Home » Synnytyskertomukseni

Synnytyskertomukseni

by Iida Åfeldt

Synnytykseni ei ollut mukava eikä helppo, mutta sillä oli onneksi mieletön loppu. Mutta tämä ei ole se positiivisen synnytyskertomus, eli sisältövaroitus herkille lukijoille.

Odottavaisin ja jännittynein askelin kipusin Helsingin Naistenklinikan pääoville. Minulla oli aika yliaikaiskontrolliin 41+5 päivillä. Toivoin todella, että nyt alkaisi tapahtua ja pääsisin viimein synnyttämään. Olihan tässä jo odoteltu ja odoteltu. Toiveikkuus vaan oli jo loppua, sillä jokainen päivä lasketun ajan jälkeen tuntui vuodelta. Olin ollut raskaana ikuisuuden ja jokainen vastaantulija kyseli koska synnytän. Sen kun tietäisi! Fyysisesti onneksi voin todella hyvin, pystyin edelleen liikkua ja sain öisin nukuttua. Henkinen kuormitus oli vain liikaa.

Kello 10.00 aamulla lääkäri otti minut sisään. Hän teki sisätutkimuksen ja antoi arvion vauvan koosta. Tilanne oli epäkypsä ja merkkejä synnytyksen alkamisesta ei ollut, joten lääkärin ja hoitajan kanssa päädyimme siihen, että aloitamme ballongilla kypsyttämään tilannetta. Ballongin laittaminen ei sattunut, eikä se pahimmin edes tuntunut. Pääsin lähtemään kotiin sen kanssa ja ohjeena oli soittaa, kun se tippuu tai jos jotain muuta ilmenee.

Ballonki irtosi noin reilun 12 tunnin päästä itsekseen, eli samaisena iltana. Soitin sairaalalle ja sovimme, että menen sinne heti aamulla, ellei nyt yöllä mitään merkittävää tapahdu. Sovimme äitini kanssa, että hän tulee aamulla hakemaan minua ja menemme yhdessä sitten Naistenklinikalle. Nukuin yön ihan normaalisti, mutta hieman jännitti tuleva.

Aamulla minut otettiin sisään osastolle, jossa hoidetaan synnytysten käynnistyksiä. Pääsin neljän hengen huoneeseen ja sain sairaalavaatteet puettavaksi päälle. Noin klo 10.00 lääkäri tuli tekemään sisätutkimuksen ja sen yhteydessä puhkaisi lapsivesikalvon. Ballonki oli kypsyttänyt kohdunsuuta sen verran, että kalvojen puhkaisu oli mahdollista. Koin lääkärin toiminnan todella epämiellyttävänä. Hän ei puhunut minulle mitään tai kertonut mitä oli tekemässä. Hän vain tuli, puhkaisi kalvot ja lähti. Onneksi vuorossa ollut ihana kätilö sanoitti minulle tapahtumia ja oli todella ystävällinen. Samalla vauvan päähän kiinnitettiin pieni elektrodi, jonka avulla hänen vointiaan pystyi seuraamaan. Tämä tarkoitti minulle myös sitä, että olin kiinnitettynä johdoilla monitoriin.

Lapsiveden tiputtelu oli hauskaa, sitä valui aivan mahdottomasti ja välillä lorahti oikein enemmänkin. Naureskelin asiaa ja pidin isoa suojaa alushousuissa. Se ei ollut ollenkaan sellaista, kun olin kuvitellut. Kaksi tuntia odoteltiin mahdollisia omia supistuksia. Kalvojen puhkaisusta huolimatta mitään ei tapahtunut. Niinpä minulle aloitettiin suonensisäisesti antamana oksitosiinihormonia. Jos halusin käydä vessassa tai puistoa huoneesta, piti minun irrottaa johdot, jotka kytkivät minut monitoriin, joka seurasi vauvan sydänääniä sekä kuljettaa mukanani tippapussia, joka roikkui telineessä. Kanyyliä ja johtoa oli kaikkialla. Tuntui, että olin sängyn vanki. Kaikki johdot olivat lyhyitä, eivätkö juuri mahdollistaneet liikkumista. Toimintani oli rajoittunut sängyn ympärille.

Olin todella turhautunut. Olisin halunnut edistää synnytystäni liikkumalla. Olisin halunnut lievittää supistuskipuja liikkumalla. Pystyin maata ja istua sängyllä sekä juuri ja juuri istua jumppapallolla sängyn vieressä. Kaikki kuvitelmani kyllä romahtivat siihen paikkaan, erityisesti haaveni ammeesta. Harmillisesti pidempiä johtoja ei ollut saatavilla, sillä ne olivat synnytyssaleissa. Oksitosiini onneksi vaikutti ja aloitti säännölliset supistukset. Oksitosiini aloitettiin muistaakseni 20ml/h ja oksitosiinin määrää nostettiin 20 ml, 20 minuutin välein, aina 120 ml/h asti.

Äitini oli onneksi tukenani koko päivän ajan. Supistuksia tuli tiheästi, mutta ne olivat todella lyhyitä. Iltaa kohden aloin kuitenkin olla todella uupunut ja turhautunut tilanteeseen. Supistukset olivat todella kipeitä ja oksitosiini oli ollut koko päivän 120 ml/h virtauksella. Tens laitteen ja lämpimän kauratyynin avulla yritin selvitä supistuksista hengissä. Minua alkoi jo pelottaa sektion mahdollisuus, kun vierestä synnyttäjää valmisteltiin leikkaukseen. Käynnistyksistä jopa 40% päätyy sektioon.

Iltavuorossa ollut kätilö toivoi minun lepäävän ja nukkuvan. Hän kehotti äitiäni lähtemään kotiin. Jäin klo 20.00 yksin. Huoneesta muut äidit olivat viety ja olin ainoa, joka oli jäljellä. Kätilö himmensi valaistuksen ja laittoi oven kiinni mennessään. Minua itketti. Minusta tuntui aivan hirveältä jäädä yksin pimeään huoneeseen valtavien kipujen kanssa, jotka olivat pitkittyneet. Joita oli ollut koko päivän. Tilanne aiheutti sen, että menin jonkinlaiseen paniikkiin, enkä edes osannut kunnolla hengittää, joka vain lisäsi kipujen voimakkuutta. Koin kätilön todella epämiellyttävänä ja kipuani vähättelevänä. Hän sanoi, ettei käynnistysosastolla ole mahdollisuutta lääkkeelliseen kivunlievitykseen, vaan sitä saa sitten synnytyssalissa. Kun ei enää itse pärjää, niin sitten pääsee synnytyssaliin. Synnytyssaliin mentäessä synnytyksen pitää olla aktiivisesti käynnissä. Niinpä minä yritin pärjätä yksin ja odotin siihen saakka, kunnes yövuoro vaihtui. Pyysin yövuoroon tulleen kätilön luokseni ja kerron, että minua sattuu todella paljon, että voisiko tilanteelleni tehdä jotain. Hän sanoi, että pyytää lääkärin minua katsomaan.

Lääkäri tulikin pian ja teki minulle sisätutkimuksen. Kello oli silloin noin klo 22.00. Hän sanoi, että minä synnytän kyllä ja nyt hommaan laitettaisiin vähän vauhtia. Hän sanoi, että oksitosiini nostetaan 150 ml/h ja katsotaan miten se vaikuttaa. No sehän vaikutti. En pystynyt enää puhua, kipu haittasi myös näköä ja niinpä minua viimein lähdettiin viemään pyörätuolilla synnytyssaliin. Äitini soitettiin takaisin paikalle.

Siirtymisen ajaksi tippa irrotettiin ja supistukset loppuivat kuin seinään. Se oli ihanaa! Ei kipuja missään. Puolilta öin olin synnytyssalissa aivan ihanan kätilön huomassa, joka teki minulle sisätutkimuksen. Hän sanoi, ettei voi antaa minulla epiduraalia, koska synnytykseni ei ollut aktiivisesti käynnissä. Minulla ei ollut omia supistuksia ollenkaan ja olin auki vain 4cm. Niinpä minut oli vain laitettava takaisin tippaan kiinni. Lisäksi olin kiinni monitoreissa, jotka tarkkailivat vauvaa. Oloni oli aivan kaamea ja halusin vain kuolla. Halusin irrottaa kaikki johdot ja häipyä paikalta. Vannoin ja kirosin, etten enää koskaan synnytä. Eniten ärsytti, että olin ollut koko päivän auki vain 4 cm. Koko päivän, vaikka olin kärvistellyt hirveiden supistusten kanssa. Tilanne ei edennyt mihinkään ja minusta tuntui, ettei minua ole tarkoitettu synnyttämään, kun kehoni ei osaa edes käynnistää synnytystä itse. Ei yhtään omaa luonnollista supistusta. Siinä kohdin kivut olivat niin hirveitä, että aloin toivoa sektiota. Suorastaan anella sitä.

Vuorokausi oli ehtinyt vaihtua, kun äitini saapui. Luoja sitä onnea!  Äitini läsnäolo rauhoitti heti ja oloni parani kummasti. Kätilö ehdotti minulle spinaalipuudutusta, jotta saisin vähän nukuttua. Olimme kaikki siinä uskossa, että kestäisi vielä tovi, ennen kuin minä synnytän. Spinaalipuudutus oli selkään laitettava puudute, jonka anestesialääkäri tuli laittamaan. Kätilön mielestä se oli hyvä minulle, sillä samasta katetrista voisi sitten laittaa epiduraalin myöhemmin. Sen laittaminen oli yhtä tuskaa, sillä kivun vuoksi minun tuntui liki mahdottomalta pyöristää selkää tai edes kuulla mitä minulle puhuttiin. Muistan anestesialääkärin huutaneen minulle, että nyt ne polvet rintaan. Äitini ja kätilö sitten työnsivät jalkojani rintaan, jotta selkä saatiin pyöreäksi.

Ja voi sitä tunnetta puudutteen jälkeen! Ei kipuja missään! Pystyin torkahtamaan hetkeksi ja äitinikin kävi nukkumaan. Kätilö oli sanonut, että puudute vaikuttaa yleensä noin kaksi tuntia. Olin ehtinyt nukkua juurikin tunnin verran, kun aloin tuntea taas kipua. Kuvittelin puudutteen vaikutuksen lakanneen ja pyysin kätilöä paikalla, sillä halusin ehdottomasti sitä lisää. Kätilö tuli ja katsoi jalkojeni väliin sanoen: ”kuules, nyt sinä synnytät, täällä näkyy pää jo”. Siinä hetkessä se tuntui aivan uskomattomalta. Tilanne oli reilussa tunnissa muuttunut ihan täysin. Puudute oli saanut minut lepäämään ja rentoutumaan.

Ponnistusvaihe oli nopea, vaikka senkin aikana teki mieli luovuttaa. Pään puskeminen ulos tuntui aika hirveältä, mutta ei ollutkaan vielä mitään. Hartiat ne vasta kamala paikka olivatkin. Mutta äitini ja kätilön kannustuksen johdosta pystyin siihen ja 02.45 syntyi minun ihana pieni lapseni 42+0 päivillä. Ja kyllä se oli kaiken sen arvoista. Rakkaus oli syntynyt. Pieni 50cm ja 3200g oleva ihme.

Vielä puolilta öin ei olisi uskonut, että parin tunnin päästä minulla on vauva sylissä, mutta niin se vain tapahtui! Pian tuli myös istukka, joka oli selkeästi yliaikainen ja olikin todella hyvä, että synnytys oli käynnistetty. Olin saanut repeymän, joka ommeltiin kiinni. Pian kävin suihkussa ja sain syömistä. Aamun valjetessa pääsin vauvan kanssa osastolle kahden hengen huoneeseen ja äitini lähti kotiin. Olimme osastolla kaksi päivää ennen kotiuttamista. Minulla oli hirveä kiire päästä sairaalasta kotiin, sillä koin oloni todella yksinäiseksi. Osastolla ei saanut käydä vieraita, vaan vieraat piti vastaanottaa kahvilassa. Yksi tukihenkilö sai vierailla osastolla per synnyttäjä klo 08.00-20.00 välillä, mutta tietysti oma äitini oli töissä suuren osan päivää.

Muistelen osastolla ollutta aikaa kuitenkin lämmöllä. Muistan erään tuoreen perheen, jotka pyysivät minua heidän kanssaan aina samana pöytään syömään. Mies toi minullekin ruoan pöytään ja vei tarjottimeni. Se oli ihanaa. Kävely oli hidasta ja istuminen taas sattui. Pissaaminen kirveli ja ulostaminen pelotti. Jäkivuoto haisi hirveältä ja en ollut koskaan nähnyt niin suuria siteitä, kun sairaalassa. Kun kaikesta luuli toipuneensa, oli jälkisupistuksia, jotka tuntuivat kamalilta. Vauvaa piti heti osata hoitaa ja ottaa hänet ihan omakseen. Yhtäkkiä ei ollut enää mahdollisuutta mennä suihkuun yksin tai pissalle, vaan vauva sänkyineen tuli mukaan. Oli se vaan ihmeellistä!

Koin synnytykseni todella rankkana ja olen myöhemmin onneksi saanut käsitellä sitä keskustelemalla. Koin monia epäkohtia, koska en osannut pyytää. En osannut ilmaista itseäni. En tiennyt miten kauan kivuissa pitää kärsiä ja mikä on normaalia. Ehdottomasti tällä tiedolla pyytäisin jo aiemmin lääkkeellistä kivunlievitystä ja vaatisin saada pitää tukihenkilön kanssani. Olisi ihanaa saada kokea luonnostaan alkava synnytys tai vähintään eheyttävä synnytyskokemus vielä joskus!

-Iida

LUE MYÖS

Nämä yllätti synnytyksessä

Miltä äidiksi tuleminen tuntui?

Mihin en osannut äitiydessä varautua?

20 kommenttia

Torey 13.9.2020 - 21:56

Ihana kertomus! ❤

Mulla esikoisesta avautumisvaihe kesti kauan, mutta tyttö oli kymmenessä minuutissa ulkona kun vaan päätti tulla. Hänen ulos ponnistamisensa oli todella helppoa! Ponnistustarve oli valtava. Hänestä sain epiduraalin.
Kuopuksesta avautumisvaihe taasen oli lähes puolet lyhyempi ja hänetkin ponnistin kymmenessä minuutissa. Mutta jestas miten ponnistusvaihe tuntui erilaiselta. Ponnistustarve puuttui, vaikka en ollut saanut spinaalia tai epiduraalia ja jestas niiden olkapäiden kohdalla ponnistaminen oli tuskaa! ?

Ilmoitinkin kuopuksen jälkeen, että en synnytyä ikinä enää. Mutta toisaalta ei koskaan saisi sanoa, ei koskaan. ?

https://naissanelioissa.wordpress.com/2020/09/13/minun-ei-tarvitsisi/

Vastaa
iidaafel 14.9.2020 - 20:40

Kiitos! Nää on aina niin mielenkiintoisia! Ja just olisi mahtava kokea uudelleen, ihan jo vertailun vuoksi 😀

Vastaa
Kaurapala 13.9.2020 - 23:13

Mikä se semmoinen osasto on, jossa ei saa vierailla? Nyt pandemian aikana ymmärrän vierailurajoitukset, mutta sinun synnytyksesi aikaan ei ollut pandemioita. Ja miten tuore äiti osaa muka heti hoitaa vauvaa? Eikö ne kätilöt ole siellä sitä varten, että opettavat? Minä en ainakaan osaa vastasyntynyttä hoitaa, joten jos hoitajat ei opeta, niin poikani varmaan kuolee nälkään tai vähintään vammautuu pahasti, kun joulun maissa syntyy.

Vastaa
Nimetön 14.9.2020 - 06:46

Kyllä hän hengissä pysyy! Ja osaatkin jo vaikka mitä, vaikka et itse sitä vielä tiedä.
Vauvalle puetaan vaatteet kuin nukelle, joten sitä voi harjoitella kotona myös etukäteen. Se paljon pelätty vaippakin on lopulta ihan yksinkertainen juttu.
Pesut ja napatyngän hoidot yms. näytetään osastolla kyllä kaikille.
Mutta se on jokaisen ptettava lopulta itse selville, millainen pikkutyyppi siinä omassa kainalossa tuhisee. Millainen hän on, kun hänellä on nälkä tai väsyttää. Kaipaako juuri tämä vauva syliin ja lähelle. Tai miten sinä äitinä tai isänä haluat olla vauvan lähellä. Tunteen määrä ja voimakkuus voi yllättää! Vessareissuillakin voi tulla ikävä, eikä isovanhempien syliinkään raaskisi laskea…

Vastaa
iidaafel 14.9.2020 - 20:33

Helsingin naistenklinakalla ei saanut vierailla kuin kahviossa. Osastoille ei saanut mennä kuin puoliso/tukihenkilö. Toki tämä voi olla muuttunut/saattaa olla eri perhuoneissa tai hotellissa. Muissakin sairaaloissa voi olla näin tai rajattu vierailuaika, usein 1-2h.
Kätilöt auttavat tottakai, mutta heillä on useita äitejä ja vauvoja joita auttaa, illoissa ja yövuroissa on vähemmän henkilökuntaa kuin aamuissa. Mutta tietysti auttavat varmasti jos kysyy ja kokee epävarmuutta! Isosti tsemppiä tulevaan ja onnellista odotusta <3

Vastaa
Kaurapala 15.9.2020 - 08:14

Kiitos tsempeistä. Totta se vauva nyt oikeasti hengissä pysyy, sillähän on myös isä, jolla on jo kolme lasta. Ihmettelin vaan tuota, että oikeastiko oletetaan, että tuore äiti osaa kaiken tuosta noin vain, mutta eihän se niin ollutkaan.
Tarkistin oman synnärini vierailuasiat ja ilmeisesti aikaa ei rajoiteta, mutta vierailijoiden määrää kyllä. Ymmärrettävää se onkin, sillä huoneet ovat kahden hengen huoneita eikä osastolle varmaan haluta hulabaloota vierailijoista.

Vastaa
iidaafel 15.9.2020 - 09:33

Joo, ei se ihan niin ole. Ja minulle vauvan hoito tuli tosi luonnostaan. Ehkä siksi en saanut samalla lailla apua ja tukea, kun taas huonetoverini, joka selkeästi sitä taas tarvitsi. Myös äidin vointi vaikuttaa asiaan. Osastolla on helpommin apua, perhepesähotellissa taas ei samalla tavalla. Mutta itselleni jäi se kokemus, että paljon myös oletetaan äitien pärjäävän, kun asiat kerran näytetään.
Ja kyllä vierailujen rajoitukset ymmärtää todella hyvin tosiaan.

Vastaa
Elina M 14.9.2020 - 17:11

Kiitos, kun jaoit tarinasi. Muistan esikoisen synnytyksestä sen, että mitä enemmän ponnistin, sitä enemmän minuun sattui. Muistan, miten kätilö kannusti minua kehumalla minua rohkeaksi, ”olet rohkea, olet rohkea”. Ja se todellakin auttoi. Itse koin ponnistusvaiheen jotenkin epäloogisena. Olisi tehnyt mieli lopettaa, koska lopettaminen olisi sattunut vähemmän juuri sillä hetkellä. Ihan kuin esikoisen synnytyksessä kätilö olisi lukenut ajatukseni ja osasi kannustaa juuri oikealla tavalla. Kuopuksen synnytyksessä kätilö oli tyly ja äkäinen. Ponnistusvaiheessa yhtäkkiä muistin sen ”olet rohkea” mantran ja hoin sitä itselleni pääni sisällä. Sain todella voimaa tuosta kätilön hokemasta vielä kuopuksenkin kohdalla. Toivottavasti saat kokea vielä joskus synnytyksen, josta jää paremmat muistot. Tuo yksin jäämisen tunne oli varmasti musertava.

Vastaa
iidaafel 14.9.2020 - 20:30

Tässä niin huomaa miten suuri vaikutus molempiin suuntiin voi kätilöllä olla! Ja miten tärkeästä tilanteesta on kyse ja mitkä asiat jäävät mieleen <3

Vastaa
Vierailija 14.9.2020 - 17:34

Esikoisen synnytys on käynnistetty, kuopus ymmärsi syntyä itekseen ja ero oli kyllä valtava! Ensinäkin spontaani synnytys sujui nopeammin ja supistukset ei olleet läheskään niin kivuliaita, eli toivoa on ettei seuraavalla kerralla välttämättä ole ihan yhtä kamalaa!

Vastaa
iidaafel 14.9.2020 - 20:29

Ihana kuulla! Uskon myös, että tavoilla on todella eroa ja olisi niin ihana saada kokea spontaanista käynnistyvä synnytys!

Vastaa
Nimetön 14.9.2020 - 21:42

Takana kaksi käynnistettyä synnytystä ja yksi spontaanisti käynnistynyt: erilaisa kaikki!
Myös käynnistetyissä synnytyksissä on eroja. Toinen niistä oli helpoin kaikista kolmesta, toinen taas juurikin sellainen, joka ei ollenkaan käynnistynyt, vaan oli ”yksi iso lääkinnällinen supistus” alusta loppuun asti.

Vastaa
iidaafel 15.9.2020 - 09:35

Totta, käynnistykset eivät aina ole kauheita ja kivuliaita! Joskus asiat voivat edetä nopeasti ja helposti!

Vastaa
Anne-Mari8 14.9.2020 - 18:36

Hei

Sinulla on kaunis vauva! <3

Vastaa
iidaafel 14.9.2020 - 20:28

Kiitos <3

Vastaa
Johannes Suni 15.9.2020 - 08:52 Vastaa
Ehkä vielä joskus luonnollisesti... 15.9.2020 - 14:59

Tulipa oma käynnistys mieleen, joka onneksi vähän iisimmin meni… vaikka tuskaa kyllä oli! Tuo oli uutta tietoa, että 40% käynnistyksistä päätyy sektioon? Itsekin toivon, että saisi vielä kokea normaalisti käynnistyvän synnytyksen.

Vastaa
Hanne P 16.9.2020 - 15:34

Tismalleen kuten oma synnytyskokemukseni tämän kuun alussa naikkarilla siihen asti kun sinulla nostettiin oksitosiini 150ml. Siinä vaiheessa minulla romahti vauvan sydänäänet ja jouduin kiireelliseen sektioon, toistamiseen jo. Synnytys ei missään vaiheessa ollut käynnissä, huolimatta 24h käynnistelystä ja kovista supistuksista. Toivoin myös eheää hyvää kokemusta,mutta nyt on vaan hyväksyttävä se että kaikkeni tein, henkilökunta myös ja tulos kuitenkin paras mahdollinen – kaikki terveenä <3 Onnea ja toipumisia 🙂

Vastaa
vvvvv 17.9.2020 - 23:17

Kiitos kun kirjoitit! Mullakin on vaikea synnytys takana, käynnistys sekin. Helpotti taas vähän lukea, että ei se synnyttäminen kaikilla muillakaan ole voimaannuttavaa.

Vastaa
Liinulaanu 21.9.2020 - 08:39

Minä olen kokenut luonnollisesti käynnistyneen synnytyksen, jossa sain epiduraalia ja pudendaalipuudutuksen, sekä käynnistetyn synnytyksen joka meni ilman kivunlievitystä. Ensimmäisen koin henkisesti ja fyysisesti todella rankkana, ja sitä käsittelin pelkopolilla ennen seuraavaa synnytystä. Käynnistetty synnytys meni juuri niinkuin pelkäsin: ilman kivunlievitystä ja puoli-istuvassa asennossa ponnistaen. Silti se oli täydellinen synnytys, joka sattui kyllä aivan järkyttävästi, mutta paljon lyhyemmän aikaa kuin ensimmäinen synnytys. Tämä jälkimmäinen käynnistetty synnytys oli se positiivisempi, ”eheyttävä” synnytys, vaikka se meni juuri päinvastoin kuin mitä odotin ja toivoin. Minulla on siis vain positiivinen kokemus synnytyksen käynnistyksestä. 🙂

Vastaa

kommentoi postausta