Hän ilmaisee halunsa lähteä ulos. Kun edessä on ulkovaatteiden pukeminen, hän ei haluakaan ulos. Vaatteet pukee äiti, puoli väkisin. Hän vastustaa selkäkaarella hommaa. Ulkona koko episodi on unohdettu juttu. Ulkonahan on mukavaa. Hän alkaa laittaa autoja ja kakkumuotteja riviin hiekkalaatikon reunalle. Hän pyytää, että äiti laittaisi kaivinkoneen kauhalla hiekkaa muotteihin. Äiti tarttuu ehdotukseen. Hän hermostuu, sillä äiti ottaa hiekkaa väärästä kohdasta. Hän osoittaa paikan, josta hiekkaa on määrä kaivaa. Hiekkalaatikolle syntyy monta kakkua, hän osoittaa paikan ja äiti kumoaa. Tovin kuluttua äiti alkaa valmistella häntä tulevaan siirtymään, ruoka odottaa kotona. Hän ei todellakaan halua lähteä sisälle. Ei siis missään nimessä, vaan päättää kumota itsensä makuu asentoon keskelle hiekkalaatikkoa. Hän ei tästä liiku.
Äiti ja hän ovat kaupassa. Hän hihkuu innoissaan ja puhuu pikkukärrystä. Äiti sanoo, että hän voi ottaa pikkukärryn. Äiti ottaa itselleen mustan korin ja astuu heiluriporteista kaupan puolelle. Äiti kääntyy ympäri ja huomaa hänen jääneen porttien toiselle puolelle seisomaan. Äiti maanittelee häntä, muttei hänen jalat kuulemma toimi. Äiti sukeltaa portin ali hänen vierelle ja kysyy mikä hänelle tuli. Hänelle tuli äkillinen kiukku. Äiti sanoo ottavansa isot kauppakärryt ja laittavansa hänet sinne kyytiin, jos hän ei aio työntää pikkukärryjä. Ei, hän sanoo äidin ajatukselle, muttei tee elettäkään liikkuakseen pikkukärryjen kanssa. Äiti ottaa pikkukärryt pois ja laittaa ne paikoilleen. Hän haluaa sittenkin pikkukärryt. Äiti antaa pikkukärryt takaisin.Hän ei haluakaan niitä enää. Selvä, sanoo äiti ja nostaa hänet isojen kärryjen kyytiin istumaan. Mahdollisuus meni sinne. Sekös harmittaa. Se harmittaa niin paljon, ettei loppua näy. Äiti unohtaa puolet ostettavista tavaroista, kun yrittää suhata mahdollisimman nopeasti kassalle.
Hän kävelee ja äiti työntää tyhjiä rattaita. Pian jalat jämähtävät maahan kiinni. Ne eivät enää liiku. Hänen ilmeensä mutristuu. Äiti tiedustelee häneltä, että mikä tuli? Hän haluaa syliin. Äiti sanoo, että kotona voidaan sylitellä, nyt hän voi joko kävellä tai tulla rattaiden kyytiin. Hän haluaa syliin. Aivan sama mitä äiti ehdottaa, hän pysyy kannassaan. Kyytiin tai kävely itse, äiti muistuttaa. Sopivaa lopputulosta ei löydy, joten äiti nostaa hänet rattaisiin. Hän ei halua olla rattaissa. Hän on päättänyt tulla ulos rattaista keinolla millä hyvänsä. Äidin jalat tikkaavat pikavauhtia, jotta oltaisiin äkkiä kotona.
Äiti antaa hänelle kahdet housut. Hän saa valita kummat niistä ottaa. Hän tarttuu ruskeisiin housuihin. Hän pukee housut jalkaan, mutta ne onkin huonot. Hän riisuu ne pois. Sekös sitten harmittaa, olla nyt ilman housuja. Niinpä hän haluaakin housut jalkaan ja nyt heti. Housut puetaan takaisin yhdessä ja äiti katsoo, ettei pesulaput ärsytä eivätkä lahkeet jää jalan alle vahingossakaan. Hän suuntaa hyvillä mielin leikkimään. Hän ottaa rakennuspalikat ja alkaa rakennella niistä taloja eläimille omien sanojensa mukaan. Hänen kätensä horjantaa ja talon yksi seinä rikkoutuu. Hän harmistuu ja rikkoo loputkin rakentamastaan talosta. Palikat saavat kyytiä ja ovat ympäriinsä. Sitten tulee suuri harmi ja häntä itkettää. Koko rakennus on rikki. Miten tässä nyt pääsi näin käymään?
Aika usein meinaa mennä hermo. Tekisi mieli sanoa, että jää siihen eteiseen, minä lähden sitten yksin ulos. Kunnes muistan, että olen 28-vuotias aikuinen enkä 2-vuotias taapero. Meinaan taantua itsekin tuon 2-vuotiaan ikätasolle. Usein tuntuu, että aivan sama mitä tekee tai ehdottaa, on se huono. Välillä alkaa jo naurattaa. Tämähän on ihan uskomatonta. Kuinka me oikein olemme tässä tilanteessa taas! Kuinka se hanska voi mennä 10 kertaa päivässä huonosti? Jopa heti, kun sen on laittanut paremmin! Aikamoista. Pääasiassa yritän kuitenkin muistuttaa itseäni omasta aikuisuudestani. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että tämä on vaihe. Vaihe, joka hyvin todennäköisesti päättyy 5 vuoden ikään menessä. Vaikka se nyt tuntuu ikuisuudelta, se ei todellisuudessa ole sitä. Ja tähänkin aikaan mahtuu vaiheensa.
Tämä on niin erityinen kehitysvaihe lapseni elämässä, että joskus tunnen vielä kiitollisuutta, että olen saanut olla tässä läsnä. Ja tämä erityinen vaihe kertoo todellisuudessa suhteemme läheisyydestä. Olen niin läheinen ja niin rakas, että minä olen oikeutettu vastaanottamaan lapseni kaikki tunteet. Ei vain hyviä tai huonoja ja vaan ihan kaiken siltä väliltä. Minä saan auttaa häntä itsenäistymään, oppimaan tunteista, oppimaan rauhoituskeinoja, tunteiden hallintaa ja rajoja. En siis ole huono äiti, kun lapseni uhmaa vain minua. Vaan lapseni ja minä olemme olleet yhtä ja nyt hän lähtee muodostamaan itseään ja irtautumaan minusta omaksi persoonakseen. Lisäksi minua helpottaa, kun tiedän, ettei hän voi itselleen mitään. Hän ei tee sitä tahallaan. Oikeastaan tämähän on hänelle rankkaa ja uuvuttavaa! Hirveää, jos itselläkin olisi kaikki huonosti vähän väliä.
Minä haluan ymmärtää häntä. Haluan ymmärtää häntä vielä paremmin. Pohdin syitä hänen toiminnalleen ja pohdin syitä omalle toiminnalleni, teen huomioita hänen mielialan muutoksista, kysyn hänen ajatuksiaan ja toiveitaan. Yritän eläytyä hänen kokemukseen, mennä hänen tasolleen ja sukeltaa hänen mieleen. Pyrin näkemään syyn käytökselle. Ehkä hänellä on nälkä, ehkä hänellä on ollut ikävä, ehkä hän on väsynyt tai häntä jännittää? Ehkä minun tunteeni heijastuvat häneen? Meidän molempien mielialat vaikuttavat käyttäytymiseen. Ehkä hän aistii aamulla, että minulla on kiire ja se vaikuttaa häneen? Ehkä hän onkin kauppaan mennessä nälkäinen? Ehkä minun verensokerini on alhaalla, kun hermoni ovat mennä? Ehkä minun oma huono päiväni vaikuttaa kykyyn vastaanottaa lapseni tunteita? Halu nähdä oman ja lapsen käytöksen taustalle, auttaa ymmärtämään paremmin haastavia tilanteita. Se auttaa ennakoimaan, vaikkei kaikki aina siitäkään huolimatta suju yhteisymmärryksessä alusta loppuun.
Minä haluan ymmärtää ja olla hänen rinnallaan aikuisena. Niinä hetkinä hän tarvitsee minua kaikkein eniten, vaikka se tuntuu siltä kaikkein vähiten. Minä kuitenkin olen aikuinen, minä osaan jo hallita tunteitani tai minun pitäisi osata. Minä olen se, joka on johdonmukainen ja päätän isosta kuvasta. Minä luon turvaa lapselleni. Ja vaikka hermot menee, onneksi rakkautta tulee! Hulluinta onkin, että kaikkien kiukkujen jälkeen uhmaikäinen on niin ihana!
-Iida
LUE MYÖS POSTAUKSENI
Konkreettiset vinkit uhmaikään
KUVAT: Sipriina Saari
13 kommenttia
Ihana kirjoitus! Itse nyt kolmannen lapsen kohdalla olen luopunut suuremmista pohdiskeluista, mikä uhmakohtauksen aiheuttaa, mikä siellä on taustalla tai miten sen saisi loppumaan. Meillä se tulee lupaa kysymättä, siihen ei juuri mikään auta ja aina se loppuu jossain vaiheessa.Rauhallisena pysyminen, tunteenpurkauksen kestäminen, lapsen tasolle asettuminen ja sylin tarjoaminen. Tuntuu, että on aina lopulta itsekin ihmeissään, että mites tässä nyt näin kävi, tulee syliin, nyyhkäisee vielä kerran ja sitten iloisena leikkimään❤️ Enemmän kestämistä on isommilla sisaruksilla, jotka eivät ymmärrä näiden huutoraivarien kehityksellistä merkitystä?
Joo se on ihan totta, ei niitä vaan aina voi ennustaa, huh sentään. Aina ole syytä, ainakaan mitään sellaista mikä olisi aikuiselle looginen. Eikä niitä kiukkuhetkiä kannata stressailla ja käyttää tolkuttomasti aikaa miettimiseen. Tulevat ja menevät, kuten sanoit! Tsemppiä sinne, erityisesti sisaruksille?❤️
Suosittelen kuvakirjasarjaa pojasta nimeltä Kuuno.
Lyhyet tekstit, värikkäät kuvat ja käsiteltävät aiheet juuri näitä: hihat ovat huonosti ja hermot menee -tyylisiä. Iskevät lapsiin tosi lujaa ?
Tarkistin vielä Kuunolle kirjoittajan:
Minä olen Virtanen
Katti Hoflin
Bo Rosander
Samaa sarjaa löytyy mm. kirja Virtasta ei väsytä
Kiitos vinkistä??☺️
Iida,
Olet esikuvani. Ihailen sinua.
Haluaisin lukea sinulta kirjan oivalluksistasi koskien vanhemmuuden saloja. Luen tekstejäsi ajatuksella, miten kukaan kykenee olemaan noin laajasti ja lempeästi ajatteleva. Nään sinut luennoimassa, jakamassa arkiviisauttasi.
Olet upea ?
Voi kiitos ihan valtavan paljon sun sanoista❤️
Niin tuttua. Välillä tuntuu, että otat kaksi askelta eteen ja neljä taakse. Toisena hetkenä kaikki sujuu mukavasti, kunnes tajuaakin, että olisin sittenkin vartti sitten halunnut jäädä puistoon enkä itse ilmoittaa haluavani kotiin. Ja sitten yrität vaan itse ymmärtää, että taaperolla on oikeus muuttaa mieltään kolmen sekunnin välein, kuten meidän perheen sisäinen vitsi on.
Välillä on kyllä ikävä sitä hiukan vajaa 2v lasta, jonka kanssa asiat sujui rutiinilla ilman soutaa huopaa meininkiä. Vaikka onhan tässäkin iässä puolensa, kuten parantuneet kommunikaatiotaidot. Vaikka niillä taidoilla kerrottaisiinkin, miten kaikki on taas ihan väärin 😀
Voi kyllä, niin tuttua?? hyvin sanottu!
Oma kolmonen on juuri vuoden täyttänyt ja on ihana seurata hänen kehitystään – kommunikointi on koko ajan helpompaa ja tuntuu siltä että lapsi ymmärtää jo melkein kaiken vaikka itse ei vielä juurikaan puhu. Samalla hänen oma tahtonsa on alkanut heräillä: välillä kun hän ei haluaisi lähteä ja nostan, kädet nousevat ylös ja selkä menee kaarelle. Harmitus ei kyllä (vielä) kauaa kestä ja näin pientä on helppo hämätä vaikka katsomaan ikkunasta tms. Mutta muistan kyllä edellisen kohdalla, millaista uhma pahimmillaan on, vanhempi tyttöni oli ja on edelleen todella kovaääninen ja olen valehtelematta kerran _nähnyt_ hänen huutonsa kun hän kirkui minulle aivan infernaalisen kovaa ? Hänen kanssaan toimi myös maiseman vaihto koviin kiukkukohtauksiin joita hän sai meidän mökillä – lähdettiin kirkuvan lapsen kanssa metsään kävelemään. Takaisin tuli aina hyväntuulinen tyttö ? Toivottavasti tämä kuopus on vähän hiljaisempi kiukustuessaan.
Tsemppiä sinne, sulla vaikuttaa homma olevan hienosti hallussa. Ja kiitos blogistasi, tää on jo pitkään ollut mun lukulistalla vaikka muut blogit vaihtuu ja tippuu pois.
Voi kiitos todella paljon, tosi kiva kuulla! Ja tsemppiä sinnekin, usean lapsen kanssa on varmasti upeaa saada seurata heidän erojaan eri kehitysvaiheissa!
Meidän ihana, rauhallinen ja herkkä poika on nyt yhtäkkiä uhmaiässä ja kontrasti on niin iso uhman tullessa. Hänellä on isoveljiä (koululaisia), jotka on omana huonona hetkenä huutanut joskus toisilleen rumia:turpa kiinni tai paska. Ei siis sallittuja ne meillä. Tämä pikkupoika on ne oikein imenyt itseensä ja pahan uhman tullessa lähtee pois kiukkusena ja palaa takasin ja huutaa nämä turpa kiinni, paska – sanat ? ikää 2v3kk. Siinä kohtaa ei tiiä nauraisko, toruisko vai juttelisko miks joku asia tuntuu niin pahalta. Tämä tulee onneks harvoin, mut sillon on poika kiukkunen ku mikä. Muina hetkinä tulee juuri nää saako ite pukea, haluu ja ei haluu ja millon mikäkin huonosti.
Oi voi ?? ymmärrän, voi tosiaan olla naurussa pidättelemistä kun tuon ikäinen käyttää astetta voimakkaampia sanoja?