Ennen raskautta olin melko tavallinen nainen, aina pudottamassa painostaan sitä kuuluisaa viittä kiloa. Harrastin kuntosalia kolmesta neljään kertaan viikossa ja pyrin syömään tavoitteeni huomioiden. Kaikki oli hyvin, huolehdin itsestäni ja olin ihan tyytyväinen omaan ulkoiseen olemukseeni, vaikka kehosta vähän pehmeyttä löytyi.
No sitten tulin raskaaksi ja ajattelin, että voihan perse, keho on pilalla. Alkuraskauden pahoinvoinnin takia luovuin kuntosalijäsenyydestä. Ajattelin muutenkin, että vauvan kanssa ei paljon kuntosalilla käydä, joten parempi jo odotusaikana tottua ajatukseen. Enpä sitten tehnyt mitään. No ruokailujenkin kanssa päätin luovuttaa. Ihan sama! Söin kaikkea mitä vain mieli teki, kun kerran nyt sitten olin raskaana.
Lähtötilanteeni oli 73 kiloa. Alkuun paino tippui pahoinvoinnin takia, jolloin ajattelin, että vau, onpa hyvä, että kilot karisee. Siitä ne sitten kuitenkin kääntyivät nousuun. Aluksi se vähän alkoi ahditaa. Erityisesti se ahdisti silloi, kun maha ei ollut näkyvä, vaan enemmänkin sellainen turvonnut pömppö, jota monikaan ei tunnistanut raskausmahaksi. Silloin mietin, että mitä ihmiset nyt ajattelee, kuvittelevat minun varmaan huvikseen lihonneen.
Kun se maha sitten ilmestyi, aloinkin rakastaa sitä. Mitä enemmän se kasvoi, sitä enemmän silittelin sitä, kuvailin sitä ja katselin sitä peilistä. Aloinkin viihtymään omassa kehossani ja tuntemaan itseni kauniiksi. Kuljin kaupungilla ylpeydellä ja mieluusti sellaisissa vaatteissa, että keltään ei jäänyt upea mahani huomaamatta.
Koin, että maha antoi kaiken anteeksi. En miettinyt ulkonäköäni yhtään ollessani uimarannalla bikinit päällä. En ajatellut, että olenko nyt pullea tai onko minulla nyt tässä ylimääräistä. Ajattelin, että olen raskaana ja minulla on todella kaunis maha.
Loppumetreillä alkoi kuitenkin taas ahdistus ja epätoivo. Olo oli todella iso ja valtaisa, eikä liikkuminenkaan oikeasti onnistunut. Jalat, kädet ja naama oli turvotuksen vallassa. Maha repesi täysin raskausarville ja vaakakin näytti lähemmäs sataa kiloa. Maha ei tuntunut enää kauniille, vaan siitä vain halusi eroon ja äkkiä.
Kun viimein synnytys koitti ja vauva oli ulkona, ei maha mihinkään kadonnut. Kävin vaa’alla kolme päivää synnytyksestä ja painoa oli tippunut kilo. Siis yksi kilo. Vauvakin painoi enemmän, plus lapsivesi, plus istukka ja silti vain yksi kilo! Toki olin saanut oksitosiinitippaa yli 14 tuntia, eli nestettä oli mennyt kehoon paljon ja lääkkeitäkin oli tullut vedettyä kehoon.
Seuraavan kerran uskaltauduin vaa’alle 1,5 viikkoa synnytyksestä ja paino olikin pudonnut 15 kiloa ja olinkin vain 6 kilon päässä alkupainostani. Muutenkin tuolloin alkoi jossain määrin tuntua ”normaalilta”, pystyi kävellä ja liikkua ilman erikoisempia tuntemuksia missään ja pukea farkut jalkaan. Sittemmin paino ei olekkaan tuosta tippunut. Ja tavallaan haittaa ja tavallaan ei kyllä yhtään.
Tällä hetkellä vartaloni on hyvin erilainen entiseen. En ole sitten tammikuun käynyt kuntosalilla, lihakset on kadonneet. Keho on pehmeä. Maha on raskausarpinen ja todella pehmeä, venynyt ja siinä on paljon ylimääräistä. Lantio tuntuu leventyneen valtavasti raskauden ja synnytyksen jälkeen. Oikeastaan kaikki tuntuu vähän roikkuvan ja olevan rempallaan. Ja kieltämättä on tullut ajateltua, että raskaus pilasi kehoni. Miten sitä ikinä voisi päätyä harrastamaan seksiä tai olla bikineissä uimarannalla tai olla edes alasti jonkun nähden. Onneksi uimapuvut ovat sentään muodissa!
Toisaalta taas tuntuu, ettei ulkonäöllä ole koskaan ollut näin vähän merkitystä, kuin nyt. Se mitä, keho on saanut aikaan, on jotain niin upeaa, että se saa vain kiittämään sitä päivittäin. Sitä vain ajattelee, että vau, tuohon kaikkeen minun kehoni on pystynyt, raskautumaan, kasvattamaan sikiön ihmisen aluksi ja vielä kestänyt synnytyksen. Ja nyt se pyrkii kaikin tavoin siitä vielä palautumaankin. Juuri nyt pitäisi kulkea samalla ylpeydellä kuin sen raskausmahan kanssa.
Jollain tavalla pidän kehostani enemmän kuin koskaan. Se ei ole sellainen kuin se on joskus ollut, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Mutta nyt siinä enemmän sisältöä, sillä on enemmän kerrottavaa. Siinä on voimaa ja ylpeyttä. Siinä pehmeyttä, lempeyttä ja rakkautta. En missään nimessä enää kohtelisi sitä huonosti, kiduttaisi sitä ihmedieetein tai pakottaisi treenaamaan henkihieverissä. Siinä suhteessa raskaus on ollut erittäin opettava matka omaan kehoon.
Tällä hetkellä on myös kohdattava realiteetit. Minulla ei ole mahdollisuutta mennä kuntosalille tai juoksulenkille. Kaikki liikunta pitää olla sellaista, mikä onnistuu vauvan kanssa. Jos joskus saan ”omaa aikaa”, en riennä kuntosalille, vaan päiväunille. Ja moni varmasti ajattelee, että se kerran viikossa kuntosalilla käynti on parempi kuin ei ollenkaan, mutta minä taas ajattelen, että enemmin teen jotain muuta vapaa-ajalla. Vaunulenkkejä ja kotijumppaa. Varmasti sekin päivä vielä tulee, että kuntosalille taas pääsee. Tällä hetkellä käyn äiti-vauva pilateksessa* ja ensi viikolla alkaa Kuntouta keskivartalo -kurssi, jonka myötä jumppailen sitten kotona edistäen lantionpohjan ja keskivartalon palautumista. Tässä huomaa, että asiat tarvitsevat aikaa ja kehon muutokset eivät tapahdu hetkessä. Niille on annettava aikaa ja omaa rauhaa. Vaikka se on vaikeaa, sitä haluaisi kaiken tapahtuvan heti ja olevan ennallaan heti.
-Iida
KUVAT: OMER LEVIN
PS. Blogini lukijana pääset Kuntouta keskivartalo -kurssille 79€ (norm. 99€) hintaan tämän viikon ajan tästä!
*Käyn äiti-vauva pilateksessa Liiku, leiki ja loista -studiolla yhteistyönä somenäkyvyyttä vastaan