Olen varmaan sinkkuuteni aikana muuttunut kyyniseksi ämmäksi, mutta en todellakaan usko siihen oikeaan. Sen vaan tuntee, kun se oikea tulee kohdalla. Ei. En usko siihen. En vain usko, että maailman miljardeista ihmisistä, tuolla jossain olisi minulle juuri tarkoitettu yksi ja ainoa kumppani. Sen sijaan uskon, että on useita, joiden kanssa voisin elää elämääni ja olla onnellinen suhteeseen. Eli niitä sopivia kumppaneita, joiden kanssa elää hyvää elämää on useita.
Se kenestä kiinnostumme ei ole sattumanvaraista. Kumppaninvalintaan vaikuttavat oma historia, elämäntilanne ja omat ajatukset siitä, minkälaista kumppania etsii ja millaisen ihmisen kanssa on tuttua ja siten myös turvallista. Sen takia sama kulttuuritausta, sama äidinkieli, sama arvomaailma ja sama koulutustausta vaikuttavat yllättävän paljon. Ja ihan luonnollista, sillä ne asiat usein kokee turvallisiksi ja tutuiksi itselle ja niitä haluaa myös toiselta, koska niihin samaistuu. Ja näistä asioista johtuen tulee se tunne, että ”ihan kun olisin tuntenut hänet aina”.
Minä ainakin teen tietoisesti rajausta sen suhteen miltä alueelta haen sopivaa ihmistä. Aina olen Tiderini etäisyyden määrittänyt yltämään juuri pääkaupunkiseudulle.Eli en edes anna mahdollisuutta hyville tyypeille muualla Suomessa, jossa voisi aivan yhtä hyvin olla minulle sopiva kumppani. Sen oikean etsimiseen vaikuttaa todella paljon miten lähellä ihminen on meitä. Ja onhan se nyt loogista, mitä useammin ja helpommin ihmistä näkee, sitä enemmän me alamme pitää hänestä.
Sitten on vielä ajoitus. Sen merkitys on mielestäni valtava kumppaninvalinnassa, se millainen oma elämäntilanne on toisen kohdatessa. Viimeisin mies, jonka luulin olevani minua varten, oli vielä naimisissa. Tarkemmin sanottuna, avioero ei ollut vielä astunut voimaan. Ja me kohtasimme. Ajoitus oli surkea. Minä olin ollut sinkkuna kauan ja halukas sitoutumaan, hän halusi vapautta.
Se missä kohtaa omaa elämää on, vaikuttaa juuri kumppanin valintaan. Jos on ollut sinkkuna kauan, on ehkä tietoisempi kumppanin valintaan vaikuttavista asioista ja ennen kaikkea on varmasti motivoituneempi solmimaan suhteen toisen kanssa, kun juuri eronnut. On tärkeää, että kaksi ihmistä molemmat haluavat suhdetta yhtä paljon ja ovat yhtä halukkaita, innostuneita ja motivoituneita.
Olen tavannut monia aivan ihania miehiä, ollut rakastunut, ihastunut, kokenut taikaa ja olen ajatellut, että tämä on erityinen, tässä on sitä jotain. Ja ihan oikeasti olisin voinut nähdä itseni seurustelevan jokaisen heistä kanssa. He ovat jokainen tuntuneet aivan yhtä oikeilta, olisin aivan hyvin voinut elää heidän kanssa onnellisena. Mutta vielä ei ole ollut tilannetta, että molemmat olisivat olleet yhtä motivoituneita suhteelle. Usein jompi kumpi on enemmän ihastunut kuin toinen. Toinen ei halua sitä yhtä paljon. Eli elämäntilanne ja ajoitus ovat olleet pielessä. Se, että kohtaa jonkun oikealla hetkellä, kun joku tuntuu itselle tutulta ja sopivalta siihen elämäntilanteeseen ja mahdollisesti tulevaisuuteenkin ja toinen kokee samoin, on oleellista. Tuon toisen elämä ja arvot liippaavat läheltä omia, jolloin löytyy yhteistä ja samaistuttavaa. Pystytään näkemään usein ja tekemään kivoja asioita, jotka lisäävät ihastumista ja sitten molemmat motivoituvat suhteelle. En usko siihen oikeaan, mutta haluan uskoa, että kohtalo jotenkin järjestää kohtaamisen ihmisen kanssa, joka on yhtä motivoitunut suhteeseen kuin mitä minä olen.
Uskon, että sopivia elämänkumppaneita on useita. Eron jälkeen löytyy uusi, jos niin haluaa. Kumppanin kuolemankin jälkeen löytyy uusi sopiva kumppani, jonka kanssa elää yhdessä. Olen aina ajatellut, että rakastuminen on suht helppoa, kuhan juuri nämä kumppaninvalintaan liittyvät asiat täyttyvät. Toisen näkeminen ja yhteinen aika vaikuttaa ihastumiseen. Lopulta tuo voi johtaa rakastumiseen. On luonnollista, että suhde joskus päättyy ja tulee uusi rakkaus ja uusi suhde. Toki rakkaudet voivat olla erilaisia ja usein ovatkin. Samoja tunnekokemuksia sellaisenaan tuskin tulee jonkun toisen kanssa. Jokaisen kanssa on mahdollisuus jollekin ainutlaatuiselle. Rakkauksia voi olla elämän aikana kaksi tai 20.
Uskon, että me itse vaikutamme aika voimakkaasti rakkauteen ja kumppanin valintaan. Halutaan rakastua, tahdotaan rakkautta ja huolehtia rakkaudesta.Ollaan valmiita ja motivoituneita, tiedetään mitä halutaan ja ollaan tarvittaessa valmiita myös joustamaan.
-Iida
LUE MYÖS
Kaikki miehet, jotka kävelivät onnensa ohi
Millainen mies tapailee raskaana olevaa?
KUVAT/ Pauliina Tähkäpää
16 kommenttia
Kirjoitat juuri sitä mitä itsekin ajattelen ”siitä oikeasta”.
Tapasimme mieheni kanssa juuri oikealla hetkellä. Molemmilla useamman vuoden suhde takana, mutta kumpikin oli ehtinyt viettää ”villiä” opiskelijaelämää useamman vuoden. Kun tapasimme, niin hetki vain oli oikea. Oli aika säännöllistää rytmi työelämään ja vaikka ei mitään suuniteltukaan, niin yhdessä olemme edelleen yli 10 vuoden jälkeen.
Kuitenkin näen, että joku niistä lyhyemmistä parisuhteista opiskeluaikana olisi voinut johtaa myös pidempään suhteeseen jos aika olisi ollut toinen.
Kiitos kommentista! Ihana kuulla, että kohtasitte oikealla hetkellä ja olette edelleen yhdessä <3
Suhtaudut järkevästi parisuhteisiin ja kumppanin löytymisen. Silti joskus elämä yllättää ja ”se oikea” ilmestyy odottamatta. Itse olin elänyt sen menovaiheen ja kokenut suhteita, mutta mikään ei onnistunut tosimielessä. Olin satuttanut itseni ja saanut tarpeekseni! Päätin, että ”ok, tämä on nähty”, hankin kissan ja pysyttelin viikonloput enimmäkseen kotona. Onneksi annoin opiskelukavereideni houkutella minut ulos sinä tiettynä juhannuksena… Ja kun olin lakannut etsimästä tai toivomasta mitään, Hän olikin siinä! Ja kaikki oli erilaista, alusta saakka. En olisi voinut kuvitella vastaavaa kenenkään aikaisemman kanssa. Ja tietysti Hän oli juuri muuttamassa monensadan kilometrin päähän, Helsinkiin! Vuosi meni vuoroviikoin junassa istuen, sitten Hän muutti takaisin. Ja nyt olemmekin molemmat Helsingissä. Yhteiseloa on takana 22 vuotta, naimisissa siitä 19. Ja yhä Hän on ”se oikea”! Eli yllätyksiä VOI sattua! 🙂
Ihana kertomus! <3
Olipa mielenkiintoinen postaus. ?Kuka on se oikea tai voiko olla monta oikeaa on ikuisuus aihe.Itsekin uskon,että on varmasti monta sopivaa henkilöä,mutta se sattuuko törmäämään juuri sopivaan on onnesta/sattumasta kiinni. Itsekin veikkaan,että myös elämäntilanne vaikuttaa ja juuri yhteiset arvot ovat tärkeät (koska ne ovat tärkeä pohja). Mitä mieltä olette temperamentin samankaltaisuudesta parisuhteen kohdalla,siis uskotteko,että hissukka ja papupata voisivat muodostaa kestävän parisuhteen(introvertti ja.eksrtovertti)?Mä olen tosi puhelias ja välillä huolettaa,että löytyykö sellaista,joka jaksaa pälpätystäni ja joka itsekin jaksaisi puhua.??
Uskon todellakin, että yhdistelmä hissukka ja papupata voi olla toimiva! Olen sen todistanut monta kertaa. Näissä tapauksissa vastakohdat kyllä voivat täydentää toisiaan. 🙂 Vaikka mies olisi perus pidättäytyväinen luonteeltaan, hän voi hyvinkin kiinnostua naisesta, joka on sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, rempseä, kupliva, puhelias, nauravainen ja touhukas. Monesti näissä tapauksissa nainen joutuu olemaan aloitteellinen, se kun on hänelle luontevaa ja helpompaa.
Kiitos kommentista, ajattelen itsekin niin, että sopivaan törmääminen on sitten hyvästä tuurista kiinni tai haluan uskoa, että kohtalo tuo niitä sopivia eteen. Ja ihan varmasti vastakohdat toimii ja täydentää toisiaan. J amolemmat voi oppia toisiltaan ja kunnioittamaan toisen luonnetta.
Mielestäni myöskään ei ole yhtä oikeaa, joka kestäisi automaattisesti läpi elämän. Itsellä oli nuoruuden ensirakkaus (ihana tyyppi, ihan varmasti juuri oikea opettamaan rakkauden ensiaskelia), toinen elämää suurempi rakkaus, joka kesti aikuisuuden ensimmäiset viisi vuotta (ehdottomasti se oikea opettamaan, miltä rakkaus parhaimmillaan ja pahimmillaan tuntuu, kuka olen, mitä haluan ja mitä en, ja miksi toimin ihmissuhteissa niinkuin toimin), nyt menossa kolmas rakkaus, joka tasapainossaan ja hyväksynnässään on varmasti se oikea kantamaan läpi elämän.
Ja vielä lisänä. Ilman näitä kahta ensimmäistä, tuskin olisin ollut valmis vastaanottamaan tätä kolmatta elämääni.
Ihanaa viikonjatkoa sinne.
Siis kiitos, aivan ihana kommentti! Ja noin se varmasti on, niillä jokaisella rakkaudella on ollut tehtävä valmistaa tulevaan <3
Aika samoja ajatuksia, mitä oli munkin viime postauksessa ja mitä mulla on yleensäkin. 🙂
Itsekään en usko siihen yhteen oikeaan. Varmasti maailmassa on paljonkin miehiä, joiden kanssa olisin varsin yhteensopiva. Mun lyhyt deittailuhistoriani (olen siis melko lyhyen aikaa viettänyt elämässäni sinkkuna) puhuu sen puolesta, että mulla on monia vaihtoehtoja, joiden kanssa homma toimii 🙂 Olen ehkä vähän erikoinenkin tapaus siinä mielessä. Kalastan laajoilla vesillä :’D
Mahtavaa, täytyy alkaa kalastella sulta vinkkejä kumppanin etsinnässä :DD
Mä oon päätynyt huomaamaan kuinka omalla kohdallani kulttuuritausta (kotimaa) ja äidinkieli vaikuttaa aika vähän. Sama arvomaailma on sit tärkeämpi niidenkin edestä, vaikka toki kulttuuritausta vaikuttaa jonkin verran arvomaailmaan.Oon asunut viimeiset 10 vuotta ulkomailla 3 eri maassa hyvin erilaisissa kulttuureissa ja ymmärrettävästi seurustellut vain ulkomaalaisten miesten kanssa. Mut kotimaasta riippumatta saman arvomaailman omaavan ihmisen oon aina löytänyt. Ehkä kulttuuritausta ja äidinkieli merkitsee enemmän jos ei ole asunut pitkään ulkomailla. Mut kun on pitkään poissa välillä sitä miettii että onko tässä enää itsekään suomalainen 😀
Varmasti ulkomailla vietetty aika muuttaa omaa suhtautumista kulttuureihin ja muokkaa arvoja jollain tavalla myös! Ja voi olla paljon avarakatseisempi, jolloin kumppanin valintakin on helpompaa, kun ei liikaa rajaa!
Aikuistuttuani olen alkanut uskoa myös siihen, että en ensisijaisesti ihastu tai rakastu ihmisen ikään tai sukupuoleen, vaan nimenomaan siihen ihmiseen. Tämäkin oivallus on ollut vapauttava, vaikka onnellista avioliittoa heterosuhteessa on takana jo toistakymmentä vuotta. Ja ehkä juuri avioliitossa onkin se salaisuus: olen voinut kohdata avoimin mielin uusia ihmisiä, kun ei painetta sen oikean parin löytymisestä tietenkään ole ollut. Ja monesti, ei kovin usein, mutta joskus, huomaa yllättäen edessään ihan huikean hyvän tyypin. Mä luulen, että ”rakas ystäväni” on terminä monella pelkän fraasin sijaan totisinta totta.
Elämäni miehet olen jakanut mielessäni kahteen leiriin:
On ollut niitä, jotka ovat halunneet minut, ja niitä, jotka minä olen halunnut. Syntyvän suhteen dynamiikan kannalta tällä seikalla on yllättävän paljon merkitystä.
Vielä en ole onnistunut tupsahtamaan tilanteeseen, jossa suhdetta toiseen haluttaisiin muodostaa täsmälleen yhtä hanakasti. Yleensä toinne päättää tahtoa sen toisen.
Ihastuminen ja rakastuminen ovat ihania juttuja. Joskus pitkään suhteeseen sitoutuessani harmittelin sitä, etten voisi enää koskaan sen jälkeen olla vastarakastunut. Kun myöhemmin ymmärsin ajatella rakastumisen ja ihastumisen laajempana asiana, kuin pelkästään romanttisena parinvalintana, olen saanut huomata, että saman tunteen ja ”poreilun”äärellä ollaan kyllä monesti muutenkin.
Kiitos kommentista ja hyvästä pohdinnastasi! <3