Home » Äititarinat osa 3

Äititarinat osa 3

by Iida Åfeldt

Outi on 13-vuotiaan pojan äiti. Outin luona asuu myös kriisisijoitettuja lapsia. Tällä hetkellä  hänen ja hänen biologisen poikansa lisäksi heillä asuvat vauva ja täysi-ikää lähestyvä teini.

Meidän perhe

Sain oman poikani nuorena ja hän oli odotettu ja suunniteltu lapsi. Poikani on  nyt 13-vuotias ja hän asuu vuoroviikoin luonani. Sen lisäksi meillä asuu kriisisijoitettuja lapsia, jotka asuvat luonani sen aikaa kuin tarpeellista. Sijoitusten kesto on noin päivästä vuoteen, enkä oikein koskaan tiedä ennalta kuinka kauan meille muuttaneet lapset meillä asuvat. Aloitimme entisen mieheni kanssa vastaanottoperheenä toimimisen noin 7 vuotta sitten. Suhteemme päättyi eroon ja jatkoin vastaanottoperheenä toimimista yksin.

Puhelimeni voi soida koska vaan ja minulle voidaan tarjota uusia lapsia meille asumaan. Niin ovat nämä nykyisetkin lapset tulleet. Makasin keväällä lomallani Yyterin hiekkarannalla, kun puhelin soi ja minulle tarjottiin sijoitukseen vauvaa. Jätin hiekkarannalla makoilun kesken ja lähdin ostamaan kaupasta vaippoja ja äidinmaidonkorviketta.
Teini taas kävi ensin tutustumassa luonani, näki tulevan huoneensa ja keskusteltuamme hän sai päättää tahtooko muuttaa meille vai ei. Hän päätti muuttaa.

Perhe sana käsittää minulle aika monta yksikköä. Perhe sanana merkitsee minulle aina jotain muuta, kuin pientä ydintä. Se on aina jollain tavalla laajennettu. Tavallaan se on minä, poikani ja poikani isä. Tavallaan se on minä, poikani ja meillä asuvat vaihtuvat lapset. Tavallaan se on minä, poikani ja paras ystäväni perheineen sekä siskoni perheineen. Sitten on vielä poikaystävä, joka kuuluu ehdottomasti mukaan porukkaan.

Mistä kaikki alkoi?

Olin nuorena lukenut jostain naistenlehdestä perheistä, jotka tarjosivat kodin kriisisijoitetuille lapsille ja minulle jäi kytemään ajatus siitä.  Kun poikani oli 6-vuotias, ajattelin hänen olevan tarpeeksi iso sijaisveljeksi. Kävimme entisen mieheni kanssa valmennuksen ja meidät hyväksyttiin vastaanottoperheeksi. Sen jälkeen luonani on asunut väliaikaisesti 20-30 lasta, joista suuri osa on ollut vauvoja.

Olen koulutukseltani sosionomi, mutta vastaanottoperheenä toimimiseen ei tarvitse sosiaalialan koulutusta. Perheet valmennetaan tehtävään monta kuukautta kestävässä valmennuksessa, jossa käydään läpi omia ja perheen valmiuksia toimia sijoitettujen lasten kanssa. Saamme itse määritellä, minkä ikäisiä lapsia ja montako olemme valmiita ottamaan sijoitukseen. Vastaanottoperheet ovat normaaleja perheitä, joissa toinen tai molemmat vanhemmat ovat sitoutuneita jäämään pois vakityöstään hoitaakseen täyspäiväisesti kotiinsa sijoitettuja lapsia. Lapsille täytyy olla tilaa ja aikaa.

Vaikka aina puhutaan, että olemme normaaleja perheitä, niin oikeastihan tämä on kaukana normaalista. Elät arkea, jossa et voi suunnitella kauaskantoisia asioita ja perhekokosi muuttuu alati. Olet aina valmis avaamaan ovesi vieraille ihmisille, jotka muuttavat asumaan kotiisi ja saattavat kadota elämästäsi yhtä nopeasti kuin siihen ilmestyivätkin. Lapsen mukana elämääsi tulee myös lapsen läheisverkosto ja kaikki eletty elämä kriiseineen ja tapoineen. Välillä vitsailemme “työkavereiden” kanssa, että työ on suurtalouskokin, lastenhoitajan, sovittelijan, taksikuskin, kriisityöntekijän ja siivoojan sekoitus, jota tehdään 24 tuntia vuorokaudessa. Olen sitä mieltä, että avoimella suhtautumisella, hyvillä arjenhallintataidoilla sekä sosiaalisilla että kriisinhallinta-taidoilla pääsee työssä pitkälle. Ja tietysti sillä, että osaa kohdata ihmisen ihmisenä.

Mikä on  haastavinta?

Arjessa haastavimmaksi koen ehkä sen, etten voi suunnitella elämääni kovin pitkälle. Sijoitetut lapset raamittavat elämääni tietyllä tapaa. En voi lähteä spontaanisti ystävien kanssa illanviettoihin ja jättää sijoitettuja lapsia vanhemmilleni yökylään niin kuin oman poikani voisin. En voi matkustaa ulkomaille sijoitettujen lasten kanssa ja mökkireissut kesälomallakin pitää suunnitella ottaen huomioon sijoitettujen lasten vanhempien tapaamiset, joiden ajankohdan määrittää joku muu kuin minä itse. Oman lomani ajaksi sijoitetut lapset pitää sijottaa toisiin sijaisperheisiin. Sekin vaatii suunnittelua ja järjestelyä. Se myös tuntuu kurjalta viedä lapset taas uuteen paikkaan, mutta toki sitä lomaakin työstä tarvitsee.

Mikäli lapset ovat haastavia, on arki väsyttävää, sillä työtä tehdään 24 tuntia vuorokaudessa 7 päivää viikossa ja taukoja ei ole.

Kun teen työtä yksin ilman toista aikuista, joka olisi jakamassa arjen kanssani, teen tietysti kaiken yksin. Minulla ei ole mahdollisuutta lähteä yksin saunaan tai iltalenkille ja jättää lapsia puolisolle hoitoon silloin, kun kaipaan tuuletusta ajatuksille. Arjen haastavissa tilanteissa ja pulmissa joudun luottamaan itseeni ja omaan arviointikykyyni.

Mikä toimii parhaiten?

Arki toimii hyvin, kun asenne on hyvä. Pyrin siihen, että kaikki voivat tuntea olonsa tervetulleeksi ja turvalliseksi. Meidän kotona on rentoa, meillä nauretaan eikä niuhoteta turhaan. Meillä on aikuisten viitoittamat ja nuorten kanssa yhdessä pohditut rajat, joita noudatetaan. Meidän perheessä saa näyttää tunteita, mutta toisia täytyy kunnioittaa ja käyttäytyä nätisti muita kohtaan.

Elämäämme rytmittää vauvan rytmit. Silloin, kun on päiväuniaika, kodissa ollaan hiljaa ja minäkin lepäilen. Silloin, kun vauva menee yöunille, touhuamme ja juttelemme yhdessä.
Pidän siitä, että saan määritellä itse työpäiväni sisällön, kunhan työt tulevat tehtyä, eli lapsilla on hyvä olla. Nyt kesäisin työpäiväni alkaakin vauvan jokeltelulla ja rauhallisella aamupalalla, jonka jälkeen lähden vauvan kanssa puistoon, jossa lepäilen viltillä vauvan nukkuessa päiväunia. Näen paljon ystäviä ja vietämme aikaa mökkeillen ja telttaillen.

Miltä tulevaisuus näyttää?

En osaa sanoa, kuinka kauan tahdon työtä vielä tehdä. Minulla on välillä suuri vapauden kaipuu ja sen takia tuntuukin, että voisin välillä pitää taukoa vastaanottoperheenä toimimisesta ja tehdä jotain muita töitä. Olisi ihanaa mennä ja tehdä asioita spontaanisti. Työssä on paljon hyvä, muta yksin kaiken pyörittäminen tuo myös haasteensa. Se on paikoin raskasta. Vitsailenkin aina perustavani kukkakaupan ja viettäväni elämäni kaupan takahuoneessa sitoen kukkakimppuja. Joku muu saa kohdata kukkakaupassani asiakkaat ja hoitaa puhumisen.

2 kommenttia

A.S. 3.9.2019 - 01:47

Mielenkiintoinen kirjoitus ja todella hienoa ja arvokasti työtä! <3

Vastaa
Vierailija 3.9.2019 - 10:18

Kiinnostava kuulla kokemuksia vastaanottoperheenä toimimisesta.

Vastaa

kommentoi postausta