Muutaman viime päivän on ollut todella paha mieli. Mitä lähemmäksi vauvan syntymä tulee, sitä konkreettisemmaksi lyö tajuntaan se, että tulen kasvattamaan lasta yksin. Ja en haluaisi olla. Haluaisin, että lapsen hakisi päiväkodista joskus joku muukin kuin äiti. Haluaisin, että joku muukin joskus heräisi lapsen itkuun kuin äiti. Tai pesisi kakat tai siivoaisi oksennukset tai kävisi kaupassa, kun itse olet kipeä.

Ja eilen kaikki tuo paha mieli purkautui itkuna. En oikeastaan koskaan itke. Ennen tuli itkettyä todella paljon. Seurustellessani itkin todella usein, sillä minulla oli niin paha olla. Erosta tulee pian kaksi vuotta ja kahteen vuoteen ei ole tarvinnut itkeä. Minulla ei ole ollut mitään itkettävää, ei mitään surtavaa. Joskus toki olen liikuttunut hyvyydestä lähes kyyneliin. Tavallaan siis eiliset kyyneleet tulivat tarpeeseen, välillä on hyvä vähän itkeä tunnetiloja ulos.

Välillä on vaan paha olla, vaikka kaikki olisi ns. hyvin. Välillä surettaa ja itkettää, eikä jaksa yhtään mitään. Eikä tarvitse. Saa tuntea. Elämä on iso kasa tunteita. Omia tunteita ei pidä hävetä tai piilottaa. Monelle on varmasti tuttua kommentit: ”Älä itke, pärjäät kyllä.” jne. Ihmiset eivät ehkä aina tiedä miten suruun ja pahaan mieleen pitäisi suhtautua ja sen vuoksi sen kohtaaminen pelottaa. Suru pitäisi laittaa piiloon ja olla kuin sitä ei olisikaan. Kuitenkin kyse on jostain hyvin inhimillisestä asiasta. Tunteista.

Surua toisinaan piilotellaan, mutta liian usein piilotellaan myös iloa. Ei haluta kertoa, että menee liian hyvin. Sitäkin pelätään. Mutta olisi elämä oikeasti tyhjää, jos mikään ei tuntuisi. Ehkä meillä on vain liikaa totuttu pitämään tunteita omana tietona ja niiden näyttäminen ja niistä puhuminen herättää edelleen voimakkaita reaktioita. Esim. itkeminen julkisella paikalla on monelle todella noloa, ennemmin itketään peiton alla tai lukitussa vessassa. Suunnattomat ilon kiljaukset julkisella paikalla ovat myös noloja, joka voi nähdä, ajatella kiljujan olevan hullu ja läheiset tulla kateelliseksi kaikesta siitä hyvästä mitä hän saa kokea. Matala profiili on parempi…

Tämän postauksen kuvat saavat minut myös tuntemaan valtavan kasan erilaisia tunteita. Ihan ensiksi ne saa minut tuntemaan kauneutta. Minusta oli ihana olla kuvattavana alasti. Ensimmäisellä kerralla se oli piinaavaa, mutta nyt se tuntui jo paljon luonnollisemmalta ja koko kuvauksen ajan oli todella kaunis olo. Minulle oman vartalon hyväksyminen on aina ollut vaikeaa ja sen näkeminen kauniina, on minulle kaikkein tärkein tunne. On ihana saada se kokemus, että on hyvä ja nähdä se konkreettisesti kuvasta. Tunnen myös ylpeyttä, ihmiskeho on sitten mahtava. Raskaus on mieletön tapahtumasarja asioita kehossa. Elämän ihme.

Tuntekaa ja näyttäkää tunteet ilman häpeää <3

-Iida

KATSO MYÖS // Ensimmäiset viralliset mahakuvat

KUVAT // Omer Levin