Uudessa kodissa

Täällä ollaan oltu jo viikon verran, nimittäin uudella kodilla! Muutto alkoi vappuaattona tai oikeastaan ja kauan sitä ennen pakkaamisella. Aloitin pakkaamisen noin viikkoa aikaisemmin ja sain lähes kaiken pakettiin yhden viikonlopun aikana. Itse muutto sujui todella hyvin. Tavaroiden kuljetus paikasta A paikkaan B on kuitenkin aika pieni osuus muuttoa. Kyllä se pakkaaminen ja purkaminen on raskasta! Taas sanoin itselleni, että en enää ikinä muuta, vaikka en voi sellaista lupausta pitää.

Pakatessa on vielä hyvä fiilis siitä, että pian pääsee uuteen ihanaan kotiin ja saa laittaa tavarat sinne paikkoilleen. Muuttoa odottaa ja ajattelee, että homma on purkissa, kun tavarat saadaan paikkaan B. Mutta se purkaminen!

Purkaminen osoittautui aivan kamalaksi hommaksi taaperon kanssa. Tuntui, että tavarat levisivät vain pahemmin ja pahemmin. Hermoja kiristi ja tuntui, ettei hommasta tule yhtään mitään. Tuntui, että olin viettänyt aivan liian monta viikkoa sekasorron keskellä ja ahdisti toden teolla. Siitä huolimatta en oikein osannut hahmottaa paikkoja tavaroille, en osannut tarttua mihinkään toimeen. Ja pahinta asiassa on se, että olen sellainen ”kaikki heti valmiiksi nyt”-tyyppi.

Onneksi sain apua, olen siitä niin kiitollinen. Mieletön porukka osallistui tavaroiden kantamiseen ja kuljettamiseen, ystävät antoivat lahjaksi vanhan asunnon loppusiivouksen, sain yllätyksenä kukkalähetyksen kotiin piristämään, yksi ystävä kävi kokkkaamassa koko muuttoporukalle ja perheen kanssa raivattiin useana päivänä tavaroita paikalleen jonkun aina viihdyttäen Eemiä. Ilman kaikkea tätä en olisi selvinnyt.

Näitä kuvia kun katsoo, niin viikossa kaaoksesta on selvitty ja kodissa on jo kodin näköistä, meidän näköistä. Epätoivon hetkistä on päästy! Välillä ne oli todellisia, sillä täällä on paljon vähemmän säilytystilaa edelliseen asuntoon verrattuna.

Säilytysratkaisuista huolimatta asunto on todella ihana ja olen siitä kyllä todella onnellinen. Asuimme aiemmin 66 neliöisessä kaksiossa ja tämä on saman kokoinen kolmio. Meillä on molemmilla omat huoneet ja se on aivan ihanaa. Joka ilta hämmästelen sitä, että minulla on oma huone, oma sänky, jonne käydä nukkumaan. Ja ovi, jonka voin laittaa kiinni! Mieletöntä, tuntuu iltaisin sille, että oikeasti olen hetken yksin.

Lisäksi tämä on aivan uusi vuokra-asunto. Sekin on ihana juttu, voi siivota vain omia sotkujaan kun kukaan ei ole asunut täällä ennen meitä.

Eemi on sopeutunut todella hyvin. Alkuun jännitin, että miten hän tulee ottamaan uuden kodin vastaan, sillä hän reagoi voimakkaasti muutoksiin. Päiväkodin aloitus vei hyvät yöunet pitkiksi ajoiksi ja kodin ulkopuolella hän on aina nukkunut huonosti. Hän reagoi tilanteeseen oikeastaan heti, kun aloitin pakkaamaan tavaroita edellisessä kodissa. Hän siis ymmärsi, että jotain on tapahtumassa. Kaksi ensimmäistä yötä tässä kodissa hän nukkui vieressäni ja sen jälkeen hän on nukkunut omassa huoneessaan heräämättä yöt.

Eemi on oivaltanut myös sen, että asumme mummin ja muiden rakkaiden läheisten lähellä. Ja sen ilon ja onnen näkeminen hänen kasvoiltaa on parasta mitä tiedän. Se kertoo, että muutto oli parasta meille. Kun olen katsonut miten sisarukseni leikkivät Eemin kanssa, miten hän heti aamulla hihkuu mummia tai miten pikkuveli tuo minulle illalla äidin tekemää pannukakkua, olen tajunnut, että täällä olen osa yhteisöä. Täällä en ole yksin. Täällä minun lapseni saa kasvaa tukiverkkojen läheisyydessä ja useampi rakas ihminen on hänelle rikkaus elämään. Tämä kaikki tekee minut niin onnelliseksi nyt!

-Iida