Perjantai vapaalla
Viikonloppu alkoi vapaapäivällä. Olin perjantain täysin itsekseni aina lauantaiaamuun asti. Eemi meni suoraan päiväkodista mummille yökylään. Nautin omasta seurastani ja tein ihania juttuja itsekseni.
Lähdin heti aamulla uimahalliin vesijuoksemaan. Uiskentelin altaassa usean minua huomattavasti vanhemman naisen seurassa. Heissä oli jotain ihanaa. Kaikki selkeästi tunsivat toisensa ja he juttelivat keskenään kovaan ääneen ja välillä nauroivat helskyvää naurua. He suunnittelivat menevänsä elokuviin katsomaan kotimaista uutusleffaa 70 on vain numero. Heistä tuli niin lämmin olo ja mietin, että tuommoinen minäkin haluan olla.
Suihkutiloissa oma raskauden venyttämä vatsanahkani ei tuntunut missään. Siellä oli niin monta elämää nähnyttä vartaloa. Toimivaa vartaloa. Kaunista vartaloa, ryppyineen ja venymineen. Aamupäivä onkin hyvä aika mennä uimahalliin pohdin mielessäni, sillä ulkonäköpaineiden sijaan, koin suurta kiitollisuutta omaa kehoa kohtaan.
Hyvillä mielin jatkoin päivää lounaalle. Tapasin ystäväni, jonka kanssa edellisestä näkemisestä oli kulunut liian kauan. Se ei kuitenkaan vaikuttanut mihinkään! Lounaalta suuntasin suoraan hierontaan. Päätin taannoin, että alan oikeasti ottamaan aikaa omalle hyvinvoinnilleni. Olin viimeksi ollut hieronnassa ennen Eemin syntymää, eli oli aikakin mennä. Ja olihan ihanaa. Tai ei ihan koko aikaa, sillä olin myös aika jumissa. Käsittelyn jälkeen olo oli kuitenkin ihan uskomaton. Kevyin askelin pysähdyin kukkakauppaan ja nappasin vielä kimpun mukaani alkavan viikonlopun ja vaapäivän kunniaksi.
Kotona katsoin lempisarjaa sohvalla löhöten ja kävin saunassa. Nautin tosi paljon olostani.
Lauantai ja HopLop
Olin ajatellut, että nukun niin pitkään kuin nukuttaa. Ja olin ajatellut, että nukkuisin ainakin yhdeksään, mutta kello olikin 07.21, kun heräsin. Eli se melko tavallinen aika, hah! Köllin kuitenkin sängyssä tunnin ennen kuin viitsin nousta.
Hörppäsin lasin vettä, vedin vaatteet päälle ja lenkkarit jalkaan. Lähdin herättelevälle hölkkälenkille. Aurinko paistoi ja ilma oli ihanan kirpeä. Ihan täydellinen lenkki-ilma! Mietin siinä, että marraskuu on ihana! Joka aamu on ollut valoisaa ja päivät käynnistyy niin paljon helpommin valossa. Oman lenkin päätteeksi kävin vielä koiran kanssa pitkällä lenkillä.
Kotona laitoin musat soimaan ja tein hyvän aamupalan tanssien. Oli aivan mahtava olo kaikkinensa. Niin onnellinen olo kaikesta. Mietin, että niin ihanaa kuin onkin olla itsekseen, en ikinä vaihtaisi elämääni entiseen. Tunsin kiitollisuutta, että tälläiset hetket ovat kuitenkin minulle välillä mahdollisia. Ja miten arvokkailta ne tuntuvat, kun eivät ole joka päiväisiä.
Aamupalan jälkeen hain Eemin kotiin. Jälleennäkeminen oli täynnä haleja ja pusuja ja iloista juttelua siitä mitä mummin kanssa oli tehty, kuten syöty pizzaa! Unto koira oli myös syönyt hammasharjan ja äiti oli oli pakannut VAIN yhden unikaverin mukaan!
Iltapäivällä soittelimme ystävän kanssa ja keksimme, että voisimme lähteä yhdessä lasten kanssa HopLoppiin. Eemi ei ollut käynyt HopLopissa niin, että muistaisi siitä mitään. Hän oli ollut siellä viimeksi juuri 1-vuotiaana ennen pandemian alkua. Olikin kiva viedä hänet sinne. Hän suhtautui aluksi kaikkeen hyvin varovaisesti, mutta ystävän rohkaisu innosti. Lopulta meillä kaikilla oli aivan valtavan hauskaa. Katsoin omaa lastani niin suurella ilolla! Hän leikki hienosti ja kokeili uusia juttuja rohkeasti. Hän odotti hienosti vuoroa ja käytti hauskasti huumorintajuaan. Kävimme yhdessä vielä syömässä ja ystäväni yllätti minut ihan täysin. Sain häneltä synttärilahjaksi lahjakortin Hotelli St. Georgeen, jonne olen haaveillut pääseväni. Heti tuli tunne, etten kyllä voi ottaa sellaista lahjaa vastaan, muttei se ystäväni kohdalla ollut vaihtoehto.
Illalla taas liikutuin kiitollisuudesta. Voiko elämältä muuta toivoa?
Sunnuntai surussa
Heräsimme Eemin kanssa vierekkäin seiskan aikaan. Hän kysyi heti ”Heräsitkö sä äiti? Kunka sä nukuit?” Eemi nousi ja aloitti samantien leikit huoneen lattialla. Laitoin tohvelit jalkaan ja hipsin päästämään koiran takapihalle. Laitoin valon keittiöön ja aloin tehdä aamupalaa.
Aamupäivällä päätin, että nyt minun on oikeasti ryhdistäydyttävä. Että ihan oikeasti lattialle jo vyöryvä pyykkivuori on nyt selätettävä ja asunnossa muutenkin siivottava. Eemi halusi lähteä omalle pihalle leikkimään. Vein samalla matot ja sohvatyynyt ulos. Ulkona oli pieni kirpeä pakkanen. Pesukone päälle, tiskikone päälle ja imuri päälle.Viimeisenä pölyt ja lattian pesu. Viimein ihan siistiä, miten ihanaa! Eemin tultua sisään teimme yhdessä nakkikeittioa lounaaksi ja jämäpuurosta sämpylöitä.
Puuhailimme päivän yhdessä, kävimme pitkällä lenkillä ja teimme reissun ruokakauppaan. Tarvitsimme täydennystä kananmunien ja hedelmien osalta. Eemi jaksoi iloisena puuhailla ja asiat sujuivat ihanan jouhevasti.
Koko viikonlopun mielessäni oli enemmän ja vähemmän ollut menkat. Minustu tuntuu, etten ole raskaana. Minulla on vain sellainen tunne, että menkat alkaa. Kaikki täsmää, alavatsaa nipistää, alaselkä on kipeä, reidet on kipeät ja vatsa löysällä. Kuten aina ennen menkkoja. Olo on vähän blaah ja ärsyyntymiskynnys erittäin matala. Siinä sunnuntai-iltani se jotenkin iski tosi kovana. Lapsen kanssa sai vääntää nukkumaan menosta kivan päivän jälkeen ja menetin hermoni. Käyttäydyin todella huonosti. Ärsytti. Vaikkei lapsi ole mitenkään syyllinen siihen, etten minä ehkä olekkaan raskaana toiveestani huolimatta. Sen purkaminen lapseen oli todella typerää.
Toisesta inseminaatiosta on kohta kaksi viikkoa. En tainnut onnistua tästä toisestakaan. Menkkaoireet ovat viikonloppuna vain voimistuneet. Mielessäni on juossut kaikenlaisia ajatuksia; Mitä jos en tule enää koskaan raskaaksi, mitä jos en vain saa toista lasta, mitä jos kehossani ilmenee jotain vikaa, mitä jos minä en onnistu näillä kuudella hoitokerralla, joista kaksi on jo käytetty? Järki tietysti sanoo, että kaksi yritystä on vähän ja syytä huoleen ei ole. Tunteet panikoivat ja miettivät pahinta heti alkuunsa.
Lähipiirissäni kolme ystävää on raskaana, useammalla on yritys päällä ja moni on vasta ollut raskaana saaden ensimmäisen tai toisen lapsen. Tuntuu hirveältä tuntea kateellisuutta ystäviä kohtaan. Haluan olla heidän puolestaan onnellinen, sillä tahtoisinhan itsekin, että ystävät iloitsisi jos ja kun minä mahdollisesti olisin raskaana. Miten se kuitenkin tekee niin kipeää? Katsoa kun muilla on se mitä itse haluaisi eniten? Ja miksi se onkin niin, että toivoessaan raskautta ei näe kuin raskaana olevia! Miten minusta onkin tuntunut viimeisen vuoden ajan, että KAIKKI ovat raskaana?
Alkuun minusta oli ihana höpötellä ystävien kanssa ja kuvitella meidän kaikkien olevan samaan aikaan vauvojen kanssa äitiyslomalla. Nyt minusta tuntuu siltä, että minä jään sen ulkopuolelle. Vaikka kaikella järjellä tiedän, ettei raskautuminen ole jotain, jota voi suunnitella, vaan se tapahtuu kun on tapahtuakseen.
-Iida
19 kommenttia
Varmaan oot tän kuullut sadasti ja tiedät, mutta raskautuminen ekalla tai tokalla yrityksellä on todella hyvää tuuria. Meillä meni 2 vuotta ja sit ivf:llä vasta onnisti. Nyt on useampi ystävä kellä yli vuosi tuloksetonta yritystä. Toivottavasti inssit tois sulle raskauden, mutta ainakin ivf on sit tosi paljon tehokkaampi❤️ muistan et olin itekki ekojen yrityskuukausien jälkeen jo ihan depiksessä, mut onneksi sulla yksi onnistunut raskaus takana joten hyvät mahkut seuraavalle!
Tottakai näin on! Osa käy pitkään hoidoissa. Toki itsellisenä tilanne on vähän eri eikä raskautumisessa itsessään ole haastetta välttämättä?
Ihana teksti!!!!
Kiitos!
Rahan ja ajan haaskausta yrittää raskautua kun ylipainoa on noinkin runsaasti. Myös raskausdiabeteksen ja muiden komplikaatioiden riski on moninkertainen ja asettaa myös sikiön vaaraan. Ensin oma terveys kuntoon! Mutta tämä varmaan olikin tiedossa jo.
Nämä asiathan eivät sinulle kuulu.
Terveydenhuollon ammattilaiset ovat arvioineet tilanteen ja koska estettä hoidoille ei ole heidän mielestään, ei pitäisi olla myöskään sinun mielestäsi.
Eikä sinun mielipiteellä ole hevonkukun painoarvoa.
Joskus kannattaa miettiä viidesti ennen kuin laittaa kommenttia joka voi loukata.
Eiköhän nämä asiat ole selvitetty jo Iidan ja hänen lääkärin kesken. Hoitoihin ei edes pääse jos painoindeksi on niihin liian korkea, joten turhaan siellä ”murehdit” toisten terveyden puolesta. Todella törkeää tämmöinen kommentointi joka vielä naamioidaan siten että ollaan muka huolissaan vaikka ainoa tarkoitus on vaan päästä haukkumaan ja aiheuttamaan harmia.
Onko ihan pakko kommentoida kun tarkoituksena on vain pahoittaa Iidan mieli? Olisi parempi olla hiljaa jos ei osaa olla asiallinen. Taidat vaan olla kateellinen Iidalle kun hänellä on ihana blogi, osaa kirjoittaa ja vaikuttaa muutenkin supertyypiltä!
No johan on… onko se niin vaikeaa kommentoida nätisti tai olla kommentoimatta ollenkaan, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Hohhoijjaa… kuten edeltävissä kommenteissa mainittiin niin eiköhän tämä ole Iidan ja häntä hoitavan lääkärin välinen asia.
Ruusalle semmoset terveiset, että mulla oli bmi 34, mutta liikunnalliset ja terveet elämäntavat, ja raskauduin ekasta inssistä. Ja nyt muuten rv24 eikä ole radia ja vauva kasvaa tasaisesti ja terveenä.
Ja btw, muiden paino ei kuulu sulle tippaakaan.
Lapsettomuudesta vuosia kärsineenä nämä on tuttuja tunteita <3
<3
Minä niin mieleni pahoitin tästä ja instagramin tekstistä. Tykkään tosi paljon blogistasi ja rehellisistä kirjoituksistasi muuten. Tuntuu kuitenkin pahalta aiemmin pitkään lapsettomuudesta kärsineenä lukea nämä tekstit. Yleensä hyvissä vertaistukiryhmissä netissä sosiaalinen lapsettomuus on yksi lapsettomuuden muoto, eli toive lapsesta mutta ei kumppania, ja ihan yhtä kurjaa kun muukin lapsettomuus, ja hyvää vertaistukea ja ymmärrystä riittää puolin ja toisin. Joo, vertailu on aina syvältä ja tyhmää että sulle sanotaan että ei saisi harmittaa kun 2 ekaa inseminaatiota ei toimi (tottakai se ärsyttää!) mutta ei se nyt mitenkään tarkoita, että oma tilanteesi olisi jotenkin erityisen traaginen. Tai että ei voi hoitoja mitenkään vertailla kun itsellisillä on aivan erilaista? Jos pystyt avartamaan mieltäsi niin hedelmöityshoitoihin liittyvät pettymyksen tunteet ovat aika universaaleja, ihan sama mikä lapsettomuuden syy. Yleisesti on kohteliasta pettymyksestä huolimatta hoitojen alussa ehkä olla olematta täysin maansa myynyt jos eka hoito ei toimi ja tiedostaa että oma polku ei ole se raskain. Kyllä vuosia lapsettomuudesta kärsineenä tuntuu pahalta lukea miten kiukuttelet lapsellesi kun ekat hoidot ei toimi (kyllä voi silloinkin tiedostaa sen että moni yrittää vuosia saamatta yhtäkään lasta!) vaikka tämän jälkeen kyllä itsereflektoit tätä ihan järkevästi.
Olisin varmaan itsekin voinut hokea koko hoidot että enhän minä edes kärsi lapsettomuudesta ja olen eri ryhmää kuin muut koska meillä miehestä johtuva lapsettomuus, luovutetut siittiöt ja minussa ei mitään lääketieteellistä vikaa eli lääketieteellisesti tilanne aika sama kun sinulla. Kyllä ne tunteet kuitenkin lasta toivoessa ovat aika universaaleja ja jaottelu on tyhmää.
Ymmärrän, että lapsettomuus on kipea ja vaikea aihe ja helposti triggeröi. En osaa edes tietää, mitä se voi toisille olla. En koe olevani totaallisesti maani myynyt. Olin vain yhtenä päivänä harmissani ja pahalla mielellä. Siinä se. Kiukuttelin lapselle, koska hänen piti olla nukkumassa, mutta ravasi kysymässä maitoa, pissalla ja ties mitä. Itsellä paha mieli, pms oireet samaan aikaan ja alkoi ärsyttää. Aika normaalia omasta mielestäni. Tuli sanottua lapselle vähän tiukemmin, että nyt nukkumaan, äitiä suututtaa, menin hetken päästä pyytämään anteeksi ja silittelin uneen. En mitenkään ole korostanut oman tilanteeni traagisuutta, en pidä tilannettani edes traagisena. Aika moni käy ihan samaa läpi. En pidä tilannettani mitenkään erityisenä tai ole pyrkinyt sitä korostamaan, kerron omia tunteita ja ajatuksia, jotka matkalla ovat tulleet mieleen.
Miksi hoitojen alussa ei saisi olla maansa myynyt? Ehkä niitä ensimmäisiä odottaa kaikkein eniten, kun ei tiedä mitä on edessä? Ehkä hoitojen edetessä kyynistyy, ei odota enää niin kovasti ja ei petykkään samalla tavalla? EI kukaan voi sanoa toiselle, että älä tunne näin tai noin.
Joo niin kuin kirjoitin myöhemmin luin tekstisi väärin. Luin instragramisi suurin piirtein näin ”Ei ole järkevää vertailla heteropareja ja itsellisiä naisia. Itselliselle naiselle hoidot ovat paljon raskaammat, koska kaipaa parisuhdetta ja on toivonut parisuhdetta ja lasta pitkään. Minähän en kärsi lapsettomuudesta koska mitään lääketieteellistä syytä hoidoille ei ole ”. Et kirjoittanut näin vaan reagoit ikäviin kommenteihin mitä sinulle oli sanottu, mutta aihe on triggeröivä ja sen lukee helposti tunteella. Ei ole ok heteropareille sanoa että et voi ymmärtää kuinka raskaita hoidot ovat koska olet yrittänyt vasta vähän aikaa. Inseminaatiohin lähteminen on iso juttu.
Miksi ei ole ok olla tosi pettynyt jos ekat hoidot ei toimi? No, ehkä kyseessä olisi vähän sama homma, kun jos joku sinun aina parisuhteissa ollut ystäväsi valittaisi sinulle siitä miten raskasta hänelle on olla sinkku pari kuukautta eron jälkeen. Eli tottakai saa olla pettynyt muta tietty kohdeyleisö ei reagoi kauhean positiivisesti. Lapsettomuushoidot ovat isolle osalle suurin kohdattu elämänkriisi, jota ei ymmärretä jos ei sitä itse ole kokenut. Lapsettomuus eristää etenkin naisia kaveriporukoista ja työpaikoilla, ehkä vähän samalla tavalla kuin yksinhuoltajuus joissain tilanteissa? Voin luvata, että vaikka lapsettomuushoidot kestäisivät monta vuotta, kävisit epäonnistuneita IVF kierroksia ja keskenmenoja läpi, niin niihin tunteisiin ei tosiaan kyynisty ja toivo ei lakkaa. Eli tottakai saa olla tosi pettynyt jos ekat hoidot ei toimi, mutta sellaiselle joka on käynyt tosi raskaat hoidot läpi, on triggeröivää lukea tekstejäsi. Jos olet saanut viestejä muilta heteropareilta, niin ilmeisesti muutkin ovat tunteneet näin.
Tämä ei ole mikään pain olympics, kaikilla on oma tilanne eikä toisen tunteita pitäisi koskaan vähätellä. Mutta kun nyt kirjoitat lapsettomuushoidoista julkisesti (mikä on tosi rohkeaa ja mitä arvostan!) niin olisi kiva että ymmärtäisit myös muita hoidoissa olevia ja tietenkin vastavuoroisesti he sinua.
Kaikkea hyvää.
Hetken asiaa pohtineensa pahoittelut edellistä viestiä. Enhän voi kiittää rehellisistä mielipiteistä ja sitten kritisoida niistä. Mutta siis, lähes kaikkia lapsettomuudesta kärsiviä yhdistää esim yleensä kateus raskaana oleville ystäville. Inseminaatoiden epäonnistuminen on kaikille aina yhtäläisesti kurjaa, ei erityisesti itsellisille. Ei ole kyse mistään kilpailusta siitä, kenellä on kurjinta. Kaikilla on kurjaa jos hoidot ei toimi. Tsemppiä ja toivotaan että seuraava hoito onnistuu!
Kiitos kommentista! Sitä koitin Instagramissani tuoda esiin, ettei tarve ole kilpailla hoitojen suhteen, kilpailla sillä kenellä on kurjinta tai kuka saa tuntea pettymystä ja kuka ei. Itselleni on sanottu, että en saisi olla pahoillaan, koska en ole kärsinyt lapsettomuudesta kauaa kuten joku pariskunta. Tämän tiimoilta puhuin stoorissa siitä, ettei ole tarpeen vertailla. Myös sinkku voi kokoa lapsettomuutta. Ja tämä oli pointtini siis. Ei se, että korostaisin itsellisen kurjuutta tai sitä, että tämä olisi itselliselle jotenkin erityisen rankkaa.
Kaikilla on aivan varmasti kurjaa, hoidot maksaa ja niitä odottaa varmasti kovasti oli olosuhteet mitä tahansa.
Totta kai saa olla pettynyt ❤️ itse yllätyin, kuinka pahasti meni tunteisiin jo ekat yrityskierrot. Siinä menikin vuosi, josta iso osa oli tikuttamista ja seksi oli kalenteriin tuijotusta. Päässä ei koko vuonna pyörinyt paljon muuta kuin vauvat, ovulaatiot ja pelko lapsettomuudesta. Ehkä ihmiset siksi reagoi huonosti ”murehtimiseen ettei kahdella yrityksellä tärppää”, että melkein kaikki lasta toivovat joutuu käymään noita tunteita läpi. Siitä pitäisikin puhua enemmän, että rauskauden yrittäminen harvoin on niin kivaa kuin luulisi – mä ajattelin ennen, että (myös pitkään kaivatussa) heteroparisuhteessa se ois ihanaa aikaa, unelmia ja läheisyyttä ilman huolta ehkäisystä. Ei ollutkaan kivaa kuin niihin ekoihin menkkoihin asti ? kun oli jo laskenut haavevauvalle syntymäkuukautta ja sit päätyikin työpaikan vessaan itkemään. Mua lohdutti eniten ajatus, että kun sen vauvan lopulta saa syliin, on niin iloinen että se on JUST SE vauva, ettei viemäriin valuneet yrityskuukaudet enää harmita.
Hei kiitos! Niin totta! Itsekin toki tiedän, että kaksi yritystä on vähän ja ylipäätään vuosi pitää luonnollisessakin tilanteessa yrittää, että edes pääsee hoitoja aloittamaan. Kuitenkin sitä haaveilee vauvasta ja minäkin mietin miten kiva, jos syntyy kesällä jne. En tiedä olisi pettymys näin suuri, jos yrittäisin toisen ihmisen kanssa. Nyt jotenkin ajattelee, että insemiination pitäisi olla parempi, sperma on puhdistettu ja vain parhaat siittiöt valikoitu ja ne laitetaan kohtuonteloon, eli pidemmälle kuin yhdynnässä jne. Kaikesta tästä luo sitä mielikuvaa ja toivoo onnistumiseen. Minulla myös lääkäri sanoi, että olen juuri sellainen potilas, joka onnistuu nopeasti ja siitäkin olen sitten ottanut itseeni turhaa toivoa.