Home » Kun liikunta ei kiinnosta ja jostain pitäisi aloittaa

Kun liikunta ei kiinnosta ja jostain pitäisi aloittaa

by Iida Åfeldt

Katselen vanhoja kuvia. Poseeraan kuntosalin peilin edessä hauista näyttäen ja otan selfietä. Hitsit on ikävä tuota. Kun sai mennä ja tehdä. Työmatkat taittui pyöräillen, kuntosalille pääsi helposti ennen työpäivää tai työpäivän jälkeen ja viikonloppua siivitti ilmajoogatunnit. Satunnaisesti salsasin, nyrkkeilin ja tankotanssin. Tuntuu uskomattomalta!

Miten onkaan ikävä sitä tunnetta! Sitä iloista tunnetta ja sitä helppoutta tehdä itselle mieleisiä asioita. Miten ikävä onkaan sitä, että joskus pidin liikunnasta. Nykyään se ei ole ensimmäisenä mielessä, jos mietin asioita, jotka tuovat iloa. Mutta olisi ihanaa, jos se voisi taas olla sitä!

Tällä hetkellä minut on vallannut se asenne, että liikunta on vaikeaa, se veisi liikaa aikaa ja olisi ison järjestämisen takana.

Tiedän, ettei liikuntaan tarvitse isosti aikaa. Ei tarvitse mennä kuntosalille tai uimahallille. Tiedän, että voisin mennä omalta ovelta juoksulenkille ja lyhytkin lenkki ajaisi asiansa. Tiedän, että voisin alkaa tehdä HIIT -treenejä. Lyhyellä, jopa vartin treenillä saa sykkeet nousemaan ja hien pintaan. Voin treenata lapsen kanssa tai lapsen mentyä nukkumaan tai työpäivän aikana. Netti on pullollaan valmiita treenivideoita, valmennuksia ja ohjelmia. Ei ainakaan voi sanoa, että olisi ajanpuutteesta kiinni. Jos oikeasti haluaa, niin aika löytyy ja voi oppia tykkäämään tämänkaltaisesta liikunnasta. Jos oikeasti haluaa, suunnittelee aikaa kalenteriin ja pitää suunnitellusta kiinni.

Tällä hetkellä minut on vallannut se tunne, että liikunta pelottaa. En minä osaa, en tiedä mistä aloittaa ja mitä treenata. Ei minun kuntoni kestä, ei edes ajatusta, että lähtisin suoriltani juoksulenkille tai täräyttäisin tubesta HIIT-treenit. Tiedän mitä siitä seuraa. En jaksaisi loppuun asti ja motivaatio tyssäisi siihen. Jäisi vain tunne epäonnistumisesta.

Pelottaa aloittaa ja pelottaa epäonnistua. Jos ei jaksakkaan? Koen aina olleeni niin sanotusti huono liikunnassa. Minun aikanani liikunnasta sai peruskoulussa arvosanan. Sain aina liikunnasta arvosanaksi seitsemän tai kahdeksan, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa sen eteen. Osallistuin aina tunneille ja minulla oli aina varusteet kohdillaan. Vaikka kahdeksan on arvosana hyvä, on minulle jäänyt se tunne, että olin huono. Vapaa-ajalla kävin kahdesti viikossa tanssiopiston tanssitunneilla. Tanssitunneilla asetuin takariviin, olinhan minä huono liikunnassa. Se tunne on aina ollut läsnä. Se on myös asia, joka näin aikuisiällä pelottaa. Jos olenkin huono, enkä osaa?

Aikuisena koin löytäneeni iloa ja nautintoa liikkumisesta. Löysin sellaisia tapoja liikkua, jotka antoivat sitä juuri minulle. Miten minä nyt sitten olen lähtökuopissa? Lapsen myötä omat harrastukset ovat hiipuneet minimiin ja on ollut tärkeämpää suunnata voimavaroja toisaalle, priorisoida muita juttuja ja kuunnella oman kehon sen hetkisiä tarpeita, kuten lepäämistä vauvan päiväuniaikaan jumppailuiden sijaan. Se on ollut minulle tärkeää. Nyt, kun minulle on herännyt tunne, että haluaisin alkaa liikkua ja ottaa sen osaksi elämääni onkin pelko läsnä. Aloittaminen tuntuu vaikealta, koska edellisestä kerrasta on kauan. Kynnys aloittaa on korkea.

On todella vaikea ottaa liikunta taas osaksi elämää ja kiinteästi arkeen kuuluvaksi. Se pitäisi olla niin helppoa, ettei tuntuisi siltä, että se on vaivaksi tai vaatisi erityistä järjestämistä. Sen pitäisi olla niin matalan kynnyksen liikuntaa, ettei tajuaisikaan harrastavansa erikseen liikuntaa. Se pitäisi saada jälleen rutiiniksi, josta ei halua poiketa. Pitäisi myös oppia näkemään liikunta muumakin kuin rääkkitreeninä tai välineenä laihtua. Että sekin on liikuntaa, kun vedän lasta pulkassa ja olemme pulkkamäessä, sekin kuin liikumme pyörällä tai rattailla kauppaan. Että liikuntaa voi olla myös lempeä jooga illalla olohuoneen lattialla. Pitäisi myös nähdä se yksikin kerta viikossa tärkeänä. Nyt olen ajatellut, että itseni haastaminen kotijumppaan, järjestäminen kuntosalille, ryhmäliikuntaan tai uimahalliin kerran viikossa on turhaa. Pitäisi käydä vähintään kolmesti, jotta se jotenkin kannattaisi, kaikki tai ei mitään ja siksi se yksikin kerta jää järjestämättä. Puhumattakaan tietysti koronan tuomista haasteista harrastamiselle.

Pitäisi ottaa tavoitteeksi se kerran viikossa ja siitä sitten laajentaa kahteen kertaan, kun se yksi kerta olisi jo kiinteä osa arkea. Aloittaa pienestä ja olla ymmärtäväinen itseä kohtaan. On turha lähteä tavoittelemaan tähtiä, jos perusta ei ole kunnossa. Onhan se niin, että hyvä fiilis ruokkii itseään. Sitä haluaa harrastaa enemmän ja enemmän liikuntaa, kun huomaa mitä siitä saa. Se auttaa jaksamaan ja pitämään itsestä huolta.

Kun on hyvä olo ja tunne siitä, että oma elämä on hallinnassa, näkee itsensäkin kauniina. Tällä hetkellä olen tilanteessa, ettei oma peilikuvani miellytä ja vaatteet ovat alkaneet kiristää. Liikunta on vähentynyt elämästäni minimiin, kun jäin kotiin tekemään töitä. Tyypillisesti kuljen kodin ja päiväkodin väliä kahdesti päivässä ja se on ainoa aktiviteettini. Aktiivinen työ työmatkoineen on vaihtunut istumiseen kotona. Kotona lounas jää syömättä ja illalla paikkailen päivän syömättömyyttä. Minulla ei todellakaan ole tällä hetkellä hyvä mieli omasta tilanteestani. Mutta on todella vaikea saada itseäni muuttamaan rutiiniksi muodostuneita tapojani uusiin ja luoda uusia rutiineja. Mikään ei muutu jos mikään ei muutu. Tiedän. Helpommin kirjoitettu kuin tehty.

Aihe on kaikinpuolin vaikea. Se, että kaipaan liikunnan iloa, toivoisin myös mahtuvani vaatteisiini. Painoni on viime aikoina noussut huomattavasti. Painan saman verran kuin lähtiessäni synnyttämään eikä se tietysti kivalta tunnu. Eikä niinkään edes se paino, vaan oma tunne omassa kehossa ja kehonkoostumus. Toiveissa olisi tietysti saada elämänrytmi haltuun oma hyvinvointi edellä ja sitä kautta sitten saada painoakin alaspäin. Koen, että on todella vaikea sanoa, että haluan pudottaa painoa, sillä laihduttaminen nähdään todella kriittisesti tarkasteltavana asiana ja en itsekään halua olla tukemassa laihuutta ja laihduttamista  ihannoivaa kulttuuriamme. Enkä haluaisi tehdä asiasta mitään numeroa. En halua ihastelevia kommentteja, jos ja kun olen laihtunut: ” vau näytät upealta, tai olethan aina näyttänyt mutta”. En halua osaltani vaikuttaa tietyn tyyppisen vartalon inhannointiin.  Olen kulkenut pitkän matkan oman kehoni kanssa ja ollut monessa ei painossa. Olen ollut kehooni kaikkein tyytyväisin äidiksi tultuani. Mutta juuri nyt en tunne oloani hyväksi.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan pudottaa painoa sen verran, että vaatteet ei kiristä. En halua tehdä sitä epäterveellisesti, liian tiukasti tai kieltämällä. En halua laihduttaa, vaan  haluan jotain pysyvämpää. Haluan vahvan perustan, joka ei horju ja johon voin aina palata. Pikaratkaisut eivät auta. Kaikki tuntuu siitäkin huolimatta vaikealta. Ja motivaatiota on vaikea löytää. On vaikea löytää liikuntamuotoja, jotka toimisivat arkeen nyt. Minua myös pelottaa sanoa ääneen, että haluan pudottaa painoa. Mitä jos en onnistu? Mitä jos olenkin vain julkisesti epäonnistuja?

Epäonnistuminen pelottaa. Pelottaa mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Pelottaa, jos motivaatio ei riitä.

Samalla en myöskään haluisia antaa minua arvostelleiden ihmisten voittaa. Kuinka moni on sanonut minulle, että laihduta niin saat parisuhteen? Kuinka moni on sanonut, että olen pyylevä, pullero, läski, pullukka, jota miehet ei halua? Kaikki nämä kommentit ei suinkaan aja minua laihduttamaan, vaan oikeastaan toimivat päinvastoin ja tavallaan en haluaisi antaa näille huutelijoille sitä tyydytystä, että laihtuisin ja sitten päätyisinkin seurustelemaan. Vaikka todennäköisesti syynä tuskin olisi ulkomuotoni. Haluan ehdottomasti ajatella, että ihmisen koko tai mitkään ulkoiset omaisuudet eivät vaikuta hänen ihmisarvoonsa ja jokainen saa viihtyä, nauttia ja olla tyytyväinen omassa kehossaan koossa kuin koossa.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa tätä ja tehdä omat ajatukset näkyväksi. Olla alasti sanallisessa mielessä tässä kaikkien edessä. Se pelottaa. Pelottaa tehdä itsestään haavoittuva. Sillä mikään ei tietysti satuta niin paljoa kuin oman ulkonäön arvostelu ympäri somen ja sen asettaminen syyksi sinkkuuteen.

-Iida

KUVAT: Laura Iikkanen

35 kommenttia

Tituli 4.2.2021 - 11:32

Iida, älä mieti mitä muut ajattelee. Toimi niinkuin itse parhaaksi näet ja miltä just susta nyt tuntuu. Älä mieti nytkään niitä haukkuja sen enempää kun aiemminkaan. Eivät he siitä mitään tyydytystä saa. Sinä saat. Sinä saat (toivon mukaan) parempaa oloa ja mieltä, sitähän lähdet tavoittelemaan. Tsemppiä ihan hirveästi, muista että susta on ihan mihin vaan ja lopussa kiitos seisoo😍 ❤️

Vastaa
Katariina Kuronen 4.2.2021 - 12:00

<3

Vastaa
ElliK. 4.2.2021 - 14:36

Miten viisaasti kirjoitatkaan! Kamppailen juuri samanlaisten asioiden kanssa, kun oma keho ei tunnukaan raskauden ja vauvavuoden jäkkeen omalta. Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta mistä löytää motivaation? Ja ärsyttää, että lähinnä koen ulkonäkökriisiä, mikä tuntuu typerän turhamaiselta.
Sinä käyt tätä pohdintaa vielä julkisesti, alttiina arvostelulle. Olet upea ja rohkea nainen, esikuva monelle muulle! ❤️

Vastaa
iidaafel 4.2.2021 - 14:59

Iso kiitos kommentista! Tämä on kyllä tosi vaikea aihe! Juurikin se pinnallisuus ja turhamaisuus, koska ulkonäkö ei kuitenkaan ole se oleellisin juttu. Ja toisaalta tuntuu, ettei asia häiritse tarpeeksi, kun kuitenkaan ei ole valmis tekemään mitään sen eteen. Vaikeaa :DD

Vastaa
Wislabon 5.2.2021 - 09:27

Täällä kans samaistuja! Ja just tää, tiedän kyllä, mitä tehdä, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Ja tuo, miten nykyään ulkonäkökeskeisyyttä ei uskalla edes mainita, ettei leimata turhamaiseksi.

Itkuinen vauvavuosi, masennus ja korona saivat ahmimaan herkkuja ja kaiken hyötyliikunnankin minimiin.

Mä aloin ratkoa asiaa niin, että teen muutoksia aivan pikkuhiljaa, ei niin, että kaikki ruoat uusiksi ja heti liikkumaan sata lasissa. Vuoden vaihteessa jätin herkut pois. Halusin katkaista sokerikierteen ja minun kohdallani selkeintä on tehdä ”peli heti selväksi”. Toivoin, että se auttaisi myös mielialan kohenemiseen.

Sen se on tehnytkin ja myös kiloja tippunut kuukaudessa useampikin, ilman liikunnan lisäämistä. Olo on fyysisesti ja psyykkisesti huomattavasti pirteämpi ja energisempi.

Tavoitteena on, että tämän energian myötä alan pikkuhiljaa myös kevään myötä liikkua enemmän. Ilman paineita, ilman kiirettä. Samalla yritän ensimmäistä kertaa elämässäni myös hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Mielestäni tässä ei ole ristiriitaa, voi toivoa itselleen hyvää ja tavoitella parempaakin(=hyvää oloa,mahdollisesti terveempää tulevaisuutta) ja samalla hyväksyä itsensä myös sillä hetkellä.

Ja sitten klisee: en olisi uskonut näin käyvän, mutta jos minä pystyn siihen, niin kuka vaan! Zemppiä! 🙂

<3

Vastaa
Lauraaa 4.2.2021 - 15:31

Hieno kirjoitus, kiitos <3

Olen itse liikunnan opettaja ja palaamassa syksyllä äitiysloman jälkeen töihin. Koen paineita saada painon takaisin samaan kuin ennen näitä kahta raskautta, koska ”liikunnan opettajien pitää olla tietyn kokoisia”… Eikä se kroppa vielä 6kk synnytyksen jälkeen edes kykene kunnon treeneihin. On tässä oppinut hurjasti armollisuutta itseä kohtaan, mutta silti tuo syksyn deadline kummittelee mielessä.

En tiedä onko tästä apua kenellekkään muulle, mutta itselläni toimii motivoimiseen tämä: Laitan aina sportstrackerin päälle, kun liikun. Oli se sitten lumitöitä, siivousta, kävelyä tai pulkkailua lapsen kanssa lasken ne kaikki liikunnaksi. Olen laittanut sovellukseen itselleni viikottaisen tuntitavoitteen, johon itse pyrin. Kuukausi synnytyksestä se oli 2h ja nyt se on 5h. Itselle kiva tapa nähdä, miten pienistäkin asioista tulee liikuntaa ja siitä kertyy kiva viikkomäärä.

Tärkeintähän on löytää just se itselleen sopivin vaihtoehto. Ja jos se sopiva just nyt on vaikka kirjan lukeminen liikunnan sijasta, niin sitten luetaan kirjaa. Fyysinen kunto on tottakai tärkeää, mutta on niitä muitakin tärkeitä asioita!

Kaiken tän sepostuksen jälkeen kai haluan vaan sanoa, että kaikki ajallaan ja just sillon, kun itselle se sopii parhaiten. Ei muiden miellyttämiseksi.

Vastaa
iidaafel 4.2.2021 - 15:34

Hei kiitos, olipa tosi hyvä kommentti!

Vastaa
iiku 4.2.2021 - 17:20

Olipas ihana ja rehellinen kirjoitus! Itse tunnistan tuosta liikunnan aloittamisen vaikeudesta paljon itseäni, mutta olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että joka päivä arkisin keskellä päivää käytän itseeni 15-30 min. Joko lenkki tai pikku jumppa kotona. Koska en nyt enempää ”ehdi”, niin tuo riittää ja ei tuu sitä painetta että pitäis jaksaa tunnin rääkki. Tsemppiä sinne, pienin askelin liikkeelle😊

Vastaa
NK 4.2.2021 - 18:29

Kuulostaa tutulta, vaikkei minulla ole edes lasta ”syynä liikkumattomuudelle”. Inhosin liikuntaa koulussa ja oli tosi kurjaa saada aina seiska (kerran jopa kutonen!). Se oli todistukseni huonoin numero, aina, ja alensi keskiarvoa. Surin sitä, mutten mitenkään voinut tulla paremmaksi. Hiihdin veremaku suussa ja yritin kaikkeni onnistumatta koskaan. Toivottavasti nykyään lapsilla on toisenlaista!

Nyt aikuisena olen ikuisesti tyytymätön kroppaani ja silti liian laiska/arka/ennakkoluuloinen aloittamaan säännöllisen liikunnan. Olen ns. laihaläski eli aika hoikka, mutta surkeassa lihaskunnossa. Olen luuta ja läskiä. Ja selluliittia!

Olet rohkea, kun puhut asioista niiden oikeilla nimillä! Ollaan armollisia itsellemme ja liikutaan sen verran kuin on arjessa mahdollista! Imurointikin on liikuntaa, samoin kauppakassien kantaminen. Ja kesä lisää ulkoilua ihan huomaamattakin. Aurinkoa viikkoosi! <3

Vastaa
mureena 4.2.2021 - 18:47

Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Itselläni alkoi paino nousta keväällä koronarajoitusten myötä ja sitten tulin uudelleen raskaaksi. Kiloja oli vielä esikoisen (nyt 2v) raskaudesta jäljellä ja nyt paino on ennätyslukemissa ja toivoisin saavani kiloja pois kunnolla raskauden ja imetyksen jälkeen. Jokainen saa toki tuntea olonsa hyväksi millaisessa kehossa vaan, mutta itse tunnen oloni huonoksi isossa kehossa. On hidas ja väsynyt olo, jolla ei ole mitään tekemistä yhteiskunnan normien ja muiden ihmisten katseiden kanssa vaan ihan sen oman fiiliksen. Kyllä omaa oloa saa tahtoa keventää ilman, että siitä pitää tuntea huonoa omaatuntoa. Samoin kuin saa olla juuri sen kokoinen kuin tahtoo ilman huonoa omaatuntoa.

Vastaa
Jen52 4.2.2021 - 19:04

Kokemuksesta sanoisin seuraavaa:
Lähde siitä, että olet hyvä noinkin ja et ole oikeasti pullea. Monet miehet eivät perusta naisen painosta, joten sitäkään ei kannata ajatella. Ole armollinen itsellesi, muutama kilo on tullut mutta entäs sitten, on tässä maailmassa suurempiakin murheita. Ja sitten lähdet etsimään uudenlaista hyvää oloa itsellesi: liikkumalla hiukan enemmän kevättä kohti ja mietit mitkä esim herkut voisi jättää vähemmälle.

Vastaa
riina_l 4.2.2021 - 19:58

Hyvä kirjoitus ja rohkea tapa avata itselle herkkää aihetta ❤️ Voin niin samaistua, koska painin itse samanlaisen olon kanssa. Olen tullut siihen tulokseen, että mulla ei ole tässä elämänvaiheessa enempää voimavaroja satsata liikuntaan. Pakko hyväksyä se, että nyt tässä elämäntilanteessa liikunta koostuu satunnaisista lenkeistä. Ajasta se ei ole kiinni, kuten itsekin sanoit, aina se 15-30 minuuttia voi repiä. Enempi se on kiinni voimavaroista. Ei vain jaksa.

Vastaa
anonyyymi 5.2.2021 - 11:05

Ehkä tuota dilemmaa voisi purkaa sen kautta, että erottaa liikkumisen ja mahdollisen laihtumisen toisistaan? Että ihan aktiivisesti ja tietoisesti hakee liikkumisesta vain iloa, hyvää oloa ja parempaa kuntoa?

Jos liikunnalle ei ole luontevasti isoa roolia arjessa ei se kuitenkaan ole painonhallinnassa isossa roolissa, enemmän vain tukemassa. Jos haluaa rutiinit, jotka tukevat omaa hyvinvointipainoa niin ne tulevat sieltä ruokarytmistä ja omien sudenkuoppien tunnustamisesta ja niihin reagoinnista mahdollisuuksien mukaan etukäteen. Ymmärrän ajatuksen siitä, että ei haluaisi antaa painonsa arvostelijoiden ”voittaa”, mutta lopulta kyse on kuitenkin sinun elämästäsi eikä mistää virtuaaliteatterista ilkeiden anojen iloksi. Jos sinulla on sisäinen motivaatio olla hoikempi, niin ei se ole varmasti sinua haukkuneiden anojen ansiosta löytynyt?

En ole itse somepersoona, joten ei ole omakohtaista kokemusta, mutta työyhteisöissä ainakin pärjää paremmalla mielellä jos ei edes lähde mukaan, edes ajatustasolla, mihinkään sosialisiin peleihin joista ei voi saada kun pahan mielen. Näkisin tämän anojen rinnakkaistodellisuuden vähän samana asiana, on lopulta ihan sama mitä teet tai olet tekemättä – siinä ei vaan voi voittaa muuten kuin keskittymällä siihen omaan olemiseen ja ottamalla palautetta vastaan vain silloin kun se tulee ihmiseltä, johon luotat tai sisältää kelvolliset perustelut.

Vastaa
JenniJj 5.2.2021 - 14:25

Hieno kirjoitus! ❤ Pystyn samaistumaan 2v:n äitinä. Lapsen kanssa on vähän vaikea kunnolla harrastaa liikuntaa. Jos joogaan, lapsi kiipeää päälle tai alle tai haluaa tissiä. En viitsi ruutuakaan kovin usein antaa hänelle, että saisin rauhassa joogata. Enää kun ei nuku rattaissa, niin vaunulenkit on jäänyt. Pyöräily kesällä lapsen kanssa toki onnistui kivasti. Tällä hetkellä tarvitsee vähän järjestelyä, että pääsee liikkumaan kunnolla. Mutta pyrin päivittäin tekemään ainakin pari aurinkotervehdystä ja toki ulkoillaan.

Tsemppiä! Olet kaunis! Toivottavasti löydät liikunnan ilon! ❤🌞

Vastaa
Elsiina 5.2.2021 - 15:17

Niin monta juttua kuin suoraan omasta kynästä. Myös itse olen ikuinen seiskan koululiikkuja, ja kouluajoilta jäi pitkäksi aikaa tunne, että olen täysin surkea missä tahansa liikunnassa (vaikka koko lukioajan kuljin koulumatkat pyörällä, 13 kilometriä päivässä!). Kun koulu viimein loppui, päätin etten harrasta liikuntaa enää ikinä. No, ei kovin fiksu päätös sinänsä, ja onneksi sitten löysin afrotanssin, joka oli ihan mahtavan hauskaa: kukaan ei katsonut, tekeekö liikkeet ”oikein”, vaan tunneilla oli aina hyväksyvä ja kannustava tunnelma, ja rytmin yhdistäminen liikkeeseen oli ikänsä soittaneelle helppoa. Tanssista rohkaistuneena aloitin jopa juoksukoulun, jossa kaltaisteni rapakuntoistsen vasta-alkajien ryhmästä sai mahtavia onnistumisen elämyksiä – jokainen metri tai minuutti kerrallaan oli kotiin päin, ja ah sitä riemua, kun piiiitkän ajan päästä jaksoin verkkaisesti hölkötellä peräti viisi kilometriä!
Vaan sitten tuli lapsi, ja liikunta jäi. Aika ja energia ei riittänyt edes siihen, että olisin treenannut muussiksi mennyttä lantionpohjaa viisi minuuttia päivässä. Toisinaan yritin hölkätä edes päiväkotimatkoja, mutta äitiys oli totaalisesti vienyt mehut. Mulle ratkaisu löytyi lopulta läheisestä kuntokeskuksesta. Tulihan jumppatunteja alkuun peruttua ties minkä tekosyyn nojalla, mutta lopulta selkeä rytmi auttoi: kahtena aamuna viikosta jumppaan heti aamulla lapsen mentyä päiväkotiin. Valtaosa päivästä jäi vielä aikaa työnteolle, ja etukäteen varatuilta tunneilta oli vaikeampi laistaa. Olon kohenemisen huomasi todella nopeasti: rikkonaisista öistä huolimatta arkea jaksoi paremmin, ja muutaman kuukauden jälkeen vaatteiden kiristyskin helpotti sen parin kriittisen kilon verran. Ja tunneilla kävi niin monentasoista, -ikäistä ja -kokoista liikkujaa, että koskaan en tuntenut olevani väärässä paikassa.
”Kuntoon raskauden jälkeen” -projektini on edelleen pahasti kesken, vaikka raskauden kohde täytti juuri neljä. Mutta sen on huomannut, että jokainen pienikin juttu on kotiinpäin. Jos ei jaksa tällä viikolla, ensi viikolla sitten. Ja vaikka aina ei millään jaksaisi, ikinä ei tunnin jälkeen ole kaduttanut että tuli mentyä – sen olen yrittänyt pitää mielessä, kun mieluummin hautautuisin peiton alle. Hurjasti tsemppiä!

Vastaa
Artemis 5.2.2021 - 16:19

Mikään määrä lenkkiä, jumppaa ja mitä vaan huhkimista ei saa sielua syttymään ja sydäntä avoimeksi, jos ihminen on rooli päällä ja tunnetasolla kolkko.

Olet säteilevän kaunis ja se ei ole kiinni siitä, miten jumppaat tai et jumppaa! 💎

Vastaa
Jenni❤️ 5.2.2021 - 17:04

Ihana kirjoitus ❤️ Itsellä juuri samat fiilikset. Kaipaan sitä hyvin toimivaa kroppaa, sitä ettei vaatteet kiristä…Koko ajan sisäinen ääni syyllistää liikkumattomuudesta. Olen myös huomannut että pelkään sitä että mitä jos sitten kun laihdun löydänkin parisuhteen ja miettinyt, että miten voin elää itseni kanssa jos olen ”turhaan” useamman vuoden kipuillut sinkkuuden kanssa jos kaikki olikin kiinni (yli)painosta. Vaikka eihän se näin ole!
Nyt olen pikkuhiljaa alkanut saamaan kiinni liikunnasta osana arkea ja oppinut ajattelemaan, että liikun oman itseni vuoksi. Muistutan myös itseäni että siivoaminen, lapsen kanssa puuhailu ym kaikki on liikuntaa. Sen ei aina tarvitse olla tavoitteellista ja hikirääkkiä. Kaikki on kotiinpäin!
Yhtäkkiä olen huomannut että kävelylenkki töiden jälkeen on tapa ja että ennen sohvalle lysähtämistä joogaan nettitunnilla -vaikka vain 20 minuuttia. Pienin askelin eteenpäin ja syyllistämättä itseäni.
Tsemppiä ja kiitos, että kirjoitat näistä vaikeista ja erittäin samaistuttavista aiheista ❤️

Vastaa
Patemanni 5.2.2021 - 20:23

Hei,
Olen saanut aina kuulla lapsuudessa että en ole urheilija ja samaa myös aikuisuudessa, en ole atleettiset ominaisuudet omaava henkilö.. eli en ole pitkä sporttinen jne. vaan lyhyt ja kurvikas. Aloin urheileen vasta aikuisena(n. 30vee) ja tällä hetkellä kisaan aktiivisesti sm-tasolla kamppailulajissa. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä aloittaa 🙂 ja ikä on vaan tekosyy, miksi ei voisi tehdä jotain. sorry jos pahoitan jonkun mielen!

Mielestäni ihmisillä on nurinkuriset ajatukset miksi pitäisi urheilla. oikeasti monella on päällimmäisenä ajatus että pitäisi näyttää hyvältä…. kuin että oikeasti voi hyvin fyysisesti. Mieti mitä terveysvaikutuksia on tunnin kävelylenkillä päivittäin. tai että teet puoli tuntia painoilla jumppaa. Miten paljon paremmin nukut kun käyt vähän happihyppelyllä tai vaikka hypit hyppynarulla viisi minuuttia(se on aika pitkä aika jopa hyvässä kunnossa olevalle). Kuinka paljon iloisempi olet kun käyt tekemässä jotain kivaa tunnin ajan, vaikka joogaamassa. Ja tosiaan niillä muillakin kanssajoogaajilla on mahamakkarat(niin on mullakin). joten samassa veneessä ollaan!

Mä suosittelen miettimään että mitä oikeasti haluat urheilulta, kaipaatko sellaista vauhdikasta menoa, vai että joku ohjaa alusta saakka salilaitteissa, pitäisikö nyrkkeillä, joogassa rauhoittumista jne. Lajeja on moneen lähtöön ja alkuun aina kannattaa ottaa PT tai peruskurssi, niin saa hyvän ohjelman ja käy sen kanssa liikkeet läpi muutamaan kertaan. tai ota kuntonyrkkeilyn peruskurssi, tai mene joogan alkeisiin. se että myöntää olevansa aloittelija on merkki siitä että pystyy myöntämään että ei osaa ja pitää jostain aloittaa. Uuden oppiminen on aina vaikein osuus ihan sama missä asiassa.

Itse olen käynyt myös kolmen erin lajin peruskurssit ja ottanut pt-valmennusta. ei häpiä myöntää ettei osaa.

Tsemppiä <3

Vastaa
Tinn1 6.2.2021 - 19:26

Eikö tuo kuva otettu joku aika sitten jotain yhteistyöverkkovalmennusta varten? Ei tainnut olla hirveän tehokas valmennus? Varmaan voisi auttaa, että näiden somea varten otettujen sporttiposeerausten jälkeen alkaisi oikeasti liikkumaan, eikä lösähtäisi sohvalle pulla poskessa.

Vastaa
iidaafel 6.2.2021 - 23:34

Tosi kurja kommentti, ikävää että koet tarpeelliseksi tälläisen kirjoittaa. Valmennus on meneillään helmikuun loppuun ja olen sen myötä saanut ruokavaliota kuntoon ja tehnyt kerran viikkoon ruoat valmiiksi ja aamupalat aina illalla jääkaappiin valmiiksi. Näitä voi seurata instagramissa.

Vastaa
Vierailija 8.2.2021 - 13:37

Tuollaisen ilkeilevän kommentin voi jättää omaan arvoonsa, mikä lie katkera ihminen tuo nimimerkki on…

Vastaa
ronnbruden 6.2.2021 - 20:06

Tsemppiä! Mulla on ihan sama olo – jotain tarttis tehdä…
Mä olen lapseton ja perheetön, mutta liikunta-ajan löytäminen on vaikeaa. Elän aktiivista elämää (kävelen, pyöräilen, venyttelen), mutta tarvitsisin salitreeniä ja muuta lihaskuntoa enemmän, jotta kroppa olisi paremmassa kuosissa. Nykytilanteessa salille juokseminen epäilyttää, en myöskään aina kestä ihmisiä pitkän ja paljon ihmiskontakteja sisältäneen työpäivän jälkeen. Kun duunipäiviin ei yleensä kuulu taukoja, syöminenkin on mitä on. Kunnon noidankehä.

Vastaa
Hitaasti kuntoon 7.2.2021 - 21:04

Tuo tunne on niin tuttu! Olen aina ollut jojoilija. Kolme kertaa elämässäni olen tiputtanut sen 15-20 kiloa painosta pois ja päässyt ns. Ihannepainooni. Ensin tuli parisuhde joka toi kilot takaisin, sitten tuli raskaudet. Nyt vuosi sitten kolmannen raskauden jälkeen, kun vauva oli n. 9kk päätin, että nyt lähtee kilot veks pienin askelin. Ilmoittauduin Ritan ja Akin valmennukseen ja asetin tavoitteeksi -15kg vuodessa. En ole kertaakaan käynt salilla tms. Aloitin 10min jumpalla olohuoneessa 2krt viikossa. Sen lisäksi kävelin vaunukävelyjä ja söin 5ktr päivässä. Tavoite jäi 0,5kg päähän, mutta sillä ei merkitystä ole. Sain energiatasoni ja kuntoni nousemaan. Lisäksi nukun paljon paremmin. Nyt se vaikein osa alkoi, painon pitäminen näissä lukemissa. Tsemppiä! Pystyt siihen !

Vastaa
iidaafel 9.2.2021 - 13:19

Kiitos tosi paljon!

Vastaa
Nimetön 8.2.2021 - 07:47

Mä ihastuin kerran ohjeeseen, jossa kehotettiin miettimään, mikä kohta liikuntasuorituksesta on kaikkein vaikein. Minulle se oli kotoa lähteminen.
Sitten keskityin juuri tähän kohtaan. Että tulisi lähdettyä.
Sillä kun olen päässyt vaikka sinne uimahalliin, ei itse tekeminen ole hankalaa vaan ihan kivaa. Lähtemisen vaikeus vaan, oman kotikynnyksen ylittäminen, oli uimahallireissussa se vaikein kohta.

Mutta samaistun kyllä tuohon aloittamisen vaikeuteen. Kaikki salit ovat erilaisia, ei oikein osaa aloittaa, tarttua kiinni. Vaatii voimaa ja rohkeutta mennä pyytämään apua ja olla se tietämätön.

Alkuun pääseminen voisi olla helpompaa, jos aloittaisi jonkun toisen kanssa yhdessä?

Vastaa
iidaafel 9.2.2021 - 13:18

Olipas tää todella hyvä, kiitos!

Vastaa
Hop 8.2.2021 - 10:45

Mun mielestä on tosi ikävää, että nykyään ei ole sopivaa sanoa haluavansa laihtua. Oma paino seilaa välillä, normaalipainon sisällä kylläkin, mutta silti jo pienikin lihominen saa oman olon huonoksi, henkisesti ja fyysisesti. Miksi on väärin, että haluaa olla siinä itselleen sopivimmassa painossa, jolloin voi hyvin, vanhat vaatteet sopii päälle ja energiaa riittää. Se mun painonnousu merkitsee sitä, etten ole liikkunut ja olen syönyt epäterveellisesti, joka aiheuttaa sitä huonoa oloa. Sen sijaan, että opettelisin hyväksymään itseni isompana, mieluummin korjaan ruokavalioni, liikun enemmän (=voin hyvin) ja näin jo luonnostaan paino tippuu ja pääsee siihen omaan ideaalipainoon.

Useinhan syyt liikkunattomuudelle on niitä tekosyitä.. olen itse kotona kahden pienen lapsen kanssa, joista toinen vielä pieni vauva täysin rintaruokinnalla, siltikin löytyy aikaa liikkua ja pitää hyvää kuntoa yllä. Toki se vaatii sen,että haluaa aidosti liikkua jolloin on motivaatiota järjestää sitä aikaa liikkumiselle.

Tää oli tosi hyvä postaus! Ootko ajatellut päivitellä aiheesta säännöllisesti tänne blogiin? Olis mielenkiintoista lueskella enemmänkin hyvinvointijuttuja 😊 ja näytät hyvältä minkä painoisena vain! 😊

Vastaa
iidaafel 9.2.2021 - 13:22

Kiitos kovasti! Niinhän se on, sitä ei oikein saisi sanoa. Mutta varmasti moni asiaa ajattelee. Ja toki joidenkin kohdalla se ei ole tervettä ja sinällään laihduttaminen äkillisesti kuurien avulla ei olekkaan, vaan kilot usein tulee takaisin. Itse en ajattele että usein kyseessä on tekosyyt, vaan ihan oikeat syyt, elämä. Eri asioita eri aikaan, joskus iloa tuo toiset jutut ja voimavaroja menee moneen paikkaan. Mutta tärkeintä on että tekee jotain mistä saa iloa ja hyvinvointia, vaikkei se sitten treenaaminen olisikaan. Tai en itse ajattele että lapsi ja yksinhuoltajuus olisi sinällään tekosyitä liikkumattomuudelleni, olen vain pitänyt muista asioita oman hyvinvointini kannalta tärkeämpinä. Mutta varmasti näistä jutuista tulen kirjoittelemaan!

Vastaa
Elissa 8.2.2021 - 18:36

Olet upea! ❤️

Vastaa
SSR 9.2.2021 - 09:01

Moikka!

Suosittelen Rebekka Jaakkolan Kävelystä Juoksuun-nettivalmennusta. Jos tukiverkkojen kohenemisen myötä pystyt järjestämään aikaa näille harjoituksille, tässä on mielestäni sellainen matalan kynnyksen projekti ja tähän kuuluvasta suljetusta FB vertaistukiryhmästäkin on ollut apua! Tärkein neuvo tähän valmennukseen liittyen on maltti ja tarpeeksi hiljainen vauhti. Kurssin ideana on se että lenkkeilystä innostuu ja haluaa aidosti palata lenkkipoluille kerta toisensa jälkeen, ja siksi tarpeeksi hitaasti aloittaminen on tärkeää. Paljon tsemppiä liikunnan ilon löytämiseen juuri itsellesi sopivalla tavalla! 🙂

Vastaa
Liia 9.2.2021 - 17:50

Tosi hyvin kirjoitettu, moni nainen varmasti pystyy samaistumaan.

Syyllistäminen ja tekosyistä puhuminen ei kyllä auta ketään, päinvastoin. Toivoisin, että pääsisimmme siitä. Armollisuus on tehokkaampaa, joten sitä toivon sinullekin. Armollisuutta itseä kohtaan.

Runsaasti hyvää, terveellistä ruokaa, arkiaktiivisuutta lapsen kanssa. Sillä pääsee jo pitkälle! Kieltolistat ja vaatimukset roskakoriin.

Hyviä valintoja sekä ruuan, että liikkumisen suhteen sinun itsesi takia, koska ansaitset. Ei siksi, että pitäisi. Tsemppiä siis!

Vastaa
Iidako 9.2.2021 - 21:02

Hei!

Täällä kanssa pitkän tien oman painonsa kanssa kipuillut pienten lasten äiti. Oikeastaan liikunnasta ihan samat ajatukset kuin sinulla, ei kiinnosta yhtään tällä hetkellä. Oma lajini on tanssi, kaiket päivät vaan haaveilen kunpa saisin vaan tanssia. Vajaa vuosi sitten ilmoittauduin aikuisten tanssiryhmään ja se on viikkojeni kohokohta. Eli tanssi on minulle se kiva liikuntamuoto, jota mietit kirjoituksessasi mikä se sinulle olisi.

Eniten aivotyöskentelyä aiheuttaa kuitenkin se oman itsensä näkeminen arvokkaana sellaisen ulkomuodon kanssa kuin on. Ja ettei lähtisi ajatukset vahingolliseen ajatteluun (nälkäkuurit tms). Matka on pitkä ja kultaisen keskitien löytäminen vaikeaa. Tuntuu, että olen itsekin alkutekijöissä ja välillä ottaa takapakkia – taitaa vaan kuulua tähän loppuelämän itsensä hyväksymiseen.

Kiitos kirjoituksestasi. ❤️

Vastaa
Nimetön 10.2.2021 - 15:45

Niin hyvä ja samaistuttava postaus varmasti tosi monelle. Siis juuri tämä, että TIETÄÄ, mitä pitäisi tehdä, mutta ei vaan jaksa. Eikä siihen todellakaan auta vaikka muut sanovat, että lisää liikuntaa ja vähemmän herkkuja. Juuri se aloittaminen on niin hankalaa, vaikka tietää, että liikunnan jälkeen on aina hyvä olo. Vähän sama, kuin se, että pitäisi soittaa joku puhelu, tyyliin varata aika kampaajalle/hammaslääkärille/soittaa joku reklamaatio, niin se puhelimeen tarttuminen on niin hankalaa, ja kun hälyttää, niin toivoo ettei sieltä vastata, mutta sitten kun kuitenkin vastataan, niin asia on yleensä helppo hoitaa ja luurin toisessa päässä on joku ihan mukava tyyppi. Ja kun puhelu loppuu, niin ihmettelee, että mikä siinä oli niin vaikeaa, että lykkäsi asiaa jopa viikkoja! 😀

Muiden kommenteista on kiva lukea heidän omia kokemuksiaan (esim. tuo sportstracker päälle), mutta kaikki suorat vinkit ja ”suosittelen sulle tätä” saattavat ärsyttää, vaikka hyvää useimmat varmasti tarkoittavat. Tai ainakin mua ärsyttää 😀 Samat ideat on kivemmin muotoiltu juurikin ”minua auttoi tämä” kuin että ”kannattaa kokeilla tätä”. Aihe on niin tunteitaherättävä, että itselläni ainakin nuo ”kokeile tätä” -vinkit saavat vain näkemään punaista ja tulee fiilis, että tuota en ainakaan kokeile.

Pakko vielä myös ottaa kantaa tuohon koululiikuntaan ja sen jättämään fiilikseen. Ihan kamalaa miten monille siitä on jäänyt epäonnistunut olo ja se on vaikuttanut vielä pitkälle aikuisuuteen liikunnan aloittamiseen ja ajattelutapaan liikunnasta! Toivottavasti nykyään koululiikunnasta ei saa enää arvosanaa ja että siellä pystytään saamaan kaikille hyvä ja onnistunut olo.

Ihanaa ja pirteämpää kevättä! Kiitos hyvästä ja erottuvasta blogista ja instasta, olet upea ja ammattitaitoinen, sinua on ilo seurata <3

Vastaa
SatuM 17.3.2021 - 16:07

Kiitos tekstistä johon varmasti moni voi samaistua. Itsekin välttelin pitkään liikuntaa ja treenaamisen aloittaminen tuntui aivan mahdottomalta. Nyt olen parin vuoden aikana pikkuhiljaa opetellut löytämään liikunnan ilon ja mielessä on käynyt jopa oman kuntosalin rakentaminen. Kaikkea hyvää sinulle! https://omasali.fi/kotikuntosali

Vastaa
iidaafel 17.3.2021 - 18:24

Voi kiitos!

Vastaa

kommentoi postausta