Helmikuussa juhlitaan ystävyyttä ja rakkautta. Haluan sen näkyvän myös blogissa. Olen pyytänyt muutamia ihmisiä kirjoittamaan ja kertomaan siitä, kuinka he ovat sen rakkaimman tavanneet. Tämän tarinan on kirjoittanut Karoliina ja se kertoo hänen ja hänen puolisonsa Antonin tapaamisesta!
Postauksen voit myös kuunnella alta!
Avioerosin kesällä 2015 hyvin lyhyestä avioliitosta esikoiseni isän kanssa.
Erottuani minulla alkoi levoton vaihe. Tapailin valtavasti ihmisiä ja ikäänkuin etsin jotain, vaikken halunnut mitään. Kaikki meni pieleen. Työharjoittelu meni pieleen, ystävyyssuhteita päättyi, mun terveys reistaili ja turrutin onnetonta oloa irtosuhteilla, alkoholilla ja loputtomilla juhlilla niinä viikkoina, kun poikani ei ollut minun kanssa. Ne viikot, kun lapsi oli kanssani, olin omistautunut äiti. Käytiin uimahallissa ja jätskillä, luettiin kainalokkain kirjoja ja leikittiin. Oltiin ihan täydellinen pieni tiimi. Ne viikot, kun poika ei ollut minun kanssa, ikävöin poikaa valtavasti ja pidin itseni kiireisenä ja sitten taas toisaalta nautin vapaudesta täysin rinnoin. Se oli hämmentävää aikaa ja olo oli ristiriitainen.
Olin kyllästynyt Tinderiin, koska suurin osa sieltä tuntui olevan ihan jotain muuta, mitä kirjoitellessa antoi ymmärtää. Minulla oli Tinderissä lopulta satoja avaamattomia viestejä. Sitten yhtenä päivänä matchasin miehen kanssa, joka oli aika söpö ja hirvittävän kohteliaan oloinen. Jostain syystä, satojen viestipyyntöjen odottaessa, aloin jutella hänen kanssaan. Juttu ei mitenkään lennähtänyt käyntiin kirjoitellessa, mutta olin päättänyt, etten jaksa jauhaa viikkoja viestitse ja pettyä. Niin me päätimme, että tavataan melkein heti kirjoittelun alettua. Meillä oli myös yhteisiä tuttavia, mutta toisiamme ei oltu koskaan ennen tavattu.
Neljä vuotta sitten, tammikuun viimeisenä päivänä oli kova pakkanen. Tavattiin Antonin kanssa ekaa kertaa Porvoon BioRexin luona, koska oltiin sovittu ekat treffit leffaan. Mies leffateatterin edessä ei näyttänyt yhtään samalta kuin kuvissa. Anton oli livenä homssuinen. Yli-iso takki ja jättimäinen pörröpipo vaan pahensivat vaikutelmaa. Mietin heti, että en usko tästä tulevan mitään, ei jotenkin vaan vaikuttanut minun tyypiltä. Tämä ajatus kesti noin 180 sekuntia. Kun aloimme juttelemaan, muutin heti mieltä. ”Tää tyyppihän on ihana” ajattelin. Meillä oli tosi ihanaa leffassa ja Anton tuli leffan jälkeen minun luokse, eikä sitten oikeastaan koskaan lähtenyt.
Nyt jälkikäteen ajateltuna se alku oli tosi hassua aikaa. Oikeastaan koko ensimmäinen vuosi, ihanaa ja kamalaa samaa aikaa. Meidän välillä oli ihan valtavasti intohimoa, mutta me ei oikeastaan tunnettu toisiamme, kun suhde alkoi rytinällä. Ekat kuukaudet meni huumassa ja sen jälkeen oli pakko tutustua toiseen ihan oikeasti, että suhteesta voisi tulla mitään. Meillä oli niin paljon rakkautta, mutta myös paljon erimielisyyksiä.
Anton auttoi mielellään minun pojan kanssa, joka oli tapaamisemme aikaan 3-vuotias. Meillä on ollut vaikeuksia löytää yhteistä säveltä uusioperheessä toimimiseen sovussa, mutta kun selvitimme asiat perinpohjaisesti, hommat alkoivat toimia. Kumpikin tuli asioissa vastaan. Molemmat paransivat niissä asioissa, missä oli haasteita.
Nyt me olemme olleet yhdessä neljä vuotta. Naimisiin menimme 31.8.2019. Olin kuvitellut, etten enää koskaan mene naimisiin, mutta ajatus avioliitosta Antonion kanssa ei ahdistanutkaan. Tajusin jossain kohtaa, että en halua edes ajatella elämää ilman Antonia. Anton osallistui ihanalla innolla hääjärjestelyihin, varasi kirkon ja antoi mielipiteensä asioihin. Mikään ei ollut ihan sama, ja se tuntui ihanalta.
Tällä hetkellä odotamme meidän kolmatta yhteistä lasta, neljättä yhteensä. Anton on maailman paras isä. Niin omistautunut, niin rakastunut omiin lapsiinsa ja niin hyvä isäpuoli myös minun pojalle. Nyt voin helposti sanoa, etten oo ikinä ollut näin onnellinen. Meillä on ihana, lämmin, tasainen ja rakastava suhde. Se on arkinen, mutta ei tylsä. Se on meidän näköinen. Riidellään harvoin, nauretaan päivittäin. Sanotaan ”rakastan sinua” usein. Ollaan niin ylpeitä meistä, meidän lapsista, meidän perheestä. Tässä suhteessa en ole yksin ja mun ei tarvitse yksin olla vastuussa asioista. Ollaan tiimi ja se on parasta. Tehtiin yksi päivä yhdessä bolognesea ruuaksi ja syötiin perheen kesken, arkisesti yhdessä. Mietin seuraavana päivänä, kun ajelin töihin, että vitsi eilen oli ihanaa, mitäs me tehtiinkään? Me tehtiin jauhelihakastiketta, ja se oli parasta ikinä. Kun asiat toimii ja perusta on kunnossa, niinkin tavallinen asia, kun ruuanlaitto ja yhdessä syöminen, on sitä elämää parhaimmillaan.
KUVAT // Roosa Blom Photography