Raskaudesta tuntuu jo olevan ikuisuus, vaikkei tuore vauva ole edes kahta kuukautta!
Sitä on jo niin uuden elämänvaiheen imussa, että raskausaika tuntuu kaukaiselta muistolta. Olenkin jo katsonut raskauden aikaisia kuvia itsestäni ja ihaillut mahaa. Uuden elämän kasvattaminen omassa kehossa tuntuu niin ihmeelliseltä ja tunnen kyllä suurta kiitollisuutta, että olen saanut kokea sen jo kolmesti. Vaikkei se ihan siltä tuntunut raskauden lopussa!
RAUTAINFUUSIO ALKAA VAIKUTTAA
Kävin toisen kolmanneksen lopulla rauta-infuusiossa. Hiljalleen sen vaikutus alkoi näkyä olossa. Olin virkeämpi. En kokenut olevani massiivisen väsynyt, enkä nukahdellut päiväunille tuon tuosta. Oikeastaan raskauden viimeinen kolmannes oli raskauden parasta aikaa.
Jaksoin hyvin arjessa. Teimme lomamatkan Kreikkaan koko perheenä, kävin esikoisen kanssa viikottain uimahallissa, kävin kirpputoreilla, miehen kanssa kaksin illallisdeiteillä, ystävän kanssa Pieni merenneito -musikaalissa ja vietin vuorokauden itsekseni hotellilomalla Helsingissä. Takaraivossa jyskytti ajatus, että mene ja tee, kun vielä voit. Ajatuksissa oli myös pientä pelkoa siitä, ettei kolmen lapsen kanssa olisi enää niin helppoa ja vaivatonta lähteä ja tehdä asioita, saati mennä ja tehdä ilman lapsia. Sen vuoksi sitä yritti loppuraskaudessa tehdä mahdollisimman paljon kaikkea “varastoon”. Sama ilmiö oli toistunut jokaisessa raskaudessa.
ULKOKÄÄNNÖKSEN YRITYS
Neuvolalääkärillä käydessäni havaittiin, että vauva oli vatsassa poikittain. Sain lähetteen äitiyspolille, jossa minulla oli käynti raskausviikolla 34. Käynnillä kätilö otti minut ensin vastaan, ultrasi ja otti vauvasta sydänkäyrää puolen tunnin ajan. Kätilö sanoi vauvan olevan poikittain ja kysyi suostumustani ulkokäännökselle, jonka tekisi lääkäri. Olin tähän suostuvainen.
Juttelimme kätilön kanssa vauvan tilasta. Vatsan ulkopuolelta tehtävä käännös ei aina onnistuisi, mutta vauvalla oli mahdollisuuksia kääntyä vielä itse oikeaan asentoon. Muussa tapauksessa sitten poikittain oleva vauva tietäisi sektiota, eikä vauvaa voisi synnyttää alakautta. Ensimmäistä kertaa olin tilanteessa, jossa vauva ei ollutkaan asettunut raivotarjontaan. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että vauva voisi olla poikittain.
Kun lääkäri otti minut vastaan, ultrasi hän vielä kertaalleen vatsani. Hän tuumasi iloisesti vauvan olevan pää alaspäin. Mitään ulkokäännöstä ei tarvitsisikaan tehdä. Vauva oli kääntynyt sillä aikaa, kun olin kätilön luona. Se tuntui ihmeelliseltä, melkoista tuuria! Lääkäri totesi, että vauvalle oli vielä hyvin tilaa liikkua, eikä pää ollut kiinnittynyt, joten minun olisi tultava uudelleen äitiyspolille, jos alkaisin epäillä vauvan muuttaneen asentoaan. Vauva kuitenkin pysyi pää alaspäin loppuun asti.
ODOTTAVAN AIKA ON PITKÄ
Lasketun ajan lähestyessä alkoi kyllä vauhti hidastumaan. Liikkuminen mahan kanssa alkoi olla hidasta ja oikeasti raskasta. Selkä oli kovassa rasituksessa ja se alkoikin vaivata. Kävely myös aiheutti vihlovia kipuja. Käytinkin paljon tukivyötä, joka auttoi erityisesti selkäkipuun.
Aika alkoi käydä pitkäksi ja mieli oli malttamaton. Raskaus alkoi tympiä ihan todenteolla ja joka päivä vain toivoi, ettei olisi raskaana. Joka aamu heräsi vähän pettyneenä, ettei synnytys ollut antanut merkkejä sinäkään yönä yönä. Minulla oli myös vanha oletus siitä, että synnytys alkaisi kuten aiempikin synnytykseni, eli yöllä lapsivesien menolla.
Myös yöt oli yhtä heräilyä ja asennon hakemista. Jatkuvasti oli käytävä pissalla ja unta oli vaikea sen jälkeen jatkaa. Välillä heräsin siihen, että olin aivan hikinen ja kuumissani. Joinain öinä siirryin sohvalle nukkumaan, kun miehen vieressä tuntui liian vaikealta nukkua. Päivisin aloin kokea jo raskaana juuri 1 vuotta täyttäneen taaperon hoitamisen. Siinä vaadittiin vielä niin paljon kanniskelua ja nostelua, johon oma keho ei enää tuntunut taipuvan. Odotin, että vauva syntyisi ja mies jäisi vanhempainvapaalle.
Olin luvannut itselleni, että kolmannella kerralla en odota vauvan syntyvän yhtään ennen laskettua aikaa. Kaksi edellistä raskautta oli mennyt raskausviikolle 42 asti. Ensimmäinen raskaus käynnistettiin ja toinen alkoi spontaanisti lapsivesien menolla. Kuitenkin kävi niin, että aloin odotella vauvaa syntyväksi ennen laskettua ja lasketun ajan läheneminen tuskastutti. Myös lähipiirissä kyseltiin jatkuvasti, että “joko” tai sanottiin “eikö vieläkään”. Muiden odotus oikein lisäsi sitä omaa odotusta. Aika tuntui matelevan. Kaikki oli jo valmiina vauvaa varten ja mikään ylimääräinen ei siinä kohtaa enää huvittanut. Sitä olisi vain halunnut hautautua synnytyskuplaan, pysyä kotona omissa oloissa ja olla näkemättä ketään.
RASKAUSDIABETES
Toisen kolmanneksen aikana minulla diagnosoitiin raskausdiabetes. Sokerirasituksessa paasto-arvo oli rajalla ja se riitti diagnoosiin. Diagnoosi oli alkuun järkytys ja kaikenlaiset kauhukuvat lennähti mieleen. Pian sain huomata, että radin kanssa pystyi elämään ihan normaalisti. Mittailin sokereita kotona ja ne olivat todella hyviä. Minun ei tarvinnut juurikaan tehdä mitään muutoksia ruokavalioon, eikä aloittaa lääkitystä. Radin myötä huolehdin paremmin säännöllisestä ruokarytmistä ja kiinnitin huomiota ruokien koostamiseen. Aika pian sitä pääsi jyvälle, että mitkä asiat omalla kohdalla nostavat verensokeria ja osasi ottaa ne huomioon.
Raskausdiabetekseni seurantaan riitti neuvolaseuranta. Noin raskausviikolta 38 paasto-arvo alkoi olla usein koholla, vaikka muuten verensokeri pysyi raja-arvoissa. Verensokeri ennen ruokailua ja tunti ruokailusta oli täysin normaali.
Myös sf-mitta alkoi taittaa raskauden lopussa. Niinpä sain neuvolasta lähetteen äitiyspolille raskausviikoilla 40.
Äitiyspolilla lääkäri ultrasi ja teki sisätutkimuksen. Sf-mitan kääntyminen laskuun herätti huolta vauvan kasvusta ja istukan toiminnasta. Lääkärin mukaan napavirtaukset olivat lähestyneet toisiaan. Lääkäri suositteli synnytyksen käynnistämistä. Tätä puolsi myös kohonneet paasto-arvot. Hän ei suositellut insuliinin aloittamista siinä kohtaa raskautta.
Sisätutkimuksesta selvisi, että kohdunkaulaa oli vielä reippaasti jäljellä ja tilanne oli muutenkin hyvin epäkypsä. Tieto harmitti minua, sillä ei tuntunut hyvältä ajatukselta ruveta käynnistämään synnytystä epäkypsästä tilanteesta.
Lääkäri olisi ottanut minut saman tien käynnistykseen, mutta sairaalan synnytysosasto oli täysi. Niinpä pääsin kotiin odottamaan parempaa hetkeä. Vaikka olin koko loppuraskauden odottanut, että pääsisin synnyttämään, tuntui siinä hetkessä siltä, etten haluakaan synnyttämään. Yhtäkkiä tuntui siltä, etten ole valmis, eikä kotona mikään ole valmista. Äkkiä piti pakata sairaalakassi ja tehdä tarvittavat valmistelut lapsien sekä koiran varalle, jotta sairaalaan voisi ylipäätään lähteä. Sitä oli ollut muka niin valmis ja sitten hetken koittaessa, ei ollutkaan yhtään valmiina.
Palaan synnytykseen omassa postauksessaan!
Postauksesta Raskauden toinen kolmannes voit lukea enemmän rautainfuusiosta ja raskausdiabeteksestä
-Iida
KUVAT / Leena Warén
