Tarha, lastentarha, tarhatäti, päikkytäti.
Siinä muutama sana, joista itselläni nousee karvat pystyyn. En käytä näitä sanoja itse, enkä kyllä suosittele muillekaan, kun puhutaan varhaiskasvatuksesta. Varhaiskasvatuksessa ei puhuta tarhasta eikä täditellä. Silti termit elävät voimakkaasti arkikielessä ja niitä kuulee usein kyllä käytettävän.
Alkujaan päiväkodit ovat olleet lastentarjoja nimeltään. Nimi on tullut suomenkieleen saksalaisesta sanasta kindergarten. Saksassa lastentarhoja perustettiin 1830-luvulla pedagogi Friedrich Fröbelin johdolla. Ensimmäinen kansanlastentarha perustettiin Helsinkiin vuonna 1888 ja sinne kaikki lapset olivat tervetulleita. Lastentarha sanasta alettiin luopua 1970-luvulla, kun ensimmäinen päivähoitolaki astui voimaan ja alettiin puhua päiväkodeista. Vielä vuonna 2017 varhaiskasvatuksen opettajat olivat nimeltään lastentarhanopettajia. Ammattiimike vaihtui 2018 uuden varhaiskasvatuslain myötä, sillä nimike ei kuvannut työtä tänä päivänä. Meillä ei ole tarhoja, joten meillä ei voi olla lastentarhanopettajiakaan.
Lastentarhojen tarkoitus on ollut hyvin erilainen kuin tämän päivän varhaiskasvatuksen. Lastentarhat mahdollistivat ennen kaikkea äitien työssäkäynnin, jotka useimmiten hoisivat lapsia kotona. Nimi on varmasti ollut silloin toimintaa kuvaavaa. Tänä päivänä sanasta tarha tulee mieleen lasten säilöminen, jota varhaiskasvatus ei ole. Se ei ole enää nykyään paikka, jonne lapset viedään aikuisten työpäivän ajaksi säilytykseen. Tänä päivänä varhaiskasvatus on suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa, jota ohjaa varhaiskasvatuslaki ja valtakunnallinen varhaiskavatuksen suunnitelman perusteet. Varhaiskasvatus on osa koulutusjärjestelmää ja nähdään tärkeänä vaiheena lapsen kasvun, kehityksen ja oppimisen polulla. Varhaiskasvatus on lapsen oikeus ja siihen ei vaikuta lapsen huoltajien työtilanne. Lapsi saa osallistua varhaiskasvatukseen ennen kaikkea itsensä vuoksi. Ei ainoastaan sen takia, että huoltajien olisi mahdollista käydä töissä.
Vielä puhutaan päiväkodeista, mutta uskon tämän lähivuosina myös kokevan muutoksen. Varhaiskasvatusta tapahtuu myös muualla kuin päiväkodeissa. Lisäksi päiväkoti ei myöskään nimityksenä enää ole toimintaa kuvaava. Jonkin verran jo puhutaan vakasta ja varhaiskasvatusyksiköistä. Itse käytän päiväkotia edelleen ja puhun arjessa päikystä, mutta mielenkiinnolla seuraan mikä nimitys päiväkodille tulevaisuudessa muovautuu. Tarhasta en kuitenkaan puhu. Sen sijaan usein todistan tilannetta, jossa joku kysyy lapselta ”oliko hyvä päivä tarhassa?” tai ”olitko tänään tarhassa?”. En tiedä mitä lapsi ajattelee, mutta minulle tulee mieleen vain eläintarhaus.
Varhaiskasvatuksessa työskentelee paljon eri koulutustaustan omaavia henkilöitä, kuten varhaiskasvatuksen opettajia, sosionomeja, hoitajia, avustajia ja erityisopettajia. Jokaisen aikuisen koulutusta ja ammattinimikettä ei tietysti ole huoltajana mahdollista muistaa. Kuitenkin yleisesti tädeistä tai sedistä puhuminen on ongelmallista. Eikä vain varhaiskasvatuksessa, vaan monella muulla alalla sama juttu. Tämä koskee erityisesti naisvaltaisia aloja. Erityisesti aloja, joissa työskentelee korkeakoulutettuja naisia huonolla palkalla. Harvoin miehiä työssään sedätellään. Meillä ei ole päikkytätien lisäksi kassatätejä, neuvolantätejä eikä kirjastotätejä. Tädittely ja sedättely on vähättelevää. Ei ole yhdentekevää miten puhumme varhaiskasvatuksen henkilökunnasta. Alan arvostusta lisää ehdottomasti oikeilla nimikkeillä puhuminen niin yleisessä keskustelussa kuin kotonakin.
Varhaiskasvatuksen henkilökuntaa voi kutsua tädittelyn sijaan kasvattajiksi, varhaiskavattajiksi tai aikuisiksi. Toimivinta on kutsua heitä omilla nimillään. Aina nimiä ei muista ja toisinaan päiväkodilla voi olla vastassa sijainen. Mielestäni tälläisissä tilanteissa voi aina kohteliaasti kysyä työntekijän nimeä esimerkiksi sanoen ”Anteeksi sanoisitteko nimenne” tai ”Voisitko sanoa vielä nimesi, olen unohtanut sen”. Henkilökunnalta voi toivoa myös nimikylttien tai henkilökortin pitämistä näkyvillä, joista ilmenee nimen lisäksi myös ammattinimike. Mikäli työntekijät ovat tuoneet ammattinimikkeensä esiin, voi hyvin kutsua heitä vaka opettajiksi ja vaka hoitajiksi yleisessä keskustelussa. Oikealla nimellä tai tittelillä kutsuminen osoittaa henkilölle, että häntä arvostetaan, häntä kunnioitetaan ja hänestä ollaan kiinnostuneita. Alalla työskennellessäni tuli aina todella hyvä mieli siitä, jos joku puhutteli minua etunimellä tai opettajana. Siitä tuli tunne, että minulla on väliä. Sen sijaan tädittely tuntui siltä, että olen samantekevä. Harva useamman vuoden työhönsä kouluttautunut henkilö haluaa valmistuttuaan tulla täditellyksi. Se suorastaan latisti omalla kohdallani ammattiylpeyttäni. Tädittely saa aikaan sellaisen tunteen, että kuka tahansa voisi hoitaa työni. Kuka tahansa täti voisi hyvin olla töissä varhaiskasvatuksessa.
Lapset eivät kutsu varhaiskasvatuksen henkilökuntaa tädeiksi tai sediksi, vaan puhuvat heistä tuttavallisemmin. Usein lapset käyttävät etunimiä. Henkilökunta tulee tietysti lapsille läheiseksi ja tutuksi, viettäväthän he varhaiskasvatuksessa ennemmän aikaa kuin huoltajat. Nimien opettelu osoittaa myös lapselle, että huoltaja on kiinnostunut siitä, ketä hänen kanssaan päivisin on. Lisäksi se osoittaa lapselle, että huoltaja arvostaa varhaiskasvatuksen henkilökuntaa, kun puhuttelee heitä nimillä.
Tämä voi tuntua pieneltä asialta ja helposti voi tulla pohdittua, että onko sillä nyt niin paljon väliäkään. Mutta on sillä väliä. Kyllä arvostus on pieniä asioita. Pienistä asioista tulee suuria asioita, jotka johtaa laajempaan yhteiskunnalliseen arvostukseen. Kyllä meistä jokaisesta varmasti tuntuu hyvältä, kun meitä puhutellaan oikein, oli kyse sitten työstä tai vapaa-ajasta.
-Iida
KUVAT: Pixabay
34 kommenttia
Tämä on niin totta! Yksi äitiyden huippuhetkistä oli kun 3v. lapseltani kysyttiin onko päiväkodissa kivoja tätejä ja hän vastasi, että ei siellä ole tätejä vaan aikuisia ?. Tämä vastaus tuli vielä ilman, että olimme hänen kanssa erikseen asiasta keskustelleet.
No vau, mahtavaa!????
Kun kummityttöni oli aikanaan varhaiskasvatuksen piirissä, puhuttiin aina vain tarhoista. Tyttö itse sanoi paikkaa puutarhaksi! Se oli aika surkuhupaisaa, mutta tänään ajatellen aika kamalaakin. Nyt tyttö on jo yläkoulussa. 🙂
Joo alkuun lastentarhoja on ajateltu puutarhoina, joiden siemeniä/taimia lapset on. Ja kasvavat siellä sitten. Ajatus tulee saksalaiselta Fröbeliltä muistaakseni!
Meillä molemmat lapset (esikoinen jo 10v ja kuopus 5v) nimien lisäksi kotona kertoo ja puhuu meidän aikuisista. Esikoinen edelleen muistaa monien aikuisten nimet ja välillä lähettää heille terveisiä pikkuveljen kautta :).
Voi ihana juttu!
Minä taas ajattelen, että tarha-sana on suloinen. Tarhoissa kasvatetaan pieniä Taimia. 🙂 Mutta ymmärrän sen, että kaikille tulee erilaisia mielleyhtymiä. Siksi minäkin puhun päikystä, kun en missään tapauksessa halua väheksyä varhaiskasvattajien ja hoitajien työtä. Onko muuten väheksyvää puhua yleisesti hoitajista, vaikka kyseessä olisikin kasvattaja?
Varmasti kasvattaja on hyvä yleistermi, osa on opettajia ja osa hoitajia. Toki varmasti henkilökunta tuo nämä esiin tai niitä voi kysyä heiltä.
Itse lastentarhurina taas ajattelen, että kanat asuvat tarhoissa. Sinne sitten vähän jotain virikettä, niin on tämän tädin verenpaineet tapissa ???
Vanhempieni ikäluokka puhuu vielä sujuvasti tarhasta. Meillä se on päikky. mut tarhasta tulee mulla aina tosi lempeät mielikuvat, muistelen omia pk-aikoja ysärin alussa, niin ihanaa ♥️ Silloin menin tarhaan, muistan kaikki kaverit, aikuiset nimineen ja ryhmienkin nimet ?
Tajusin ettei olla lasten kanssa onneksemme täditelty, kutsun aikuisia nimellä mutta mulla kyllä usein tulee kotona suusta sana hoitaja l. hoitoalan ammattilainen.
Ihania muistoja <3
Tämä tädittely koskee myös muuten terveydenhoitajia! 4 vuoden korkeakoulututkintoa vaativa koulutus ja lopputulemana olet neuvolantäti, ihanaa!
Kyllä, inhottaa myös teidän puolesta! Ja inhottaa miten moni alalla oleva itse puhuu itsestään tätinä asiakkaille, niin neuvolassa kuin vakassakin.
Siis mua ärsyttää tuo tarhattelu ihan hirveästi, koska siitä tulee juuri jonkinlainen eläintarha/säilömispaikka mieleen. Silti, on ollut ihan hirveän vaikea päästä eroon siitä sanasta käytössä, sillä äitini on aina puhunut päiväkodista tarhana ja edelleen puhuu. Siksikin, aina välillä se tarha lipsahtaa puheeseen… 🙁 Olen kuitenkin huomannut, että myös äitini välillä korjaa ja puhuu päiväkodista! Eli kyllä se kieli hiljalleen muuttuu, mutta siihen tarvitsee myös armollisuutta. En ole kertaakaan äitiäni korjannut puheissa, mutta hän kuulee minun käyttävän päiväkotia niin hiljaksiin tarttuu 🙂
Nimiasiasta. Meillä on tosi onnellinen tilanne päikyssä ja meillä on todella hyvät vakituiset aikuiset työssä, sijaisia harvemmin ja maksimissaan ollut 1 per ryhmä. Ja meillä on vain kaksi ryhmää, yhteensä 6 vakituista aikuista. Tämän vuoksi osaankin kaikkien vakituisten aikuisten nimet+ Osan tutumpien sijaisten. Tämä vielä Espoossa! Valitettavasti kaikkien päiväkotien tilanne ei ole sama, joten ymmärrän täysin ettei aina tiedä kuka siellä on vastassa ja joka päivä kysyä uusia nimiä.
Kasvattaja mielestäni on huono sana, sillä siitä tulee mieleen koirankasvattaja tms.. Mutta ehkä sekin tuntuu kohta luonnolliselta ja tarttuu. Hyvä kun näistä puhutaan!
Onpa ihana kuulla! Vau mikä päiväkoti tilanne teilleä!
Aamen!!!
Täytyy sanoa että tädittely oli jäänyt takaraivoon omasta lapsuudesta 90-luvulta. Kun esikoinen aikoinaan aloitti päiväkodin, en osannut ajatella asiaa sen kummemmin, koska tädeiksi päiväkodin työntekijöitä oli aina omassa lapsuudessa sanottu. Varsinkin alussa kun en aina muistanut varhaiskasvattajien nimiä, niin ei tullut mieleen muuta vaihtoehtoa kuin täti. En ollut ollut päiväkotimaailman kanssa tekemisissä sitten 90-luvun, joten nämä täti vs aikuinen – Keskustelut eivät yksinkertaisesti olleet pompanneet mistään omaan silmään, eikä aihetta ollut tullut pohdittua tältä nykypäivän kannalta. Siksi en heti ymmärtänyt tämän täti-nimen vähättelevyyttä, vaikka itse en sitä missään nimessä vähättelytarkoituksessa käyttänyt.
Vähitellen tuo aikuinen tuli omaan sanavarastoon lapsen välityksellä. Alkuun se tuntui kummalta, eikä istunut omaan suuhun, mutta kuopuksen aloittaessa päiväkodin kutsuin varhaiskasvattajia aikuiseksi jo ihan luonnollisesti.
Tämä on varmasti monelle tullut omasta lapsuudesta ja sitä kautta tuttu sana käyttää. Varhaiskasvatuskinkin on kokenut isoja muutoksia sitten 90-luvun. Muttei moni sitä varmasti sano ”pahalla”, vaan puhtaasti on omaksunut sen omasta lapsuudesta.
Mä en ole edes ajatellut asiaa tältä kantilta, vaan halunnut tietoisesti luopua täti-sanan käytöstä jo ennen lapseni päikkyuran alkua. Ei ollut nimittäin kovin kiva teini-ikäisenä juosta leikkipuiston ohi ja kuulla kun äiti sanoi lapselleen että täti siellä juoksee.
Nyt korjaan aina omia vanhempiani kun he käyttävät täti-nimitystä. Telkkarissa ei urheile tädit tai sedät vaan urheilijat jne. He on vähän ihmetelleet että eikö näin ”saa” enää nykyään sanoa mutta onneksi ymmärtävät kantani ja miten haluan lastani kasvattaa.
Ymmärrän todella hyvin! Kieltämättä riipaisee nuorta ihmistä, kun kuulee itseään täditeltävän. Tuntuu siltä, että täti tai setä on yleisnimi kaikkeen ja sillä tavoin päästään helpolla, vaikka oikeasti on todella helppo keksiä myös muita termejä, juurikin vaikka urheilija, juoksija, ohikulkija tms.
Minun on vaikea käsittää miten tädittely on niin pahasta. Todella teennäiseltä tuntuisi sanoa esim kirjastossa lapselle, että sanopa nyt kiitos kirjastotoimenjohtajalle. Omasta mielestäni se, että puhuttelisin tai lapseni puhuttelisi päiväkodin henkilökuntaa ammattinimikkeillä nimenomaan alleviivaisi lapsenkin näkökulmasta heidän erilaisuuttaan, ikään kuin lapselle olisi merkitystä sillä onko kyseinen henkilö opettaja vai lastenhoitaja taustaltaan. Minulle kaikki päiväkodin kasvattajat ovat samassa asemassa riippumatta heidän koulutustaustastaan, joten en itse koe tarvetta puhutella heitä erilailla keskenään. Ymmärrän toki, että koulutus ja sen myötä tehtäväkuva ovat erilaiset ja arvostan kumpaakin, mutta en koe tarvetta painottaa asiaa pienelle lapselle.
Päiväkodin aikuinen kuulostaa minulle terminä aika vieraalta, mutta miksei tätäkin voisi kokeilla. Oikeiden nimien käyttö on meistäkin mukavinta ja luonnollista, mutta ajoittain aika haastavaa, kun henkilökunta vaihtuu kovin paljon.
Haluan vielä korostaa, että tädittelyllä en missään tapauksessa halua aliarvioida tai osoittaa kunnioituksen puutetta! Ehkäpä tulevassa päiväkodin vanhempainillassa voisin kyseistä miten lapsemme kasvattajat toivoisivat heitä kutsuttavan niin saisin lisää näkökantoja ja ehkä jopa pontimen muuttaa omaa tapaani.
Miksi tämä tuntuu teennäiseltä? Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka lapsikin oppii ymmärtämään, että päiväkodissa työskentelee eri ammattiryhmien edustajia ja että asioista puhuu niiden oikeilla nimillä. Tämähän vain rikastuttaa lapsen ajattelua. Ei lapsi ajattele, että päiväkodissa työskentelevät ihmiset olisivat jotenkin eriarvoisessa asemassa.
Kaikista tädittely varmasti ei ole pahasta, mutta itse miellän tätien olevan sukulaisia ja en ole opiskellut useaa vuotta yliopistossa tullakseni tädiksi. Onhan termi myös sukupuolittunut. Omalle lapselle keksin muita termejä, esim kirjaston työntekijä tai kirjaston henkilökunta, kassatyöntekijä, kävelijä, ohikulkija, päiväkodin aikuinen tms.
Mielestäni myös lapselle voi hyvin tuoda esiin koulutustaustoja. Voisi puhua vaikka Riikka-opesta ja Anna-hoitajasta. Kuitenkin usein työtehtävien ero näkyy lapsille arjessa. Toki ei aina. Mutta varmasti oikein hyvä idea kysyä vanhempainillassa asiaa!
Tädittely ja sedättely yleisessä keskustelussa on muutenkin vähän ongelmallista, ettei tule vahingossa väärinsukupuolittaneeksi vaikka sitä kirjastotoimenjohtajaa. Miksei tuossa tapauksessa voi vain sanoa lapsella, että ”Sano hänelle kiitos.”?
Puhun itse tarhasta (vanha taimitarhalainen), eli ”oliko kivaa tarhassa”, mutta en tädeistä vaan aikuisista. Lapsi käy ruotsinkielistä dagista, ja tuo dagis on Suomessa aika neutraali nimitys. Ruotsissahan on siirrytty käyttämään förskolaa, joka varmaan parhaiten vastaa varhaiskasvatus-termiä. Lapsi käyttää itse termejä dagisbarn ja dagisvuxen, mitkä olen sujuvasti napannut omaan käyttöön.
Ruotsinkielessä on kyllä tosi hyvät, neutraalit ja toimintaa kuvaavat termit!
Henk koht on mielestäni pikkumaista tarttua yksittäisiin sanoihin ja pahoittaa niistä mieltään. En oleta että kukaan kutsuu itseänikään asiantuntijatyössäni oikealla nimikkeelläni tai muistaa nimeäni tai whatever. Tärkeintä on se mitä siinä keskustelussa yksittäisten sanavalintojen ulkopuolella kommunikoidaan ja miten. Yhtenä päivänä jäin oikein miettimään kun en tiennyt päiväkodin aikuisen nimeä että miten sanon lapselle että sanopas heipat…öööh tuolle ihmiselle..vai mitä..ettei nyt kukaan pahoita mieltään. Sanoin lopulta vaan että sano heippa niin mennään. Miten hitossa voi vakan ulkopuolinen pysyä kuusalla oikeista nimikkeistä ja miten muualla saa kaupan myyjiä esms kutsua jos nyt eivät satukaan olemaan niitä myyjiä nimikkeeltään. Huh ja jestas tätä nykyaikaa.
Kyse ei niinkään ole siitä, että nimike tulisi muistaa tai siitä, että kaikki nyt pahoittaa mielensä nykypäivänä. Harva kuitenkaan opiskelee useaa vuotta tullakseen tädiksi, jolloin on suotavaa valita joku ihan muu termi mielestäni.
Ei herranjestas, ihan kuin mikään nimitys tai tädittely ilmaisisi arvostuksen puutetta. Kuulostaa ego kysymykseltä, että päiväkodin henkilökunnan titteleiden ilmaiseminen puhekielessä olisi tarpeen. Jos joku mielensä pahoittaa tarhasta ja tarhan tädeistä puhumisesta niin on kyllä peiliin katsomisen paikka. Itsekin kyllä, olen 4 v ammattikorkeaa käynyt terveydenhoitajaksi, enkä paremmin kuvaavaa nimitystä työlleni keksi kuin neuvolan täti. En koe tarpeelliseksi koulutusten ja saavutusten esille tuomista. Luulisi että varhaiskasvatuksen ammattihenkilöstö nimenomaan lasten kanssa toimiessaan toisi esille jokaisen ihmisen arvokkuuden ja tärkeyden ilman titteleiden esille tuontia.
Kaikista tädittely ei tunnu hyvältä, jolloin on parempi käyttää muita termejä. Lisäksi se on jo ihan sukupuolisensitiivistä käyttää muuta sanaa kuin täti. En itse sano koskaan neuvolan täti tai päiväkodin täti, enkä niitä halua lapselleni opettaa. Kukaan lapsi ei ole minua myöskään työssäni vakassa täditellyt. Että selvästi tämä on osalle aikuisista vain vaikea paikka. Työnimikkeitä kukaan ei oletakkaan muistavan, mutta hyvin voin sanoa vaikka aikuinen 🙂
Mielenkiintoinen postaus! Tämä on varmasti aihe, joka puhututtaa. Täti-sanalla voidaan tosiaan tarkoittaa sukulaisnaista tai vierasta naishenkilöä. Jostain syystä sana on kuitenkin viime aikoina värittynyt negatiivisesti, ja kuten tästäkin postauksesta/kommenteista tulee esiin, moni työssään tädittelyä kohtaava ei pidä nimitystä arvostavana. Senpä vuoksi meillä ei kukaan tädittele. Itse pidän tärkeänä, että koska päiväkodin aikuiset ovat kuitenkin tuttuja ja lapsille tärkeitä, puhuttelemme heitä yleensä omalla nimellä tai joskus myös aikuinen -sanalla.
Siitä voidaan olla montaa mieltä, ovatko päiväkodit varhaiskasvatuspaikkoja vai lasten säilöntäpaikkoja. Todellisuus lienee jotain siltä väliltä. Ideaalitilanteessa varhaiskasvatuslaki toteutuu ja lapsi saa yksilöllistä, kehitystä tukevaa varhaiskasvatusta. Kuitenkin tiedetään, että Suomessa varhaiskasvatuksessa on etenkin viime vuosina ollut monin paikoin huutava resurssipula. Jos ryhmässä on juuri aloittanut monta alle 1-vuotiasta ja ryhmän aikuiset vaihtuvat tiheään esim. sairastelun ja sijaisuuksien vuoksi, ei se siinä vaiheessa ole mitään varhaiskasvatusta. Sijaiset eivät useinkaan (ymmärrettävästi) muista edes lasten nimiä, ja etenkin pienten ryhmissä aikuisten kädet eivät riitä sylittämään kaikkia syliä tarvitsevia. Elokuun alussa, kun vein omaa 2-vuotiasta päiväkotiin, ryhmässä oli kaksi aikuista ja monta itkevää vauvaa. Tilanne oli kaoottinen, ja mikäli noin pienet lapset joutuvat ottamaan selviytymiskeinot käyttöön pärjätäkseen, ei se palvele ketään. Tällöin kyseessä on mielestäni ennemminkin säilö kuin varhaiskasvatuspaikka. Kertomani tapaus ei ole ainoa laatuaan, monet vanhemmat eri päiväkodeista ja -paikkakunnilta ovat kertoneet vastaavia kokemuksia. Toivottavasti tällainen tilanne ei kuitenkaan missään päiväkodissa ole jatkuva. Pääsääntöisesti olen ollut tyytyväinen lastemme päiväkotiin ja siihen, miten esimerkiksi sijaisjärjestelyt on hoidettu. Joskus resurssit vain eivät riitä laadukkaan varhaiskasvatuksen toteuttamiseksi. Mielestäni se on tosiasia, joka on tunnustettava ja jota on työstettävä, jottei yksikään lapsi joutuisi PÄRJÄÄMÄÄN varhaiskasvatuksessa.
Ja sitten vielä yksi ajatus. Nykyään myös suomalaislapset aloittavat päivähoidon yhä nuorempina. Vauvat ja pienet taaperot eivät hyödy varhaiskasvatuksesta samalla tavoin kuin esimerkiksi yli 3-vuotiaat. Asiaa on tutkittu paljon, ja ideaalitilanteessakin (riittävät resurssit) pieni lapsi joutuu jossain määrin pinnistelemään selvitäkseen ison lapsiryhmän keskellä ilman omaa vanhempaansa, johon on muodostanut kiintymyssuhteen. Myös esimerkiksi kielenkehityksen näkökulmasta olisi tärkeää, että lapsen lähellä on aikuinen, joka tunnistaa lapsen puheyritykset ja tukee niitä. Kaikkien pienten kohdalla kotihoito/perhepäivähoito/osapäiväinen varhaiskasvatus ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä yhteiskunnan paine sekä taloudellisesti että urankehityksen kannalta on yhä voimakkaampaa. Omat lapseni aloittivat puolipäiväisen varhaiskasvatuksen ollessaan 3v ja 1v9kk. Molemmat puhuivat ja liikkuivat tuossa vaiheessa sujuvasti ja kuopuskin oppi pian aloituksen jälkeen kuivaksi. Oli tavallaan yllättävää, että esikoisen aloitus oli paljon kuopusta tahmeampi, mutta tähän varmasti vaikuttaa heidän erilaiset temperamenttinsa. Syyskuun alussa tunnit nousevat hieman, ja luottavaisesti suhtaudun siihen, että kaikki menee mukavasti.
Tulipas pitkä kommentti, mutta näitä paljon itsekin viime aikoina pyöritellyt 🙂 t. kasvatuspsykologian alalla oleva
Kiitos kommentista! Ja olen ihan samaa mieltä, että aina varhaiskasvatus ei toteudu. Ideaalitilanteessa se toteutuu lain edellyttämällä tavalla, jolloin sillä on tutkitusti todella isot hyödyt myös myöhemmin elämässä. Olen itsekin kirjoittanut blogiini monta postausta aiheesta, jossa varhaiskasvatus ei toteudu ja mitkä sen haasteet ovat. En toki siltikään koe tarha tai tarhatäti termejä varhaiskasvatusta kuvaavina tänä päivinä.
Tässä muutama viime aikainen postaukseni:
https://iidanmatkassa.fi/lapsikin-tarvitsee-lomaa/
https://iidanmatkassa.fi/voisinko-palata-varhaiskasvatuksen-opettajaksi/
Ite en kyllä koe että oma, vuosikymmenten takainen päiväkotini olisi ollut pelkkä säilöpaikka vanhempien työpäivän ajaksi, vaikka silloin just nimenomaan tarhasta, lastentarhanopettajasta ja tädeistä puhuttiinkin. Muistikuvieni (sekä vanhempieni kertoman) mukaan silloinkin hyvin pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti opeteltiin pöytätapoja, käytöstapoja, muiden huomioon ottamista yms, osittain vieläpä samojen laulujen ja leikkien avulla mitä edelleen käytetään. Toiminta oli hyvää ja laadukasta silloinkin vaikka termistö olikin eri 🙂
Kiitos uusien ajatusten herättämisestä! Luin postauksesi ja sain hyvin kiinni mielipiteestäsi, vaikka olen silti itse eri mieltä täti-sanan käytöstä. Itse koen sen merkityksen ”lapsenomaisena”, eli harvoin kai aikuiset keskenään puhuvat ihmisistä täteinä ja setinä, mutta se on mielestäni ihan käypä ilmaus juuri lapsen kanssa puhuttaessa. Toki jos henkilön oikea nimi muistuu mieleen, sitäkin parempi. En usko, että pienet lapset muutenkaan miettivät sellaisia asioita kuin koulutustausta. Ehkä siksi sanan käyttö on myös yleisempää kuin setä-sanan, koska naisvaltaiset alat monesti ovat lapsia lähellä. Mutta ehkä tästä postauksesta käy ilmi, kuinka joku sana saa erilaisia tunnelatauksia riippuen henkilön omasta mielikuvasta. Tähän teemaan sisältyen laajemminkin tarvitaan mielestäni myös yksilön vastuuta kertoa toiselle, jos pahoittaa mielensä jostain käytetystä sanasta, ja toki myös sanojan vastuuta tehdä korjausliike (poislukien tietenkin ilmiselvästi halventavat nimityksen).
T. Mia, täti, neiti, rouva, hoitaja, mitä näitä kaikkia kuuleekaan ?