Alkuvuosi oli näin jälkeen päin ajateltuna melko raskas. Oli remontti, muutto, pieni vauva, pimeää ja runsaslumista. Arki ja rutiinit olivat katkolla. Elämä oli suhaamista kahden kodin välillä, remontin valvomista ja muuttolaatikoiden pakkaamista ja purkamista. Kaikki oli vähän hukassa, niin tavarat kuin minäkin.

Remontti valmistui helmikuussa ja silloin kaikki tavaratkin alkoivat löytää paikoilleen. Kevään aikana minäkin olen löytänyt paikoilleni. Uusi koti tuntuu kodilta.

Tämä viimein alkanut kevät ja lisääntynyt auringonpaiste vaikuttavat hurjasti myös mielialaan. Tuntuu, että omat voimat ovat alkaneet elpyä. Joka ikinen vuosi tämä vuodenaika tuntuu yhtä ihmeelliseltä talven jälkeen. Joka vuosi tuntuu kuin heräisin jostain ihme horroksesta.

Nautin tällä hetkellä siitä, kun mitään ei tapahdu. Nautin arjen tavallisuudesta. Päivän suurin jännitysnäytelmä on aina aamuisin, kun katsoo ensimmäistä kertaa kelloa. Mitä kello on? Heräsikö jompi kumpi lapsista viiden aikaan vai vasta lähempänä seitsemää? Voi sitten jo vähän varautua päivän kulkuun. Arjen suurimmat haasteet tarjoillaan ruokatilausta tehdessä. Mitähän me syötäisiin tällä viikolla, entäpä tänään? Jos kaipaa pientä lisämaustetta, lähtee lasten kanssa ruokakauppaan. Sen jälkeen tuntuu oikein hyvältä olla vain kotona. Tai korkeintaan hipsiä yökkärit päällä mummilaan aamupalalle.

Päivittäin mietin sitä, kuinka ihana on kävellä päiväkotiin ja takaisin. Kuinka oikeasti onnea on niinkin pienet asiat. Se, että elämä tapahtuu lähellä. Kuinka neljävuotias kirmaa juosten ja koira ei meinaa kestää, kun hän ei saa kulkea ensimmäisenä. Kuinka esikoinen jää ikkunalle vilkuttamaan ja minä lähettelen lentosuukkoja. Kuinka iltapäivällä hän juoksee kädet levällään suureen halaukseeni. Kotona hän ryntää vauvan luokse ja sanoo: ”katsoppas kukas täältä tuli, maailman paras isoveli”. Ja minä olen pakahtua.

Minusta on ihana hoitaa vauvaa. Hän on sellainen Hangon keksi, ettei tosikaan! Parasta on seurata vauvan ja esikoisen suhteen kehittymistä. Miten tärkeitä he ovat jo nyt toisilleen! Miten vauva riemastuu aina eniten, kun näkee isoveljen. Tuntuu isolta rikkaudelta, että heillä on toisensa.

Miten ihana on katsoa pihamme vanhoja omenapuita. Nyt ne alkavat heräillä. Pienet silmut on pian lehtiä. Eikä kauaa, kun pihamme on yksi kukkameri. Kuinka ihana on juoda kahvia terassin portailla istuen, vaikka meillä on pihalla pöytä ja sohvakin.

Ärsyttävintä on vaatehuoneeseen kerääntyvät pahvit, metallit, lasit ja panttipullot. Kun kukaan ei ikinä muista ottaa niitä mukaan ja viedä kierrätyspisteellä. Kuinka ne kasaantuvat sinne ja mahdollisen tilan loppuessa alkavat vyöryä eteisen puolelle. Siitä ne saattavat kulkeutua pihalle, jotta ne olisi helpompi muistaa ottaa mukaansa. Ja huomaamatta ne ovat sinä etukuistilla edelleen viikonkin päästä.

Niin ja pestyt pyykit, jotka eivät koskaan pääse kaappiin asti. Ne puetaan ehkä jo narulta päälle. Tai sitten ne viikataan kodinhoitohuoneen pöydälle ja jäävät siihen.

Parasta on kuitenkin se, että elämässäni on kumppani, joka haluaa jakaa tätä arkea kanssani. Ihminen, joka nauttii tavallisuudesta. Ihminen, joka kokee saaneensa arjelleen nyt merkityksen. Ihminen, joka myös hoivaa, syöttää, vie ja hakee, lenkittää, nukuttaa, lohduttaa ja auttaa.

Arki. Tälläistä se on tällä hetkellä. Tasaista ja tavallista. Tuntuu, että elämme oikeastaan tosi ihanaa vaihetta. Olen sellaisessa arjen imussa. Päivät menevät nopeasti ja pian on taas uusi viikko. Esikoinen on kolme päivää viikossa päiväkodissa, miesystävä tekee kolmivuorotyötä ja molempien perheet kyläilevät viikottain. Tähän vielä ystävät päälle. Siinä ne päivät tosiaan menevät. Ja minulla on sellainen tunne, että elämässä on hyvä olla. En kaipaa mitään muutoksia tai vaihtelua, en kaipaa jotain enemmän tai jotain suurempaa.

-Iida

Kuvat: Katarina Lensu