Tapahtui kerran Helsingissä osa 1

344

Muutto on saanut sen aikaan, että olen muistellut kaikkea Helsinkiin liittyvää. Kaikkea mitä minulle on siellä sattunut, missä kaikkialla olen asunut ja missä liikkunut. Ajattelin aloittaa postaussarjan, jossa kerron aina yhden tarinan, joka sijoittuu Helsinkiin. En tiedä montako osaa tähän tulee, katsotaan!

Olin hukannut henkilökorttini johonkin. Mietin miten esittäisin asiani esihenkilölle. Eihän kyse nyt isosta jutusta ollut, mutta juuri olin käynyt kuvattavana korttia varten ja saanut kortin käyttööni. Noloa, että se oli pysynyt tallessa vain viikkoja.

Monta päivää myöhemmin Facebook ilmoitti minun saaneen viestipyynnön. Viestissä kirjoitettiin:”Sinun nimelläsi varustettu henkilökortti on löytynyt x osoitteesta”. Viestin lähettäjän nimi oli Joonas. Vastasin hänelle heti.

M: Eikä! Asun siinä osoitteessa. Aivan mahtavaa, sillä se oli hukassa jo muutaman viikon. Ilmeisesti olenkin vain tiputtanut sen lähtiessäni töihin.

J: Ai sä asut tässä osoitteessa! No hei se roikkuu ilmoitustaululla, siis on roikkunut varmaan pari viikkoa ja siksi ajattelin nyt laittaa viestiä, jotta omistaja löytyisi.

M: Ilmoitustaululla, jännä etten ole nähnyt. Täytyy käydä heti kattomassa.

Asuin pienessä kerrostaloyksiössä lähellä Helsingin keskustaa. Asunto sijaitsi ylimmässä kerroksessa ja talo oli hissitön. Juoksin portaat alakertaan ilmoitustaulun eteen vain todetakseni, ettei henkilökorttiani näkynyt. Juoksin rappuset ylös asuntooni ja näppäilin Joonakselle messenger-viestin.

M: Ei näkynyt, oletko varma, että se on ilmoitustaululla?

J: Joo ainakin tänä aamuna se oli vielä A-rapun ilmoitustaululla.

M: Aaa, joo asunkin B-rapussa. Käyn sieltä kattomassa, kiitos!

Laitoin kengät jalkaan, otin avaimen ja juoksin taas portaat alas. Menin A-rappuun ja siellä henkilökorttini roikkui ilmoitustaululla. Nappasin sen mukaani ja palasin omaan rappuuni, portaita ylös asuntooni. Palasin messenger-keskusteluun ja klikkasin auki Joonaksen profiilin. Aloin silkasta uteliaisuudesta stalkata, että millainen mies sen oli löytänyt. Mies näytti iloiselta ja hän hymyili profiilikuvassaan. Hän vaikutti suunnilleen ikäiseltäni, ehkä muutaman vuoden vanhemmalta. Silmäni kiinnittyivät profiilissa sanaan sinkku, jolla hän halusi viestiä parisuhdestatustaan.

Siis samassa kerrostalossa kanssani asui mukavan näköinen sinkkumies! Hitsit, kun kehtaisin laittaa vielä viestiä! Jäin arpomaan, että kirjoitanko vai enkö. Olenko nolo vai enkö. Pitäisikö toimia, kun keskustelunavaus oli jo tehty? Miettiessäni ja pyyhkiessäni aloittamaani viestiä, Joonas laittoi viestin.

J: Löytyikö?

M: Joo löytyi, kiitos sulle tosi paljon! Tarjoon sulle joskus kahvit löytöpalkkioksi!

J: Mieluusti! En juo kahvia, mutta tee kyllä maistuisi.

Tee muistuisi, siis nytkö? Vai siis joskus? Menin ihan sekaisin. Mitä hän tarkoitti? Mitä minä nyt vastaisin?

M: Tervetuloa, kotona ollaan!

J: Joo voisin tulla! Mikä se sun asunnon numero on?

Torstai-ilta ja kello oli jo lähempänä yhdeksää. Olin tullut kutsuneeksi naapurini teelle. Apua. Ei minulla ollut edes mitään tarjottavaa teen kanssa ja huomenna olisi työpäivä.

Hetken päästä Joonas soitti ovikelloani ja hänellä oli mukana Fazerin Doris- keksejä. Hän hymyili hyväntuulisena ja naureskeli. Hän kertoi asuvansa täsmälleen minun seinäni toisella puolella, mutta hänelle mentiin toisesta rapusta. Aivan sama kerros, vain seinä meidän välissä. Ihan hullua! Hänen yksiönsä oli lähestulkoon samanlainen kuin minunkin. Hieman kiusallista tietää, että joku nukkuu seinäni toisella puolella ja se joku oli tullut minulle teelle. Mietin jo mitä kaikkea tämä mies oli seinänaapurinani mahtanut kuulla ja punastuin ajatuksesta.

Siinä me sitten joimme teetä ja juttelimme. Muistan meidän puhuneen vuokrasta, yhteisestä saunavuorosta, lenkkeilystä, töistä, aiemmista suhteista ja erosta. Myöhemmin Joonas lähti kotiinsa ja koputteli seinään merkkejä. Minä vastasin niihin.

-Iida

KUVAT // Sasa Villa