Olen ostanut ensiasunnon

3,K

Tätä on vaikea uskoa todeksi. Vaikka totta se on. Kauppakirjat on allekirjoitettu ja käteeni annettu nippu avaimia. Ne kuuluvat uuteen kotiin. Siihen asuntoon, jonka pihaa reunustaa vanhat omenapuut. Siihen asuntoon, jonka tunsin omakseni jo ennen asuntonäyttöä. Siihen asuntoon, johon sain asuntolainan. Uuteen omaan kotiin. 

Kotiin, jonka en osannut kuvitella olevan minulle mahdollinen. 

Olen asunut vuokralla kymmenen vuotta. Vuokralla asuminen on ollut helppoa, turvallista ja joustavaa. En oikeastaan edes haaveillut omistusasunnosta nuorempana. Se ei tuntunut ajankohtaiselta. Ajattelin, että omistusasunto on ajankohtainen joskus sitten, kun tiedän mihin haluan asettua ja kenen kanssa. 

Kaksi vuotta sitten muutin takaisin kotipaikkakunnalleni Nurmijärvelle kahdeksan Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen. Tajusin heti, että täällä minä haluan asua. Täällä haluan olla ja pysyä. Ajatus omistusasunnosta hiipi haaveena mieleeni. Sysäsin sen kuitenkin taka-alalle. Eihän se nyt minulle olisi mahdollinen. Minulle, joka on yksinhuoltaja ja yrittäjä. Kuulemani mukaan toivoton yhdistelmä saada lainaa. Minulle, jolla ei ole suuria säästöjä, ei vakuudeksi käyvää omaisuutta, ei takaajia tai vanhempien asuntoa, jota käyttää vakuutena. Mahdotonta. 

Aloin aktiivisemmin säästämään ja samalla huvikseni seuraamaan Nurmijärven myytävien asuntojen tarjontaa. Haave oli olemassa siellä taustalla.  

Tänä keväänä päätin, että haluan tehdä jotain konkreettista tämän haaveen edistämiseksi. Otin ensimmäistä kertaa pankkeihin yhteyttä asuntolaina asioissa. Olin kuullut, että asuntolainaan olisi mahdollista ostaa pankin omia vakuuksia ostettavan asunnon lisäksi. Täytin usean pankin verkkosivujen kautta lainahakemuksia ja jäin odottamaan pankkien yhteydenottoja. Minua kiinnosti tietää mitä siihen vaadittaisiin, että voisin saada lainaa ja mitä minun tulisi tehdä sen mahdollistamiseksi.

Yllätyin positiivisesti lainaneuvotteluissa eri pankkien kanssa. Mistään minua ei suorilta käsin tyrmätty, vaan lainan saaminen vaikutti hyvinkin mahdolliselta. Osassa palvelu oli kuitenkin luotaantyöntävää ja hyvin asenteellista. Yhden pankin palvelu erottui muista ja kyseisen pankin kanssa jatkoin lainaneuvotteluita. Palvelu oli todella ystävällistä ja minusta oltiin aidosti kiinnostuneita. Minulla oli koko ajan todella hyvä tunne ja pankkiiri oli kannustava. Sain pankista lainalupauksen Garantia vakuudella. 

Sopivaa kohdetta sai hetken odotella. Sen tullessa myyntiin, laitoin heti välittäjälle viestiä sopiakseni näytöstä. Ihastuin asuntoon jo pelkän myynti-ilmoituksen perusteella. Mikään aiemmin vastaantullut asunto ei ollut tuonut samaa tunnetta. Menin näyttöön äitini kanssa. Asunto oli ihana ja siellä tuli vahva tunne, että tämän haluan. Oikeastaan minulle tuli tunne, että minun on saatava se. 

Sama tunne tuli varmasti monelle muullekin, sillä en ollut todellakaan ainoa, joka teki kohteesta tarjouksen. Eikä tarjoukseni ensimmäisellä tarjouskierroksella ollut edes suurin. Lopulta korotin vielä tarjoustani ja jäin jännityksellä odottamaan miten tarjouskaupan kanssa käy. Se tunne oli ihan uskomaton, kun välittäjä soitti minulle, että tarjoukseni on hyväksytty. Välissä olin ehtinyt jo itkeä sitä, että joku on varmasti tarjonnut minua enemmän ja asunto menee minulta sivusuun. 

Sen jälkeen asuntokaupat etenivät melko nopeasti ja kauppakirjat allekirjoitettiin sähköisesti pari viikkoa sen jälkeen, kun tarjoukseni oli hyväksytty. Yhteistyö pankin ja välittäjän kanssa oli todella sujuvaa koko ajan. Olen kyllä niin kiitollinen molemmille tahoille. Ja itselleni. On tässä monet onnenkyyneleet vuodatettu. 

Nyt minä olen asuntovelallinen. Minulla on oikeasti ensimmäinen omistusasunto. Ajatus tuntuu vielä todella epärealistiselta. Illalla käydessäni nukkumaan mietin, että onko tämä totta. Onko minulla oikeasti oma koti? Voiko tämä kaikki hyvä tapahtua minulle? Voiko kaikki unelmat käydä toteen? Saan toisen lapsen ja nyt vielä oman kodin! Onnen tunne on paikoin pakahduttava.

Minulle tämä on niin iso asia. Jollain tavalla olen voittanut itseni. Näyttänyt itselleni, että minäkin pystyn ja voin mahdollistaa asioita yksin. Se tuntuu todella tärkeältä. Olen asunut kymmenen vuoden aikana seitsemässä eri asunnossa vuokralla. Nyt voin viimein rakentaa jotain pysyvää ja pitkäaikaista, nimittäin lapsieni lapsuudenkodin.

En tietenkään tiedä onko ostamani asunto meidän ikuinen koti, mutta ainakin siinä on mahdollista viihtyä pitkään. Asunnossa on 102 neliötä yhdessä tasossa ja kolme makuuhuonetta, eli jokaiselle oma huone. Asunnossa on ihana piha ja juuri sopivan kokoinen yhden ihmisen huolehdittavaksi. Pihassa on iso terassi ja kauniit vanhat omenapuut. Sijainti on loistava. Kaikki tarpeellinen on lähellä, kuten ruokakaupat, päiväkoti ja koulu.

Asunto vaatii hieman remontoitavaa. Se on rakennettu 2000-luvun alussa ja on alkuperäisessä kunnossa. Märkätilat ovat esimerkiksi saavuttaneet teknisen käyttöikänsä. Märkätilojen lisäksi asuntoon on suunnitteilla keittiöremontti. Lisäksi olemassa oleva parketti hiotaan ja lakataan uudelleen sekä seinäpinnat maalataan. Eli luvassa on isompaa ja pienempää remppaa sitten loppuvuoden aikana. Muuttamaan pääsemme vasta vuoden vaihteessa. 

Hieman harmi, että muutto tulee olemaan vasta vauvan syntymän jälkeen. Toisaalta kiva, ettei kaikki muutokset pamahda esikoiselle samaan hetkeen, vaan tähänkin voidaan yhdessä valmistautua. Asumme tällä hetkellä kaksiossa ja nukumme kaikki samassa huoneessa. Ja suuren osan aikaa vielä samassa sängyssä. Aamuisin herään 120 cm leveästä sängystäni lapsen ja koiran välistä ja mietin, että mitä luksusta onkaan päästä muuttamaan omaan kotiin, jossa kaikilla on omat huoneet. Vaikka uskonkin, että me kaikki nukumme silloinkin yhdessä ja samassa sängyssä. Uuteen kotiin mahtuu kuitenkin kunnon parisänky! Vaikka siihen pisteeseen pääsy edellyttääkin yhden neljä vuotiaan, yhden koiran ja parikuisen vauvan kanssa muuttoa. Mutta yritän pitää visusti haavetta parisängystä yllä!

-Iida

LUE MYÖS

En ole koskaan haaveillut omistusasunnosta

Jos saisin mitä vain, haluaisin…

KUVAT Pinja Mitrovitch