Jonain päivinä olen toivonut, että olisipa jo se elokuu. Saisinpa lapseni, tuon tahtojen taistelijan, päiväkotiin. Välillä on oikein kaduttanut, että päätin pitää hänet kotona 2,5 kuukautta. Ja nyt. Nyt olen taas siinä pisteessä, jossa ajatus erosta sattuu. Kuvittelin, että se olisi helpompi tällä toisella kertaa, kun meillä on jo päiväkotikokemusta takana. Mutta niin se vaan jännittää taas!
Ensi viikolla meillä alkaa ihan uudenlainen arki. Eemi aloittaa päiväkodin uudelleen. Päiväkoti on muuton vuoksi vaihtunut. Se on ihan eri paikka, eli uusi ympäristö, uudet aikuiset ja uudet kaverit. Mikä suru, kun Eemi edelleen toistelee edellisen päiväkodin aikuisten nimiä. Järkyttyyköhän hän, kun huomaa, ettei päiväkoti olekaan se päiväkoti? Vaikeaa tästä tekee tietysti vallitseva tilanne, kun oma lapsi sitten pitääkin jättää ovenraosta sisään, eikä tutustuminen sisätiloihin yhdessä ole mahdollinen.
No tästä me selviämme. Tiedän sen! Kyllä se taas siitä lähtee ja me totumme uuteen tilanteeseen ja alamme kutsua sitä arjeksi.
Vaikeampi paikka on kuitenkin minulla itselläni. Minä olen yrittäjä. Ystäväni ovat pitkin kesää kyselleet, että miltä se on nyt tuntunut olla yrittäjä, onko töitä riittänyt. Olen vain ohittanut kysymyksen sanomalla, että ei tässä oikein ole Eemin kanssa mitään voinut yrittää. Todellisuudessa minua hirvittää. Nyt minun pitäisi elokuussa ihan oikeasti alkaa tehdä täysipäiväisesti töitä yrittäjänä, itsenäisesti ja kotoolta käsin. Se on saanut paniikin aikaan. En minä pysty tähän!
Tekisi mieli vain palata tuttuun ja turvalliseen, samaan vanhaan. Päiväkotiin. Sinne ovat jääneet kumisaappaanikin ja ulkohousut. Tekisi mieli mennä hakemaan niitä ja jäädäkin sille reissulle. Elokuu on aina tuntunut ihanalta, kun ollut jotain mihin palata. Jotain jonka toimintatavat ja -kulttuurin on tuntenut ja tiennyt, että osaa tehdä omaa työtään. Olen saanut tuntea olevani hyvä työssäni.
Nyt minä olen sitten joku yrittäjä, joka ei ees tiedä mitä on tekemässä. Se pelottaa aivan helvetisti. Keväällä elämä tuntui todella ahdistavalta, kun sai yksin hoitaa arkea, käydä töissä, viedä ja hakea lasta päiväkodista. Silloin tuntui, että olen valmis tekemään mitä vain, jotta tilanne helpottuu ja saan oikeasti olla enemmän oman lapseni kanssa kuin pari tuntia illasta. Olin itsevarma päätöksessäni ja tunsin, että pärjään. Se varmuus on luisunut käsistäni. Nyt rintaa puristaa ja mietin, että mitä oikein ajattelin.
Bloggaaminen ja sisällöntuottaminen sosiaaliseen mediaan ei ole minun unelmaduunia. Vaan oikeastaan ajattelin sen olevan paras vaihtoehto siksi aikaa, kun Eemi on pieni. Minua ahdistaa alalla vallitseva kilpailu. Minua ahdistaa myydä kaupallisia yhteistöitä, keksiä miksi juuri minut tulisi valita joukosta tässä nihkeässä taloustilanteessa ja maksaa pyytämäni palkkio. En ole yhtään hyvä myymään. Minua pelottaa tulla torjutuksi. Minua pelottaa olla itse vastuussa tuloistani. Mitä, jos jonain kuukautena töitä ei ole? Mitä kun tulot ovat epäsäännölliset ja vaihtelevat? Minulla on kuitenkin lapsi, josta minun tulee huolehtia. Mitä oikein ajattelin? Että yksinhuoltaja voi hypätä yrittäjäksi ja katsoa tuleeko mitään?
Tiedän, että aina voi palata vanhaan tuttuun. Aina saa epäonnistua ja tärkeämpää on se, että on yrittänyt, kokeillut ja antanut kaikkensa. Tiedän, että minun pitää vain selättää pelko uutta tuntematonta kohtaan. Minun pitää vain löytää taas usko omaan tekemiseen. Ja luottaa siihen, että se kantaa. Uskoa, että minä voin elättää meidät, vaikka se vaatisi oman mukavuusalueen ylittämistä. Ja oppia sietämään epävarmuutta!
-Iida
LUE MYÖS
Miltä päiväkodin aloitus tuntuu?
Työni varhaiskasvatuksessa on päättynyt
KUVAT // Teemu Nurmela
10 kommenttia
Harvemmin näihin mitään kommentoin, mutta nyt oli pakko. 🙂
Varmasti kaikki lutviutuu juuri niin kuin kuuluukin. Jos pyrkii jatkamaan samaan malliin mitään kummallisimpia kommervenkkejä yrittämättä, niin varmasti sama tuttu lukijakunta pysyy matkassa.
Yleensä kammoksun jonkun verran selviä yhteistyöpostauksia, mutta tällä kertaa toivoisin tulevan sellaisia vastaan täällä, joita voisi itse hyödyntää tukiakseen edes minimaalisella osalla matkaa. Saman ikäisen pienen pojan äitinä niin samaistun teidän matkaan, vaikka meillä se kovin erinnäköinen on.
Kaikkea hyvää syksyyn ja uuden alkuun!
Kiitos kommentista ihan todella paljon! Haluan kyllä itsekin uskoa, että lukijat pysyvät. Ja toiveissa olisi 1-2 yhteistyötä kuukaudessa ja mahdolliset pitkäaikaiset yhteistyöt.EI se ole kenellekään kivaa, jos niitä olisi ihan jatkuvasti, joten se ei ole vaihtoehto!
Ihanaa loppukesää sinne teille <3
Onnea ja menestystä! Sulla on hyvä blogi ja sitä seuraa mielellään.
Sinulla on myös puolelellasi koulutus ja työkokemus, jota voit tiukan paikan tullen hyödyntää tekemällä sijaisuuksia päiväkodissa. Jos siis joku kuukaisi joskus olisikin yrittäjälle hiljainen, voi tuloja aina paikata vuorolla tai parilla.
Tällaiset kirjoitukset rohkaisevat itseänikin että asioita voi muuttaa. Hyppäämällä uuteen ja tuntemattomaan. Paljon tsemppiä. Blogiasi on mukava lukea.
Huomasin, että Valeäiti-Hanne ja Satu Rämö ovat perustaneet Myynninmurtajat-verkkokurssin joka ilmeisesti on erityisesti suunnattu juurikin kaltaisillesi yrittäjille rohkaisemaan ja tehostamaan myyntihommissa. Olisiko siitä heti syksyn alkuun hyväksi startiksi yrittäjän uralle? Tämä ei siis ole mikään mainos, kuulosti vaan tosi kiinnostavalta. Haluaisin itsekin käydä sen, mutta olen ihan palkkatyössä johon ei sisälly myyntiä niin ei nyt ole ajankohtaista. 🙂
Tsemppiä, kyllä se järjestyy etkä ikinä onneksi jää tyhjän päälle koska koulutuksellasi pääset AINA töihin!
Onnea ja menestystä uuden äärellä!
Blogisi on hyvä ja olen jatkossa iloinen kun julkaiset yhteistyöpostauksia! Paljon, _paljon_ huonommillakin sisällöillä tahkotaan merkittäviä vuosituloja! Minä uskon sinuun.
Usein ärsyttää kaupalliset yhteistyöt, mutta lupaan klikata kaikki sun!? Kirjoitat hyvin!
Tsemppiä, kaikki tulee aivan varmasti menemään hyvin ja saat huomata, että teit juuri oikean ratkaisun! ?
Vitsit kuinka ihailen tota sun asennetta ja sitä että päätit ryhtyä toimeen ja teet asioita jotka pelottaa! Uskon vahvasti että tää kantaa vielä pitkälle! Mulla itsellä on vähän samanlainen tilanne, kun päätin etten enää palaa lapsen jälkeen vanhalle alalleni vaan hain uudestaan Amkiin ja järkytyksekseni pääsin sisään. Nyt sitten parin viikon päästä alkaisi koulu, iik! Lapseni on jo lähes 3v ja tarkoitus olisi ensi vuoden alussa aloittaa päiväkoti, nyt jää puoleksi vuodeksi vielä isän ja mummojen kanssa kotiin. Kyllä sitä on tässä pyöritellyt mielessä, että mitä mä oikein oon tekemässä! Neljä vuotta ilman palkkaa ja pitkiä iltoja tehtävien parissa tentteihin lukemisesta puhumattakaan! Mutta jäädessäni äitiyslomalle päätin jo etten palaisi niihin töihin ja nyt vahvasti menen uusia päämääriä kohti. Kivinen tie kyllä edessä, helpommalla ois varmasti päässyt ihan vaan menemällä töihin.?