Home » Yksinhuoltajuus ei ole yhtä kuin surkeus

Yksinhuoltajuus ei ole yhtä kuin surkeus

by Iida Åfeldt

Luin alkuviikosta Heli Vaarasen Ylelle kirjoittaman kolumnin Yksinhuoltaja, sinä olet timantti. Vaaranen sanoo kirjoittavansa heille, joille kunta maksaa elatustukea ja heille, jotka elättävät lastaan yhdellä palkalla. Tiivistetysti kolumnista tuli sellainen olo, että yksinhuoltajat ovat aina vähävaraisia, väsyneitä elämäänsä ja heillä on raskasta. Se keskittyi yksinhuoltajuuden häpeään ja vähävaraisuuteen.

On ihan totta, että yksinhuoltaja saattaa olla yksinäinen. Usein tuntuu pahalta, ettei ole toista aikuista rinnalla tai toista vanhempaa. Vaikean paikan tullen on yksin. Kun lapsi sairastaa, kun itse sairastaa tai kun on ostettava uusi kodinkone rikkinäisen tilalle. On ihan totta, että yksinhuoltajan tulot ovat alhaisemmat kuin kahden vanhemman mediaanitulot. On ihan totta, että yksinhuoltaja saattaa joutua miettiä ja stressata rahaa paljon enemmän kuin kahden vanhemman perhe. On ihan totta, että yksinhuoltaja saattaa olla joskus väsynyt, mutta niin saattaa moni muukin.

Yksinhuoltajuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että kunta maksaa elatustukea, se ei tarkoita aina sitä, ettei toinen vanhempi olisi mukana elämässä. Se ei myöskään aina tarkoita sitä, että olisi vähävarainen ja väsynyt vanhemmuuteen. Yksinhuoltajuus voi myös olla tietoinen valinta ja lapset on hankittu hedelmäityshoidoin, jolloin talouden on pitänyt olla kunnossa. Perheitä on hyvin monenlaisia. Yksinhuoltajan perheessä toisella vanhemmalla voi olla tapaamisoikeus lapsiin. Toinen vanhempi saattaa maksaa elatusapua ja osallistua taloudellisiin kustannuksiin. Yhteishuoltajuusperheissä ja ydinperheissä saatetaan olla myös väsyneitä, ei se ole yksinhuoltajien oikeus. Samoin vähävaraisuus saattaa vaivata myös ydinperhettä, uusioperheitä tai eroperheitä. Voi olla kahden opiskelijan perhe tai vanhemmat ovat työttöminä. Kenelle vaan voi sattua jotain hyvin yllättävää, joka ajaa taloudelliseen ahdinkoon, ei se ole perhemuodosta kiinni. Perheiden tilanteet ovat erilaisia, väsymystä ja huolia on varmasti kaikilla. Minulla oli niitä jo ennen lasta. Muistan olleeni välillä paljon väsyneempi silloin kuin nyt.

Minusta yksinhuoltajuus ei ole pelkästään raskasta. Minulle alku oli kaikkein raskain, mutta nyt olen jo hyvin pitkään ajatellut, että elän elämäni onnellisinta aikaa. Koko ajan ajattelen, että nyt olen onnellinen ja lapseni on parhaassa iässä juuri nyt. Minusta on aivan ihanaa olla vanhempana minun pojalleni ja tehdä hänen lapsuuttaan. Hän on tehnyt elämästäni kokonaisen ja antanut elämälleni suunnan ja tarkoituksen. Tunnen itseni tarpeelliseksi jokaisena päivänä ja joka päivä koen, että saan tehdä paljon hyvää hänen kauttaan. Minullakin on rahahuolia, minäkin koen yksinäisyyttä ja välillä väsyttää. Mutta päällimmäisenä tunnen valtavaa onnellisuutta, että elämässäni on niin suurta rakkautta. En kertaakaan ole hävennyt sitä, että olen yksinhuoltaja. Päin vastoin, olen ylpeä omasta vanhemmuudestani. Usein yleisessä keskustelussa tuntuu unohtuvan vanhemmuuden positiiviset tunteet.

Minusta ei ole oleellista tässä maailmassa miettiä kenellä on raskaampaa kuin toisella. Minusta olisi tärkeää korostaa empatiaa ja inhimillisyyttä, kun kohtaamme toisiamme. Puhua enemmän ystävällisyydestä ihan kaikkia kohtaan. Minusta ei ole oleellista tarjota apua, kun kohtaa väsyneen yksinhuoltajan kauppakassien kanssa, vaan tarjota apua ihan kaikille, oli yksinhuoltaja tai ei. Minusta on oleelista tarjota apuaan jo ennen kuin kukaan on väsynyt. Minusta pienet hyvät teot ja hyvät sanat pitäisi tuoda näkyviin. Meidän kaikkien tulisi tehdä niitä toisillemme stauksesta tai asemasta huolimatta. Minusta oven avaaminen, hymyileminen ja tervehtiminen ovat hyviä käytöstapoja, joita jokaisen tulisi harjottaa. Ei ovea avata vain vaunuilla kulkevalle, vaan ovea voi pitää auki sille, kuka nyt sattuu takaa tulemaan. Enemmän ystävällisyyttä ja hyviä tapoja, toisten arvostamista ja hyvää kohtelua kaikille. Kaikki olemme ihmisiä ja loppuen lopuksi samalla viivalla. Meillä pitäisi olla sama arvo. Haluan ajatella, että olemme kaikki timantteja, kaikki tarvitaan välillä arvostusta toisilta. Tarvitaan, joku joka sanoo sen meille. Hyvin sulla menee, teet hyvää työtä, olet hyvä. Olipa kyse kenestä vaan.

On totta, että minuakin on katsottu vähän vinoon, kuten Vaaranen kirjoittaa kolumnissaan. On totta, että monta kertaa ovi on vedetty edestäni kiinni. Monta kertaa joku on sanonut ikävän sanan, kun vien vaunuilla tilaa tai olen väärässä paikassa. Monta kertaa avun pyyntöön on vastattu kielteisesti. Olen pahoittanut mieleni ja ärsyyntynyt. Mutta aivan yhtä monta kertaa joku on katsonut minuun hymyillen, aivan yhtä monta kertaa, joku on pitänyt ovea auki, nostanut rattaita. Aivan yhtä monta kertaa olen saanut hyviä sanoja ja ihanan kohtaamisen. Aivan yhtä monta kertaa olen saanut apua. Olen ollut kiitollinen.

-Iida

KUVAT // Salla Seppälä

LUE MYÖS

Miksi olen niin onnellinen?

Millaista on olla yksinhuoltaja?

Kuka maksaa yksinhuoltajan lapsen?

Lopetetaan äitien syyllistäminen

Kirje 1-vuotiaalle pojalleni

12 kommenttia

riiiikka 5.12.2019 - 16:08

Hyvän aiheen nostit esille. Olen ollut ensimmäisen lapsen kanssa alusta asti täys yh:na monta vuotta ja itse ajattelin itsestäni, että olen reipas ja pystyn mihin vain. Olin nuori (21) kun sain lapsen, mutta se ei estänyt minua menemästä opiskelemaan yliopistoon ja lähdin lapsen kanssa ulkomaille vaihtoonkin. Toisaalta yh:na oleminen tuo mahtavia tilaisuuksia tehdä asioita, joita pariskunnallinen ei tekisi, kuten juuri vaihtoon lähtö lapsen kanssa (tuskinpa tulisi lähdettyä, jos mies jäisi Suomeen, lapsi ikävöisi liikaa toista vanhempaa).

Olen törmännyt samaan kuin sinä, yleinen suhtautuminen yksinhuoltajiin ei aina ole niin mairittelevaa. Onneksi voi omalla esimerkillään näyttää, että elämää voi elää niin monin eri tavoin ja olla silti onnellinen ja tyytyväinen. Kun itse suhtautuu elämäänsä, että elämä on täysinäistä juuri näin eikä siihen tarvita täydennyksenä jotain puuttuvaa palaa (mies), niin sitä osaa arvostaakin elämää paljon paremmin.

Vastaa
iidaafel 5.12.2019 - 19:22

Samaistun! Minulla on alusta asti ollut se tunne, että minä pystyn ja pärjään. Voin tehdä mitä vaan! Onneksi on tälläisen asenteen omaavia muuttamassa yksinhuoltajiin kohdistuvia asenteita!

Vastaa
√√√√ 6.12.2019 - 00:59

Omalla kohdalla lasten isä päätti, että lapsiperhearki ei olekaan häntä varten. Jäin yksin lasten kanssa. Ikävä kyllä deittipalstoilla asenne on useimmiten kylmäävä yh-äitejä koskien. Tekisi mieli kysyä, että mitä minun olisi pitänyt tehdä, laittaa lapset lastenkotiin??? Yksinhuoltajaksi voi päätyä niinkin, että lasten isä kuolee, joten asenteet yh-äitejä kohtaan hämmentävät. Vaarasen kolumni pönkittää noita perinteisiä näkemyksiä.

Vastaa
Mie kans... 5.12.2019 - 16:20

Ai että oli hyvä kirjoitus ja hyviä pointteja, sinä olet ehdottomasti timanttia Eemille 💓
Lopussa kirjoitit ihmisten suhtautumisesta ja kauniista tavoista. Minä ainakin itse yritän ajatella niin että kun kerran kauniit sanat on luotu, miksemme niitä käyttäisi. Jos voimme tehdä kauniita tekoja, miksi emme niitä tekisi 🤔☺️

Vastaa
iidaafel 5.12.2019 - 19:21

Voi kiitos paljon! Ja todellakin, hyvät asiat on tehty sanottaviksi❤️

Vastaa
silke 5.12.2019 - 21:56

Ei ollut ensimmäinen kerta kun Vaaranen ja muut Väestöliiton ihmiset päästelevät sammakoita suustaan.
Voisi kuvitella, että kyseisen instituution nimissä ei saisi julkaista mitä tahansa provoilua, mutta näemmä saa ja loukata vuoroin lapsettomia, vuoroin yksinhuoltajia.
Tästä seurauksena en ole varmaan ainoa, jonka kynnys käyttää Väestöliiton palveluita, olisi varsin korkea.

Vastaa
ªªªªª 6.12.2019 - 00:53

Vaarasella oli aiemmin alentuva kolumni koskien sinkkujen ”nolla-aikaa”, jolloin nuo (=me) raasut eivät pane rikkaa ristiin houkuttaakseen kumppania. Sekin tosi vastenmielinen ja alentuva sepustus. Ikävä kyllä, Väestöliiton bändi on ainakin omissa silmissäni kokenut romahduksen Vaarasen höpinöiden takia.

Vastaa
ªªªªª 6.12.2019 - 00:34

Kiitos tästä. Vaarasen kolumni oli sekä ärsyttävä että alentuva, kuten saman kirjoittajan kolumnit aiemminkin (esim. kirjoitus sinkkujen ”nolla-ajasta”, voi hyvää päivää…). Tosiaan, kaikki yksinhuoltajat eivät ole köyhiä, eivätkä kaikki yh:t ole tosi yksin. Monilla perheenäideillä (ja ehkä isilläkin) on raskasta, jos vaikka toinen vanhempi on merikapteeni, rauhanturvaaja jne. Itse koen yh:nä raskaaksi oletukset ja stereotypiat: että olen köyhä rassukka, ja miesten taholta tulevat olettamukset että etsin elättäjää/isää lapsille. Elätän lapseni omalla työlläni, en ole saanut muita tukia kuin lapsilisän yh-korotuksen, joka on joitain kymppejä. Nimenomaan nuo olettamukset ja stereotypiat, joita Vaaranen pönkittää, ahdistavat.

Ja toisaalta suututtaa kun vuoroviikkovanhemmat julistavat, että ”olen joka toinen viikko yksinhuoltaja”. Ahhahhhaaa….

Vastaa
ªªªªª 6.12.2019 - 00:35

Korjaan että naiset julistavat, miesten en ole nähnyt tekevän samaa.

Vastaa
Nimet. On 6.12.2019 - 08:18

On myös turha ajatella, että avioliitossa (tai avoliitossa) kotityöt, vastuu lapsista, rahat ja varallisuus tai vapaa-aika jakautuisi tasan tai tasa-puolisesti.

Vastaa
Anna K-K 19.12.2019 - 19:02

Tässä minun ajatuksia: https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000006345688.html

Rakastan työtäni! Se on maailman tärkeintä. Ajattelen, että me saamme vaikuttaa siihen, millaisia tulevaisuuden tekijöitä tänne kasvaa!

Vastaa
Anna K-K 19.12.2019 - 19:04

Onnistuin vastaamaan väärään kohtaan, mutta tämä oli siis siihen päiväkotipostaukseen tarkoitettu! 😊

Vastaa

kommentoi postausta