Synnytyskertomukseni

Synnytykseni ei ollut mukava eikä helppo, mutta sillä oli onneksi mieletön loppu. Mutta tämä ei ole se positiivisen synnytyskertomus, eli sisältövaroitus herkille lukijoille.

Odottavaisin ja jännittynein askelin kipusin Helsingin Naistenklinikan pääoville. Minulla oli aika yliaikaiskontrolliin 41+5 päivillä. Toivoin todella, että nyt alkaisi tapahtua ja pääsisin viimein synnyttämään. Olihan tässä jo odoteltu ja odoteltu. Toiveikkuus vaan oli jo loppua, sillä jokainen päivä lasketun ajan jälkeen tuntui vuodelta. Olin ollut raskaana ikuisuuden ja jokainen vastaantulija kyseli koska synnytän. Sen kun tietäisi! Fyysisesti onneksi voin todella hyvin, pystyin edelleen liikkua ja sain öisin nukuttua. Henkinen kuormitus oli vain liikaa.

Kello 10.00 aamulla lääkäri otti minut sisään. Hän teki sisätutkimuksen ja antoi arvion vauvan koosta. Tilanne oli epäkypsä ja merkkejä synnytyksen alkamisesta ei ollut, joten lääkärin ja hoitajan kanssa päädyimme siihen, että aloitamme ballongilla kypsyttämään tilannetta. Ballongin laittaminen ei sattunut, eikä se pahimmin edes tuntunut. Pääsin lähtemään kotiin sen kanssa ja ohjeena oli soittaa, kun se tippuu tai jos jotain muuta ilmenee.

Ballonki irtosi noin reilun 12 tunnin päästä itsekseen, eli samaisena iltana. Soitin sairaalalle ja sovimme, että menen sinne heti aamulla, ellei nyt yöllä mitään merkittävää tapahdu. Sovimme äitini kanssa, että hän tulee aamulla hakemaan minua ja menemme yhdessä sitten Naistenklinikalle. Nukuin yön ihan normaalisti, mutta hieman jännitti tuleva.

Aamulla minut otettiin sisään osastolle, jossa hoidetaan synnytysten käynnistyksiä. Pääsin neljän hengen huoneeseen ja sain sairaalavaatteet puettavaksi päälle. Noin klo 10.00 lääkäri tuli tekemään sisätutkimuksen ja sen yhteydessä puhkaisi lapsivesikalvon. Ballonki oli kypsyttänyt kohdunsuuta sen verran, että kalvojen puhkaisu oli mahdollista. Koin lääkärin toiminnan todella epämiellyttävänä. Hän ei puhunut minulle mitään tai kertonut mitä oli tekemässä. Hän vain tuli, puhkaisi kalvot ja lähti. Onneksi vuorossa ollut ihana kätilö sanoitti minulle tapahtumia ja oli todella ystävällinen. Samalla vauvan päähän kiinnitettiin pieni elektrodi, jonka avulla hänen vointiaan pystyi seuraamaan. Tämä tarkoitti minulle myös sitä, että olin kiinnitettynä johdoilla monitoriin.

Lapsiveden tiputtelu oli hauskaa, sitä valui aivan mahdottomasti ja välillä lorahti oikein enemmänkin. Naureskelin asiaa ja pidin isoa suojaa alushousuissa. Se ei ollut ollenkaan sellaista, kun olin kuvitellut. Kaksi tuntia odoteltiin mahdollisia omia supistuksia. Kalvojen puhkaisusta huolimatta mitään ei tapahtunut. Niinpä minulle aloitettiin suonensisäisesti antamana oksitosiinihormonia. Jos halusin käydä vessassa tai puistoa huoneesta, piti minun irrottaa johdot, jotka kytkivät minut monitoriin, joka seurasi vauvan sydänääniä sekä kuljettaa mukanani tippapussia, joka roikkui telineessä. Kanyyliä ja johtoa oli kaikkialla. Tuntui, että olin sängyn vanki. Kaikki johdot olivat lyhyitä, eivätkö juuri mahdollistaneet liikkumista. Toimintani oli rajoittunut sängyn ympärille.

Olin todella turhautunut. Olisin halunnut edistää synnytystäni liikkumalla. Olisin halunnut lievittää supistuskipuja liikkumalla. Pystyin maata ja istua sängyllä sekä juuri ja juuri istua jumppapallolla sängyn vieressä. Kaikki kuvitelmani kyllä romahtivat siihen paikkaan, erityisesti haaveni ammeesta. Harmillisesti pidempiä johtoja ei ollut saatavilla, sillä ne olivat synnytyssaleissa. Oksitosiini onneksi vaikutti ja aloitti säännölliset supistukset. Oksitosiini aloitettiin muistaakseni 20ml/h ja oksitosiinin määrää nostettiin 20 ml, 20 minuutin välein, aina 120 ml/h asti.

Äitini oli onneksi tukenani koko päivän ajan. Supistuksia tuli tiheästi, mutta ne olivat todella lyhyitä. Iltaa kohden aloin kuitenkin olla todella uupunut ja turhautunut tilanteeseen. Supistukset olivat todella kipeitä ja oksitosiini oli ollut koko päivän 120 ml/h virtauksella. Tens laitteen ja lämpimän kauratyynin avulla yritin selvitä supistuksista hengissä. Minua alkoi jo pelottaa sektion mahdollisuus, kun vierestä synnyttäjää valmisteltiin leikkaukseen. Käynnistyksistä jopa 40% päätyy sektioon.

Iltavuorossa ollut kätilö toivoi minun lepäävän ja nukkuvan. Hän kehotti äitiäni lähtemään kotiin. Jäin klo 20.00 yksin. Huoneesta muut äidit olivat viety ja olin ainoa, joka oli jäljellä. Kätilö himmensi valaistuksen ja laittoi oven kiinni mennessään. Minua itketti. Minusta tuntui aivan hirveältä jäädä yksin pimeään huoneeseen valtavien kipujen kanssa, jotka olivat pitkittyneet. Joita oli ollut koko päivän. Tilanne aiheutti sen, että menin jonkinlaiseen paniikkiin, enkä edes osannut kunnolla hengittää, joka vain lisäsi kipujen voimakkuutta. Koin kätilön todella epämiellyttävänä ja kipuani vähättelevänä. Hän sanoi, ettei käynnistysosastolla ole mahdollisuutta lääkkeelliseen kivunlievitykseen, vaan sitä saa sitten synnytyssalissa. Kun ei enää itse pärjää, niin sitten pääsee synnytyssaliin. Synnytyssaliin mentäessä synnytyksen pitää olla aktiivisesti käynnissä. Niinpä minä yritin pärjätä yksin ja odotin siihen saakka, kunnes yövuoro vaihtui. Pyysin yövuoroon tulleen kätilön luokseni ja kerron, että minua sattuu todella paljon, että voisiko tilanteelleni tehdä jotain. Hän sanoi, että pyytää lääkärin minua katsomaan.

Lääkäri tulikin pian ja teki minulle sisätutkimuksen. Kello oli silloin noin klo 22.00. Hän sanoi, että minä synnytän kyllä ja nyt hommaan laitettaisiin vähän vauhtia. Hän sanoi, että oksitosiini nostetaan 150 ml/h ja katsotaan miten se vaikuttaa. No sehän vaikutti. En pystynyt enää puhua, kipu haittasi myös näköä ja niinpä minua viimein lähdettiin viemään pyörätuolilla synnytyssaliin. Äitini soitettiin takaisin paikalle.

Siirtymisen ajaksi tippa irrotettiin ja supistukset loppuivat kuin seinään. Se oli ihanaa! Ei kipuja missään. Puolilta öin olin synnytyssalissa aivan ihanan kätilön huomassa, joka teki minulle sisätutkimuksen. Hän sanoi, ettei voi antaa minulla epiduraalia, koska synnytykseni ei ollut aktiivisesti käynnissä. Minulla ei ollut omia supistuksia ollenkaan ja olin auki vain 4cm. Niinpä minut oli vain laitettava takaisin tippaan kiinni. Lisäksi olin kiinni monitoreissa, jotka tarkkailivat vauvaa. Oloni oli aivan kaamea ja halusin vain kuolla. Halusin irrottaa kaikki johdot ja häipyä paikalta. Vannoin ja kirosin, etten enää koskaan synnytä. Eniten ärsytti, että olin ollut koko päivän auki vain 4 cm. Koko päivän, vaikka olin kärvistellyt hirveiden supistusten kanssa. Tilanne ei edennyt mihinkään ja minusta tuntui, ettei minua ole tarkoitettu synnyttämään, kun kehoni ei osaa edes käynnistää synnytystä itse. Ei yhtään omaa luonnollista supistusta. Siinä kohdin kivut olivat niin hirveitä, että aloin toivoa sektiota. Suorastaan anella sitä.

Vuorokausi oli ehtinyt vaihtua, kun äitini saapui. Luoja sitä onnea!  Äitini läsnäolo rauhoitti heti ja oloni parani kummasti. Kätilö ehdotti minulle spinaalipuudutusta, jotta saisin vähän nukuttua. Olimme kaikki siinä uskossa, että kestäisi vielä tovi, ennen kuin minä synnytän. Spinaalipuudutus oli selkään laitettava puudute, jonka anestesialääkäri tuli laittamaan. Kätilön mielestä se oli hyvä minulle, sillä samasta katetrista voisi sitten laittaa epiduraalin myöhemmin. Sen laittaminen oli yhtä tuskaa, sillä kivun vuoksi minun tuntui liki mahdottomalta pyöristää selkää tai edes kuulla mitä minulle puhuttiin. Muistan anestesialääkärin huutaneen minulle, että nyt ne polvet rintaan. Äitini ja kätilö sitten työnsivät jalkojani rintaan, jotta selkä saatiin pyöreäksi.

Ja voi sitä tunnetta puudutteen jälkeen! Ei kipuja missään! Pystyin torkahtamaan hetkeksi ja äitinikin kävi nukkumaan. Kätilö oli sanonut, että puudute vaikuttaa yleensä noin kaksi tuntia. Olin ehtinyt nukkua juurikin tunnin verran, kun aloin tuntea taas kipua. Kuvittelin puudutteen vaikutuksen lakanneen ja pyysin kätilöä paikalla, sillä halusin ehdottomasti sitä lisää. Kätilö tuli ja katsoi jalkojeni väliin sanoen: ”kuules, nyt sinä synnytät, täällä näkyy pää jo”. Siinä hetkessä se tuntui aivan uskomattomalta. Tilanne oli reilussa tunnissa muuttunut ihan täysin. Puudute oli saanut minut lepäämään ja rentoutumaan.

Ponnistusvaihe oli nopea, vaikka senkin aikana teki mieli luovuttaa. Pään puskeminen ulos tuntui aika hirveältä, mutta ei ollutkaan vielä mitään. Hartiat ne vasta kamala paikka olivatkin. Mutta äitini ja kätilön kannustuksen johdosta pystyin siihen ja 02.45 syntyi minun ihana pieni lapseni 42+0 päivillä. Ja kyllä se oli kaiken sen arvoista. Rakkaus oli syntynyt. Pieni 50cm ja 3200g oleva ihme.

Vielä puolilta öin ei olisi uskonut, että parin tunnin päästä minulla on vauva sylissä, mutta niin se vain tapahtui! Pian tuli myös istukka, joka oli selkeästi yliaikainen ja olikin todella hyvä, että synnytys oli käynnistetty. Olin saanut repeymän, joka ommeltiin kiinni. Pian kävin suihkussa ja sain syömistä. Aamun valjetessa pääsin vauvan kanssa osastolle kahden hengen huoneeseen ja äitini lähti kotiin. Olimme osastolla kaksi päivää ennen kotiuttamista. Minulla oli hirveä kiire päästä sairaalasta kotiin, sillä koin oloni todella yksinäiseksi. Osastolla ei saanut käydä vieraita, vaan vieraat piti vastaanottaa kahvilassa. Yksi tukihenkilö sai vierailla osastolla per synnyttäjä klo 08.00-20.00 välillä, mutta tietysti oma äitini oli töissä suuren osan päivää.

Muistelen osastolla ollutta aikaa kuitenkin lämmöllä. Muistan erään tuoreen perheen, jotka pyysivät minua heidän kanssaan aina samana pöytään syömään. Mies toi minullekin ruoan pöytään ja vei tarjottimeni. Se oli ihanaa. Kävely oli hidasta ja istuminen taas sattui. Pissaaminen kirveli ja ulostaminen pelotti. Jäkivuoto haisi hirveältä ja en ollut koskaan nähnyt niin suuria siteitä, kun sairaalassa. Kun kaikesta luuli toipuneensa, oli jälkisupistuksia, jotka tuntuivat kamalilta. Vauvaa piti heti osata hoitaa ja ottaa hänet ihan omakseen. Yhtäkkiä ei ollut enää mahdollisuutta mennä suihkuun yksin tai pissalle, vaan vauva sänkyineen tuli mukaan. Oli se vaan ihmeellistä!

Koin synnytykseni todella rankkana ja olen myöhemmin onneksi saanut käsitellä sitä keskustelemalla. Koin monia epäkohtia, koska en osannut pyytää. En osannut ilmaista itseäni. En tiennyt miten kauan kivuissa pitää kärsiä ja mikä on normaalia. Ehdottomasti tällä tiedolla pyytäisin jo aiemmin lääkkeellistä kivunlievitystä ja vaatisin saada pitää tukihenkilön kanssani. Olisi ihanaa saada kokea luonnostaan alkava synnytys tai vähintään eheyttävä synnytyskokemus vielä joskus!

-Iida

LUE MYÖS

Nämä yllätti synnytyksessä

Miltä äidiksi tuleminen tuntui?

Mihin en osannut äitiydessä varautua?