyyliin Tinderin kanssa.
Minulla tuli osuma Oulussa asuvan miehen kanssa. Profiilin perusteella hän vaikutti sellaiselta, johon todellakin haluaisi tutustua, mutta Oulu oli sijaintina hieman huono. Laitoin hänelle viestiä ja juttelimme jonkin aikaa. Sanoin hänelle, että jos Oulu olisi yhtään lähempänä, niin veisin hänet treffeille. Hän oli todella otettu ajatuksesta ja sanoi, että tuntui todella kivalta, kun nainen ehdotti treffejä. Se oli hänen mukaansa harvinaisuus. Harmillisesti totesimme, että välimatka on pieni haaste treffeille ja toisena korona, jonka vuoksi kumpikaan ei ole menossa suuntaan tai toiseen.
Jäin kuitenkin miettimään miehen sanoja. Minusta tuntui todella helpolta sanoa, että ”vien sut treffeille”, koska tiesin, ettei se oikeasti toteudu (ainakaan kovin helposti). En nykyelämässäni juuri ikinä ole se, joka aktiivisesti ehdottaa ensin treffejä. Sillä ajatuskin treffeistä tuntuu työläältä järjestämiseltä hoitokuvioineen. Toisena tietysti korona, joka on vähentänyt huomattavasti treffailua ja toki syystä.
Aloinpa siinä sitten muutenkin miettimään omaa käyttäytymistäni deittisovelluksissa, joita puhelimessani on useampi. Selailen niitä harvoin, silloin kun ei ole mitään muuta tekemistä. Juttelua kyllä syntyy, pientä keskustelua ja puheita treffeistä. Kuitenkin keskustelut enemmänkin hiipuvat kuin pysyvät elossa. En oikeastaan panosta keskusteluiden ylläpitoon ja ole itse aktiivinen. Kukaan ei myöskään jaksa jutustella ikuisuutta ilman tapaamista. Keskusteluja on liikaa menossa eri sovelluksissa, jolloin ei panosta viestittelyyn yhdenkään kanssa kunnolla, vaan vastailee muutamilla sanoilla vähän kaikille. Unohdan myös vastata saamiini viesteihin ja vastaan viiveellä, kuten käy ihan jo ystävienkin viestien kanssa.
Herää ajatus, että mitä hittoa teen noissa sovelluksissa? Tavallaan olen niin epäaktiivinen, etten hyödy niistä. Oikeastaan pitäisi poistaa ne kaikki. Jos ei ole fiilistä, niin ei väkisin kannata. On väärin kaikkia kohtaan, että olen surkea vastaamaan, ylläpitämään keskustelua ja roikun epäaktiivisena kyydissä. Mutta joku aina kuitenkin kutkuttaa ja saa vilkaisemaan, että olisko jotain.Tuntuu kivalta saada osumia, tuntuu kivalta, jos joku laittaa viestiä, tuntuu kivalta saada huomiota ja huomata, että joku on kiinnostunut. Mutta ajatus treffien järjestämisestä tuntuu työläältä. Ajatus mahdollisesta pettymyksestä tuntuu raskaalta. Ajatus tuntemattoman kohtaamisesta ja small talkin harjoittamisesta parin tunnin ajan tuntuu uuvuttavalta. Tuntuu tylsältä olla se, jonka kanssa treffit pitää sopia mieluusti jo viikkoa ennen ja joka joutuu kieltäytyä spontaaneista kutsuista.
Haluan löytää jotain, mutten kuitenkaan halua. Olisi vähän kiva, muttei kuitenkaan olisi. Oikeasti haluaisin sen parisuhteen elämääni, mutta haluaisin hypätä suoraan sinne suhteeseen. Ohittaa kaikki nämä muuta vaiheet ennen sitä, saavuttaa määrään pään ilman matkaa. Haluaisin, että se mies vain kävelisi eteeni, tosta noin vain ja humps vaan me seurustelisimme.
Treffit tarkoittaa, että lapselle tarvitsee hoitopaikan ja sitten pitäisi ajaa jonnekin tapaamispaikalle. Se olisi monen tunnin keikka. Päiväkotipäivän jälkeen ei tosiaankaan huvita viedä lasta vielä uudelleen hoitoon, vaikka olisikin tuttu paikka. Ja toisaalta pelottaa, jos ei tulekkaan mitään. Silloin järjesti kaiken turhaan. Toisaalta pelottaa, jos tuleekin ja joutuukin järjestämään hoitokuvioita viikottain. Viime vuonna kävi niin, että kiinnostuin yhdestä miehestä kovasti. Hieman ehdin innostua, vatsassa pulpahteli ja hetken tuntui niin varmalta. Järjestin aikaa, sillä olin varma, että se kannattaa. Mies perui ja siirsi useamman kerran treffejä omien harrastusten ja kaverimenoja takia, jolloin minusta tuntui tosi kurjalta. Selvästi minä olin pitänyt tapaamisia tärkeämpinä kuin hän. Hänen oli vaikea sitoutua sovittuun ajankohtaan, vaikka vakuuttelikin olevansa kiinnostunut. Ja minulle taas sopiminen on välttämätöntä.
Viimeisimmän jutteluseuralaiseni kanssa sovimme yhteisestä kahvitauosta työpäivän lomassa ja hän oli ajamassa luokseni. Kyseisenä aamuna hän laittoi viestiä.
”Huomenta. Täytyy kysyä suoraan nyt kun kuitenkin on sen verran tekemistä tänään, että ajattelitko, että juodaan vain kahvit vai sovitellaanko paikkoja makuuhuoneessa myös?”
Vastasin rehellisesti, sillä en halua antaa vääriä kuvitelmia. Suoruudessa ei ole vikaa, eikä siinäkään, että osa haluaa vain seksiä. Mutta sen ollessa miesten puheenaiheena 80% tapauksissa, se ei todellakaan herätä kiinnostusta, vaan vie sen mennessään.
Hän vastatasi:
”Okei, se on ihan ok. Tänään vaan sen verran kiirus, että siirretään kahvittelut eteenpäin.”
Hänellä ei ollut aikaa kahville, mutta hänellä oli aikaa seksiin. Mielenkiintoista. Erityisen mielenkiintoista on se oletus, että seksiin menee vähemmän aikaa kuin kahvin juontiin.
Tällaiset kokemukset kun toistuu, niin ei vain jaksa. Ei jaksa aina antaa itsestään ja pettyä. Ei jaksa panostaa ja aina aloittaa alusta. Ja tavallaan on suuri harmi, että oletus on jo pettyminen. On tosi harmi, että muutamat huonosti käyttäytyvät miehet pilaa kaikkien muidenkin mahdollisuudet. Koska kaikki miehet tuskin on samanlaisia ja osalla viestittely ei ole mikään vahvuus.
Mitä enemmän ikää tulee ja mitä kauemmin olen ollut yksin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että näin on parasta. Toisaalta en näe, että olisin ikuisesti yksin. Jostain tulee tunne, että tuolla se on tulossa tänne päin ja minä menossa vastaan. Kohtaamisen aika ei vain ole vielä.
Nimesin tämän postauksen otsikolla ”Surkea sinkku”, koska ajattelin olevani nykyään todella surkea sinkku. Epäaktiivinen, joka ei edistä omaa pariutumista mitenkään. Mutta tullessani tekstin loppuun tajusin tässä, etten ehkä olekaan surkea sinkku. Taidankin olla elämään tyytyväinen sinkku, joka ei koe tarpeelliseksi edistää kumppanin ”löytämistä” ja siksi käyttäydyn kuten käyttäydyn.
-Iida
KUVAT: Laura Iikkanen