Koirakuulumisia

Veli muutti meille toukokuun lopussa ollessaan kahdeksan viikon ikäinen. Nyt hän on jo kahdeksan kuukautta! Ja asunut meidän kanssa jo puoli vuotta. Tuo meidän Pikkuveli, Velimakkara, Velivohveli, Velivohvelsson ja ihan vaan Veli.

Alkuun mietin, että mitä ihmettä meninkään tekemään, kun otin koiran. Vaikka koira olikin kovin toivottu.Lapsi oli todella mustasukkainen, koiranpentu pissi joka paikkaan ja roikkui housun lahkeissa. Nyt tilanne on se, etten oikeastaan enää osaa nähdä meidän perhettä ilman Veliä. Hän on niin kiinteä osa meidän tiimiä, etten oikeastaan edes muista aikaa ennen koiraa.

Veli oppi täysin sisäsiistiksi alle puolivuotiaana, joka toi arkeen helpotusta. Jälkikäteen se puoli vuotta tuntuu aika lyhyeltä ajalta isossa kuvassa. Ja suuren osa siitäkin ajasta koiranpentu teki tarpeet pissapaperin päälle. Rivitaloon muuttaminen helpotti myös suuresti elämää pennun kanssa. Tarvittaessa tarpeille pääsee omalle pihalle ja lenkille lähteminen tuntuu vaivattomammalta näin maantasolla asuessa. Aamun ensimmäiset ja illan viimeiset tarpeet tapahtuvat omalla pihalla.

Veli osaa olla hienosti myös itsekseen. Yksinoloa on harjoiteltu ihan alusta alkaen, alkuun lyhyitä hetkiä ja nykyään onnistunee 7-8 tuntiakin. Toki Velin hyvin harvoin tarvitsee olla näin kauaa itsekseen, sillä teen töitä kotoa pääasiassa. Veli ei ole yksinollessaan tehnyt tuhoja, ainakaan vielä, heh. Eikä muutenkaan. Toki valvovan silmäni alla hän yrittää aina kaikkea. Hän on yrittänyt järsiä kenkiä ja leikkiä vessapaperirulilla. Hän vie mm. lapsen junaradan osia ja pikkuesineitä, jos ne ovat lattialla sopivasti ja menee ne suussa piiloon sohvan alle. Hän kähveltää likapyykkiä, jos pyykkikori on jäänyt auki ja järsii vaatteita. Ja hän on aina viemässä kylpytakkini nauhaa ja roikkumassa housuissa, kun puen niitä päälle. Niin ja onhan jokusen kerran vienyt kinkut leivän päältä, jos sellainen on jäänyt ruokapöydän reunalle. Kaikki villavaatteet, villasukat, tohvelit ja lampaantaljat on hänen herkkua. Lapsen jalasta hän ryövää sukkia, kun luulee, ettei kukaan huomaa.  Että kyllä hän osaa vekkuilla ja tietää kyllä mikä on kiellettyä, mutta esittää kun ei tietäisi.

Myös murrosikä on meneillään, eikä se ainakaan yhtään helpota koulutusta. Jonkin aikaa oli tosi ihana vaihe, jolloin ajattelin, että tämähän sujuu tosi hyvin. Lapsen ja koiran kanssa elämähän on ihan iisiä. Kunnes sitten palattiin lähtöruutuun. Veli käyttäytyy kuten ihan alussa, hyppii innoissansa vasten ja on housunpunteissa roikkumassa.

Veli on todella sosiaalinen tapaus. Hän haluaa osallistua kaikkeen ja olla kaikessa mukana. Veli nauttii ulkoilusta säällä kuin säällä. Kurakeli tekee ulkoilusta vain hauskempaa, kuten myös tämä ihana lumi! Veli nauttii herkkupiilojen etsinnästä, palloleikeistä, koirapuistossa juoksentelusta ja koirakavereiden seurasta. Hän on niin innokas, että se tuo meille myös haasteita. Veli pitää muista koirista ja ihmisistä erityisen paljon. Hän on aina iloinen ja heiluttaa häntäänsä. Hännästä kuuluu hirveä rummutus, kun se osuu lattiaan. Lenkillä ohitustilanteet tuo haasteita innokkuuden takia. Haasteita tuo myös kyläilijät ja vieraat, joista Veli tietysti innostuu niin, ettei osaa sitten rauhoittua. Olemme olleet pentukoulussa Velin kanssa ja koirakouluttaja on käynyt meillä myös kotona. Pentukoulu on Velille  haastava ympäristö, sillä huomion vie muut koirat ja ihmiset. Mutta mikä ilo se onkaan molemmille, kun onnistumisia tulee. Erityisesti se motivoi itseäni, että toivoa on. Onneksi Veli on perso ruoalle ja leluille, joten häntä on leikin ja herkkujen avulla helppo motivoida.

Pikkupentuaikana eniten stressiä toi Velin aikaiset heräämiset aamulla. Hän ei oikeastaan antanut nukkua pitkään ja yölläkin tuli herättämään. Päädyin silloin siihen ratkaisuun, että Veli nukkui rajatulla alueella yksin. Se auttoi silloin. Nykyään Veli nukkuu yöt meidän kanssa samassa huoneessa ja herää vasta, kun lapsi ilmoittaa olevansa hereillä. Silloin kummatkin tulevat viereeni sänkyyn aivan innoissaan.

Koiranpennun ja kolmevuotiaan kanssa ei ole aina mutkatonta. Enkä tosiaan aina pääse helpolla. Yllättäviä tilanteita tulee ja molemmille on annettava paljon aikaa. Aina lasta ei huvittaisi lähteä käyttämään koiraa lenkillä ja toisinaan koira ei anna hetken rauhaa lapselle. Harjoittelemme yhdessä elämää, niin minä kuin koira ja lapsikin. Siitähän tässä on kyse. Parhaat asiat elämässä ei aina ole niitä kaikkein helpoimmin saavutettuja. Näen koiran antavan lapselleni ihan valtavan paljon. Se opettaa lasta jakamaan huomiota ja kehittää hänen tunnetaitojaan. Koira ja lapsi ovat toisilleen todella tärkeitä ja heidän suhteen kehittymistä on todella ihana seurata. Alun mustasukkaisuus on poissa ja koira tärkeä perheenjäsen, jonka lapsi ilmaisee usein sanoen: ”Veli on ihana, mä tykkään siitä”. Velin tullessa häseeräämään lapsen leikkeihin hän toteaa: ”Veli, mee pois, sä häiritset! Äiti Veli häiritsee!”. Päiväkotiin lähtiessä lapsi käy silittämässä Veliä ja sanoo heipat. Kotiin tullessa hän toteaa: ”Veli, tuliko sun ihana Eemi kotiin, tuliko! Oliko sulla ikävä?”.

Tänä aamuna lapsi totesi: ”Äiti Veli on pikkuveli ja mä olen isosisko”. Aiemmin saimme ystäväni kahden lapsensa kanssa kylään. Ystäväni esikoinen sanoi lapselleni: ”kato tota mun pikkusiskoa, eikö se ole ihana?” Lapseni sanoi tähän: ”Niin ja mulla on tää mun Veli”. Parhaita hetki ovat ehdottomasti juuri nämä, kun lapsi osoittaa kiintymystä koiraan ja koira lapseen. Parasta on myös illalla, kun koira kaivautuu sohvalle kainalooni ja ollaan ihan rauhassa kahdestaan.

-Iida

LUE MYÖS

Meille tulee koira

Koirakuulumisia – Kaksi viikkoa koiran kanssa