Ystävyys ja yksinäisyys – Miten ne liittyvät toisiinsa?

820

Minulla on todella paljon ystäviä. Olen sen suhteen todella onnellinen ja kiitollinen. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka haluavat viettää aikaa minun kanssa ja minä haluan viettää aikaa heidän kanssaan. Olen onnekas myös sen suhteen, että ystävyyssuhteiden muodostaminen on ollut minulle aina aika helppoa. Tiedän ettei kaikille todellakaan ole helppoa luoda uusia ystävyyssuhteita aikuisena .

Vaikka minulla on todella paljon ystäviä, minulla on usein tunne siitä, että olen yksin. Minusta tuntuu usein siltä, ettei kukaan oikeasti tunne minua tai tiedä minusta mitään.

Minulla on laaja ystäväjoukko. Minulla on ne ystävät, jotka ovat sieltä ala-asteelta seuranneet aikuisuuteen. He jotka ovat aina, vaikka elämäntilanne olisi mitä. Toisaalta ollaan aina toistemme tärkeissä elämätilanteissa mukana. Lapseni kummitäti oli ensimmäinen ystävä, joka kohtasi minut silloin 14-vuotiaana isän kuoleman jälkeen. Hän oli myös se joka tuli jäätelöpaketin kanssa, kun olin jättänyt väkivaltaisen poikaystäväni ja palannut Englannista Suomeen. Olin hänen kaasonsa ja hän on Eemin kummina. Tehtävät toisin päin tulevat toivottavasti aikanaan.

Sitten minulla on ystäviä lukiosta, ystäviä harrastuksista ja ystäviä työpaikoiltani läpi elämäni. Sitten on ystäviä, jotka ovat sinkkuja ja heidän kanssa saa aina valittaa sinkkuutta. Luoja se on ihanaa. Sitten on ystäviä, jotka tekevät aktiivisesti somea, kuten minä ja se on tuonut meidät yhteen. Jaamme usein sometyöhön liittyviä tilanteita yhdessä ja kuvailemme puolin ja toisin. Sitten minulla on suuri joukko ystäviä, joiden kanssa äitiys on ollut yhdistävä tekijä. Toki pelkkä lapsi ja äitiys ei ystävyyteen riitä, mutta toisesta on tullut se olo, että tuosta minä pidän muutenkin.

Välillä minulta vain tuntuu loppuvan aika kesken. Olisi todella tärkeää antaa aikaa ystävyys-suhteille ja hoitaa niitä, kysellä kuulumisia, soittaa ja nähdä. Mutta en minä vain ehdi. Poden siitä todella huonoa omatuntoa. Kuukaudessa ei vain päivät riitä kaikille ystäville, vaikka näkisin joka päivä jonkun heistä. Inhoan sanoa, että kahden viikon päästä on aikaa tai ensi kuussa. Se saa minut tuntemaan itseni niin huonoksi ystäväksi.

Samasta syystä tuntuu, etten ehdi syventyä ystävien kanssa. Erityisesti ystävien kanssa, joihin olen tutustunut ihan vasta. En ehdi nähdä niin usein, että voisin tutustua silleen oikeasti. Tuntuu, että monet ystävyyssuhteet jäävät pintapuolisiksi.

Tokihan kaikkien ystävyyssuhteiden ei tarvitse olla samanlaisia. Ei kaikkien tarvitse olla yhtä läheisiä ja syviä. Kaikkien kanssa ei tarvitse avata sisintään. Eikä aina ja kaikkien ystävien kanssa ei edes tarvitse nähdä usein. Vaan yhteinen aika ja sen laatu korvaa määrän. On luonnollista, että erilaisissa elämänvaiheissa erilaiset ystävyydetkin korustuu. Joitain näkee enemmän ja joitain vähemmän. Eikä se ole ystävyyden mittari. Aikuisena harvoin on mahdollisuutta viettää päivittäin aikaa ystävien kanssa.

Toisinaan koen kuitenkin suurta yksinäisyyttä. Tuntuu, että olen yksin rakkaista ystävistä huolimatta. Joskus jopa tuntuu, että minun on helpompi kertoa asioita someen, kun kasvotusten jollekin ystävälle. Usein tuntuu, että kaikilla on arjessa omat jutut ja kiireet, etten edes halua vaivata. Ja kuka nykyään edes soittaa, tuntuu, että aina se on huono aika tai pitää laittaa viestiä ja sopia monen aikaan sopii soittaa. Olen myös miettinyt, että olenko vain sellainen, joka näennäisesti antaa itsestään, muttei kuitenkaan anna? Koen, että minun on todella vaikea olla paljas, vain minä. Yksinäinen ja yksin. Itkeä.

Joskus haluisin palata ajassa taaksepäin. Lapsuuden huoneeseeni, sängylle, jossa makoilimme kolmen ystävän kanssa. Ei puolisoita, ei välimatkoja, ei lapsia, ei talon rakennuksia. Silloin ystävyys oli niin helppoa, silloin vain oltiin ystäviä ja lujaa.  Aikuisena kaikesta tulee vaikeampaa, kun tulee kaikkea muuta vaikka se onkin luonnollista.

-Iida

LUE MYÖS

3 X erikoisin paikka, josta olen saanut ystävän

Miten saada ystäviä aikuisiällä?

KUVAT // Dom Prantl