Tänään minä vanhenen. Täytän 27-vuotta.
Minulla on ristiriitaiset fiilikset ikääntymiseen. Tavallaan ei mitään väliä, ikä on vain numero, mutta vähän väliä on kuitenkin.
Kulloinenkin ikä on tuntunut aina parhaalta. Muistan joskus 17-vuotiaana ajatelleeni, että siinä oli paras ikä ikinä. Vanhojen tanssit, eka parisuhde ja Interrail-matka! Sen jälkeen olen ajatellut niin aina. Elämä on mennyt paremmaksi vuosi vuodelta. Nyt 27-vuotiaana elämä tuntuu paremmalta kuin koskaan. Mitä elämä onkaan 70-vuotiaana, jos se näin jatkaa nousuaan?
Elämä paranee, minä kasvan ja kehityn ihmisenä, jonka takia näen elämää laajemmin. Vuodet tuo kokemusta ja elämä saa sisältöä. Minä paranen sisäisesti ja ulkoisesti oman kasvun myötä. Pitänee paikkansa, että nainen on kuin viini. Paranee kypsytessään.
Parhaat vuodet pitäisi siis olla edessä, mikäli on neljäkymppisiä uskominen! Nainen parhaimmillaan!
Kuitenkin ikääntyminen tuo mukanaan pelkoa ja huolta. Niihin liittyy vahvasti omat unelmat ja pelko siitä, ettei ne toteudukkaan. Saanko toista lasta koskaan? Saanko sellasta perhettä kuin haaveilen? Vaikka 27 vuotta on vähän, parhaassa tapauksessa 1/3 koko elämästä, on se sinkulle, joka haaveilee saavansa lisää lapsia, aika paljon.
Toki voi olla, että minulla on vielä huoletta 10 vuotta tai enemmän ”lapsentekoaikaa” jäljellä. Se ei poista kuitenkaan ikääntymisen mukana tuomaa sivutuottetta, eli huolta omien haaveiden musertumisesta. Toki vuodet voi tuoda uusia haaveita, sellaisiakin, josta ei nyt edes osaa haaveilla, jotain vielä parempaa.
Onhan tähän 27 vuoteenkin mahtunut todella paljon sisältöä. On mahtunut paljon haaveita, jotka eivät toteutuneet ja paljon asioita, joista en ole osannut haaveilla. Elämäni on ollut todella tapahtumarikas ja sisällöllinen. Ehkä on uskottava siihen, mikä on joka vuosi osoittautunut todeksi. Parempi vuosi on aina edessä! Olkoon tämä taas edellistään parempi!
-Iida
8 kommenttia
No täällä eräs aivan pian 38 vuotias, joka olisi aina halunnut kaksi lasta. Noh mies ei halua. Joitain vuosia sitten vielä ajattelin, että ehtisinkö tavata uuden miehen. Mutta Suomessa kun ollaan niin eipä ole eteen kävellyt. ??
Voi ei, olen pahoillani, Suomessa ei tosiaan miehiä noin vaan kävele vastaan!
Paljon onnea Iida! <3
Mulla oli 26-27 -vuotiaana jonkun sortin kriisiä. Olin saanut kaksi lasta, joista olin aina haaveillut. Oli ammattia, parisuhdetta jne. ja mietin, että mitäs pirua sitä nytten sitten. 😀 Noh, kesällä täytin 30 ja olen keksinyt vaikka mitä, mitä minä haluan eikä kriisistä tietoakaan. 😀 Nuoriahan tässä vielä ollaan ja tosiaan, vaikka välillä unelmien kanssa olisi vähän solmussakin, niin kyllä sieltä jotakin kivaa tulee!
https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/10/27/upea-tilaisuus/
Kiitos tosi paljon ja varmasti niin totta! Vaikka mitä on edessä, vaikka vähän kriiseilee välissä 😀
Ihana teksti, Iida. <3 Mä oon kans samaa mieltä että ikivuodet paranee vaan. 🙂 Ja ulkopuolisinkin silmin musta tuntuu, että sä oot ehtinyt kokea ihan kauheasti asioita sun lyhyen elämän aikana!
Kiitos tosi paljon Saranda <3
Samastun niin tuohon tunteeseen, että jokainen kulunut vuosi tuntuu aina siltä parhaimmalta. Ja sehän on jo lahja itsessään! Ihanaa, että susta tuntuu, että olet oikeassa paikassa ja onnellinen, vaikka elämässä onkin myös omat vaikeat puolensa. <3
Kiitos Hanna todella paljon❤️