Viime päivät olen miettinyt sitä, kuinka kuormittava alkuvuosi on ollut. Olen elänyt sitä suorittaen ja jokainen viikko olen toiminut kuin kone odottaen aina viikonloppua vapaineen. Aamulla suorittaminen alkoi, sillä oli saatava itsensä ja lapsi ulos ovesta ajoissa, matkattava päiväkodille ja siitä töihin. Töistä hakemaan lapsi ja siitä kotiin. Kotona syödä ruoka ja aloittaa iltatoimet, syödä iltapala ja laittaa lapsi nukkumaan. Sen jälkeen piti aloittaa seuraavan päivän tekeminen, eli tehdä ruoka valmiiksi, laittaa molempien vaatteet valmiiksi ulkovaatteita myöten, pakata reput, tehdä aamupalat ja välipalat valmiiksi jääkaappiin. Vähän blogin kirjoitusta ja sitten kävin nukkumaan vain aloittaakseen saman aamulla uudelleen. Siinä jotenkin huomasi sen, että yksinhuoltaja tarvitsee lähelleen muita. Yksin ei kukaan jaksa. Tai jaksaa, kun on pakko, ainakin rajallisen aikaa, mutta jokin kärsii.

Omalla kohdallani kärsi oma hyvinvointi. En oikeastaan välittänyt mitä tulin syöneeksi. Työpaikan kahvihuoneessa otin kakkua, pari suklaata, mitä nyt milloinkin oli tarjolla, söin muutaman näkkärin silloin tällöin vaikka olin kylläinen ja otin välipalalla lapsilta ylijääneitä syömisiä, jottei ne menisi roskiin. Koko ajan olin syömässä jotain ja joka päivä tuntui hyvältä syyltä palkita itsensä herkuilla tai sushi-aterialla. Yöunet kärsivät myös, illat venyivät myöhäisiksi ja todella olisin toivonut saavani lisää tunteja vuorokauteen. Kävin nukkumaan puolilta öin ja aina kuudelta aamulla oli noustava, ellei Eemi ollut herätellyt jo aiemmin. Väsymys ja turvotus ovat olleet läsnä pitkään, oikea noidankehä. Väsyneenä syö huonosti, ei ole aikaa liikunnalle, jos työmatkoja ei lasketa ja hiilihydraattipitoinen ravinto väsyttää lisää. En ole myöskään jaksanut antaa itsestäni muille, en ole saanut pidettyä yhteyttä ystäviin niin paljon kuin olisin halunnut ja olen äksyillyt perheelle.

Vaikka vakituisesta työstä irtisanoutuminen on tuntunut hurjalta teolta, on se tiputtanut paljon painoa harteiltani. Kerroin blogissani taannoin, että työurani varhaiskastuksessa päättyi toistaiseksi ja minä jään ainoastaan kirjoittamaan blogiani yrittäjänä. Sain kommenttia:”Blogin lukeminen loppunee omalta osaltani tähän, koska ammattimaisen bloggaajan elämä ei mielestäni vaikuta seuraamisen arvoiselta”. Tiedän, ettei kommentin lähettäjä ole varmasti ainoa, joka ajattelee kyseisellä tavalla. Toki minua harmittaa, että ratkaisuni varmasti vie lukijoita mennessään, mutta voin ymmärtää kyseistä päätöstä. Onhan se totta, että lukijan on paljon helpompi samaistua sellaiseen henkilöön, jonka elämä muistuttaa hänen omaansa. Valtaosa käy fyysisesti töissä tai on palkkatöissä. Yrittäjän ja erityisesti bloggaajan työ voi tuntua hyvin kaukaiselta omaan elämäntilanteeseen, eikä ole mitään mihin samaistua ja miksi seurata. Toisaalta toivon, että minusta voi löytää muilta elämän osa-alueilta samaistumispintaa. Olenhan muutakin kuin työ.

Todellisuus on se, että minun oli valittava kahden työn väliltä. Huomasin aika pian, että en vain pystyisi tehdä kahta työtä samaa aikaa, vaikka kuvittelin niin setelit silmissä kiiluen. Oli valittava jompi kumpi. Nyt valinta osui bloggaamiseen, sillä koen sen sopivan paremmin elämäntilanteeseeni, jossa olen yksin pienen lapsen kanssa ja kaikki vastuu arjesta on minulla. En usko, että tämä on työni vielä muutaman vuoden päästä, mutta juuri nyt se tarjoaa sitä mitä kaipaan. Aikaa oman lapsen kanssa, lyhyemmät hoitopäivät lapselle, aikaa pitää huolta itsestäni, vapautta määrittää omat työajat ja työpäivät. Ennen kaikkea jaksaa olla äitinä työpäivän jälkeen!

Tietysti sain pienen stressin aikaan, että mitähän sitten, jos monet jättävät blogini lukemisen tähän. Mutta todellisuudessa se on heidän tappio. Koska minä olen onnellisempi nyt, olo on niin paljon kevyempi ja tiedän, että se sisältä lähtevä hyvä tulee näkymään blogissakin! Ihanaa saada elokuusta panostaa vain tähän ja tehdä yhtä asiaa täysillä!

-Iida

KUVAT // Sasa Villa