Muutama kuukausi sitten ystäväni erosi vuoden suhteesta. Hän on ollut enemmän ja vähemmän sinkku kanssani. Ainoana erona se, että hän on aina välillä seurustellut. Iloitsin jo hetken, että saan taas vertaistukea. Siinä meni kuitenkin kaksi viikkoa, kun hän tapasi miehen, jonka kanssa nyt seurustelee. Meni taas kahvi väärään kurkkuun.
Miten on mahdollista, että kaikki muut löytävät tiensä parisuhteeseen? Ei vain enää mene minun järkeeni. Ja samalla olen huomannut jopa pelkääväni ajatusta parisuhteesta. Olen ollut sinkkuna jo kohta kolme vuotta.
Pystyisinkö siihen todella?
Osaisinko minä seurustella?
Miten voisin asua jonkun kanssa?
Olen asunut yksin siitä asti, kun muutin pois kotoa, eli kahdeksan vuotta. Minulla on aina ollut oma koti, enkä ole jakanut sitä. Ehkä hammasharjan verran, mutta siinä kaikki. Olenkin miettinyt, että miten osaisin asua samassa asunnossa kumppanin kanssa. Olisi kamalaa, jos joku muuttaisi luokseni mukanaan kaikki tavaransa. Toisaalta en minä ja tavarani voisi muuttaa kenenkään luokse, sekin olisi outoa ja olisin vieraalla maaperällä, jonkun toisen oman sisällä. Toki ehkä yhteinen uusi koti voisi olla mahdollisuus. Eikä onneksi heti tarvitse olla muuttamassa saman katon alle, vaikka suhteessa eläisikin.
Mitä, jos miehellä olisi lapsia? Mitä, jos mies asuisi toisella paikkakunnalla eikä hänelle muutto Etelään olisi mitenkään mahdollinen? Voisonko muuttaa tuntemattomaan? Mitä jos? Miten sellainen kaikki oikeen toimisi, miten sen saisi toimimaan? Onko minusta sellaiseen?
Kun on kauan tehnyt asiat itse, luonut omat rutiinit, käytännöt ja päättänyt arjesta itse, alkaa pelottaa ajatus sen jakamisesta. Vaikka haluaisin jakaa sen, niin osaisinko? Pystyisinkö siihen, että vessanpöntön kansi olisi aina auki tai vessapaperirulla väärinpäin? Tai pystyisinkö siihen, että minun vaatteiden vierellä olisi toisenkin vaatteet? Pystyisinkö siihen, että joku tekee asioita eri tavalla kuin minä? Osaisinko joustaa?
Ja mitä sitten, jos tulisikin ero? Olisipa se hirveää! Olisi jotenkin todella kamalaa pakata lapsi ja tavarat ja aloittaa kaikki alusta. Ja miten hirveää se olisi, jos mies olisi ehtinyt tulla osaksi Eemin elämää ja sitten yhtäkkiä he eivät enää koskaan tapaisi? Jo se alusta aloittaminen, koko ajan olen vanhempi ja vanhempi ja tuntuu, että se vain tulee raastavammaksi ja raskaammaksi. Minä olen kuullut niin monesti sanottavan, että pariskunta vain kasvoi erilleen, parisuhde päättyi ja he elivät enemmänkin kämppiksinä. Ja minua pelottaa se. Miten ihmiset antavat sen tapahtua, voiko siltä välttyä?
Osaisiko vaalia sitä suhdetta ja elää siinä? Osaisinko tehdä töitä sen eteen, että suhde olisi toimiva ja antaisi parastaan molemmille? Osaisiko viedä sitä samaan suuntaan ja välttää sen haarautumisen?
Minua todellakin on alkanut pelottaa se, että osaisinko päästää ketään minun elämääni ja kotiini, niin lähelle. Miten minä osaisin olla? Vai ratkeaako nämä asiat itsestään, kun löytyy sellainen, jonka kanssa pelko katoaa? Joku jonka takia riski kannattaa ottaa pelosta huolimatta?
-Iida
LUE MYÖS
Miten sinkkuus vaikuttaa itsetuntoon?
12 kommenttia
Onpa kauniit kuvat. Sinulla on loistava ja kiinnostava blogi. Tykkään lukea ajatuksiasi kaikista aiheista ja etenkin vähän syvällisempiä pohdiskeluja.
Uskon että nuo huolesi ovat aika tavallisia. Mutta monet niistä ovat kuitenkin tosi pieniä käytännön asioita, jotka yleensä järjestyvät omalla painollaan ja kunkin suhteen omalla sopivalla tyylillä. Jospa sinäkin pian tapaat jonkun, tai jos et niin jatkat oman näköistä elämääsi kuten nytkin.
Mukavaa sunnuntaipäivää!
Oikeastaan vastasit tohon kaikkeen postauksen kahdessa vikassa lauseessa <3
Samaa sanomassa kuin yllä!
Ei niistä vessapapereista ja pöntön kansista jaksa välittää, jos on muutakin puhumista ja tekemistä ja yhteistä.
Omasta tilasta luopuminen voi olla rankkaa, mutta kaikkeen tottuu. Ja ainakin minulla yksi oma tila on metsä. Sitä sain itse asiassa tässä yhtälössä lisää ympärilleni, vaikka omasta sisustustyylistä joutuukin joustamaan. Ja onhan ne samat omat kahvilat ja kirjastot, missä käyn itsekseni.
Hyvässä suhteessa saa pitää kaiken sen, mitä itse on ja mikä itselle on tärkeää, ja se toinen ihminen on vain lisää hyvää siihen päälle. Kuitenkin kun arki se nyt on aina vaan arkea, vaikka voissa paistaisi.
Mä uskon, että kaikki noi pelot hälvenee kun oikea mies tulee kuvioihin. Sen kyllä tietää, kun on valmis ottamaan kaikki noi riskit. Näin uskon.
Vimpat kaksi lausetta tiivisti kaiken 🙂 Niin vain mekin, kaksi vuosikausia yksin asunutta ihmistä, opittiin elämään saman katon alla. Hyvinkin kivuttomasti. Edelleen välillä jotkut toisen tavat saattaa hieman ärsyttää, mutta silti nekin sietää kunhan se toinen on vaan siinä. Ja sietää niitä hänen mielestään minun ärsyttäviä tapoja.
Oi oi, niin tuttuja ajatuksia. Mut näinkin kliseisesti: sitten, kun se oikea osuu kohdalle, niin ei noita asioita edes mieti. Kaikki vaan sujuu. Itse olin ikisinkku ja aina yksin yli kolmekymppiseksi, kunnes yhtäkkiä unelmieni prinssi käveli elämääni todella yllättäen. Muutettiin yhteen nopeasti, sen jälkeen muutettiin yhdessä 1000km päähän ja parin vuoden päästä taas muutettiin melkein samat 1000km. Mitään murehtimistasi asioista ei ole tarvinnut miettiä kertaakaan. Ja meidän kuviossa on tiiviisti mukana myös lapsi, joka ei ole yhteinen. Joten kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoitan olemaan murehtimatta etukäteen, vaikkakin tiedän sen olevan vaikeaa. Itse tein samaa ja murehdin ja pelkäsin siis aivan turhaan. Asiat kuitenkin tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja silloin kaikki on helppoa. Jaksa vain uskoa siihen. 🙂
Mulla tuli ihan tippa silmään kun luin tän kommentin. Ite oon 27-vuotias, ja tuntuu että oon ikuisesti yksin. Oon viimeiset 10 kuukautta yrittänyt toipua erosta, enkä oo päässyt mihinkään. Tuntu jotenkin aivan ihanalta lukea, että rakkaus voi löytyä noinkin yllättäen ja 30-ikävuoden jälkeen. <3
Välillä tulee hetkiä,milloin oma tilanne huolettaa:löydänkö kumppanin .Ikää on jo yli 30-vuotta,mutta silti on vaikeaa luottaa miehiin ja löytää sitä oikeaa .Ja kun ikää on jo ton verran,niin toki lapsi-asiakin joskus käy mielessä että meneekö se juna ohi iän takia,mutta ensin pitäisi löytää se mies ja päättää haluaako itse lapsia ja vaikka itse haluaisi niin eihän se tarkoita sitä että kumppani ajattelisi samoin..
Moni pohtimistasi asioista, esim. rutiinien muuttaminen ja elämän jakaminen toisen kanssa ovat sellaista mitä harjoittelet jo lapsen kanssa. On se toki erilaista kuin parisuhdekiemurat mutta joustavuus ja jatkuva muutos ovat sinulla jo vahvasti työstössä joten eiköhän yhteiselämä aikuisen kanssakin luonnu jos siihen tulee sopiva sauma.
Mä asuin yksin 34-vuotiaaksi, eli sellaisen 15 vuotta sen jälkeen kun muutin pois lapsuudenkodistani. Seurustelin kyllä satunnaisesti, mutta melkein koko ajan olin sinkku. Sitten tapasin mieheni ja hänellä vielä sattui olemaan kaksi lasta entisestä avioliitostaan, jotka kaiken päälle vielä asuivat hänen luonaan. Kaksi vuotta ollaan nyt asuttu yhdessä. Ennen mieheni tapaamista mietin tosi paljon tuota, että miten mä koskaan voisin asua jonkun kanssa yhdessä ja jakaa mun omaa tilaa ja luopua ylipäätään siitä itsenäisyydestä. Sitten mä en miettinytkään sitä yhtään. Mutta täytyy sanoa, että on ollut tosi vaikeita hetkiä ja kausia, jolloin olen itkenyt sitä, että mulla ei enää ole mitään ”omaa”, vaikka ei se nyt edes pidä täysin paikkaansa. Yllättäen sitä kuitenkin on sopeutunut, ja vaikka elämä on tosi erilaista nyt, niin en tiedä onko se parempaa 😀 Kaikessa on aina puolensa!
Sanoisin, että liikaa ei kannata tällaista murehtia, sillä nämä ovat nimenomaan juurikin niitä asioita, jotka ratkeavat kyllä, kun oikea ihminen ilmaantuu kuvaan 🙂
Kun löytyy se ihminen, jonka kanssa homma natsaa, niin sittenhän sitä haluaa vain viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä ja teille kuin itsestään syntyy pian omat yhteiset rutiinit ja tavat tehdä asiat. Jossain vaiheessa käy liian raskaaksi vetää kahden kämpän väliä ja pakata ja purkaa ja pakata ja purkaa, kun yhdessä ollaan joka tapauksessa kaiken aikaa… Tai sitten alkaa vain tuntua typerältä pitää yhtä kämppää aina tyhjillään ja maksaa siitä turhaan. Ennemmin tai myöhemmin yhteenmuutto vain käy yksinkertaisesti järkeen ja tuntuu sitä paitsi luontevalta. Näin se minulla kävi ja jotenkin näin se kai monesti menee.. 🙂
Yhteenmuutettaessa sitten alkaa tietty se jännä (ja ihanakin!) vaihe, kun aletaan rakentaa yhteistä kotia, käydään huonekalut ja tavarat läpi ja kun jotain on kaksin kappalein, päätetään kumpi jää ja kumpi saa lähteä. Sitten tietysti on se kolmasvaihtoehto, että ostetaan uusi, joka sopii molempien makuun. Se nyt tietysti on selvää, että ei voi tehdä kaikkea sisustusasioissa just oman makunsa mukaan enää, vaan pitää ottaa toisen maku ja mielipide myös huomioon ja löytää molemmille toimiva ratkaisu, joka usein on jossain määrin kompromissi.
Paljon mulla jää kotiin sisustusjuttuja ynnä muuta ostamatta, kun vaikka ne olis just mua, niin ne ei oo yhtään Matsia, mutta sitten kuitenkin löytyy myös niin paljon sellasia kivoja juttuja, jotka on just meidän molempien makuun, niin ei haittaa. 🙂
Itse melko nopeesti opin sen toisen maun ja osaan ja saan itsenäisestikin tässä vaiheessa hankkia jonkun verran juttuja kotiin, koska osaan ottaa sen hänen maun jo huomioon. Kämppä ei oo enää HÄNEN näköinen eikä MINUN näköinen, nyt se on just MEIDÄN näköinen.
Kaikki elämässä tuppaa kuitenkin menemään sillain omalla painollaan. Luota siihen 🙂
Ja niin kuin joku jo sanoikin, olet jo saanut opetella sitä, millaista on jakaa elämä toisen kanssa ja muuttaa rutiineita ja tehdä kompromisseja. Olet jo hyvinkin kokenut sen, kun joku mullistaa elämäsi ja muuttaa sen täysin. Vauvan jälkeen miehen pitäis olla helppo! 😀
Toki näistä tyylillisistä makuasioista voi joutua vääntää enemmän. Tai sitten ei väännetä, kun yhdessä etsitään hyvässä hengessä sitä yhteistä kaunista säveltä xp
Olen asunut nykyisessä avoliitossani jo yli viisi vuotta, ja kyllä vaan yhä ne toisen tietyt tavat ärsyttää. Mutta pakko niiden kanssa on vain elää, ja yrittää puhuapuhuapuhua yhteensovittamiseksi. Etenkin silloin kuin toinen ärsyttää jossain isommassa jutussa, käy hermoon myös joka hemmetin tuolilla lojuvat vaatteet ja roskat, joita ei vaan voi pistää roskiin… mutta silti, plussat voittaa miinukset.
Vaikka jos tästä nyt ero tulisi, niin tuskin avoliittoon enää ryhtyisin vaan optimi ois omat kämpät esim. samassa talossa tai muuten lähekkäin.