Aina välillä tulen ajatelleeksi ääneen, että olisipa kumppani. Yksin kaikki on niin paljon vaikeampaa. Olisipa joku joskus tekemässä ruokaa, tuomassa kaupasta puuttuvan aineen tai kysymässä mitä kuuluu.
Silloin joku palauttaa aina maanpinnalle. Usein joku kertoo, että hänen miehensä ei tee mitään ja kaiken saa tehdä ihan yksin, ihan kuin miestä ei olisikaan. Hän on käytännössä yksinhuoltaja. Hän sanoo, että yksinhuoltajana olisi helpompaa, kun ei tarvitsisi sitä miestäkin jaksaa. Hän kehottaa minua olemaan onnellinen, kun saan olla yksinhuoltaja. Ei tarvitse riidellä, eikä pettyä olemattomiin odotuksiin.
Joka kerta tälläistä viestiä lukiessa minulle herää yksi kysymys. Miksi ihmiset jäävät huonoon suhteeseen?
Minulla on kokemusta vain yksinhuoltajuudesta. En siis osaa sanoa millaisia haasteita pariskunnat kokevat ja miten vauvavuosi siihen vaikuttaa. Mutta kyllä korvaan aina särähtää viestit, joissa luetellaan mitä mies ei tee ja pidetään yksinhuoltajuutta helppona vaihtoehtona. Molemmissa varmasti hyvät ja huonot puolensa.
Harva tajuaa mitä totaaliyksinhuoltajuus on. Se ei ole vain arjen pöyrittämistä yksin, vaan myös taloudellista vastuuta. Harvasta eron myötä tulee yksinhuoltaja. Usein vanhemmat päätyvät yhteishuoltajuuteen. Mikäli he päätyvät yhdessä toisen yksinhuoltajuuteen, on toisella edelleen mahdollisuus tapaamisoikeuteen. Se saattaa tarkoittaa lasten jakamista vuoroviikoin, puolet viikosta tai viikonloppuisin.
On todella surullista, että suhteessa ajaudutaan sellaiseen tilanteeseen, jossa yksinhuoltajuudesta haaveillaan. Kumppani koetaan elämää kuormittavana tekijänä, eikä hyvinvointia lisäävänä voimavarana. Miten on päädytty tilanteeseen, jossa toinen tekee kaiken ja toinen ei mitään? Onko yhdessä keskusteltu arjen vastuun tasaisemmasta jakautumisesta? Onko tilannetta tarkasteltu ja yhdessä mietitty mitä voisi tehdä?
Muistan itseni suhteessa. Tein todella paljon. Nostin lattialla lojuvan sukan, korjasin astiat pöydältä, johon toinen oli ne unohtanut, petasin sängyn ja siivosin vessanpöntön hänen käyntinsä jälkeen. Koin, että pääsen helpommalla kun vain teen itse. Joka kerta ei vain jaksanut sanoa. Toisinaan taas toinen teki, muttei se mielestäni ollut niin hyvin tehty, jolloin tein perästä uudelleen. En halunnut olla se nalkuttava nainen, joten pidin kaiken sisällä ja kasvatin samalla vihaani. Koin, ettei toinen tee mitään, mutten ottanut asiaa kunnolla puheeksi. Olisin halunnut toisen tajuavan ilman, että joudun sanoa. Samalla minusta tuli katkera marttyyri, joka teki, mutta hampaat irvessä. Tuohon kun olisi lisätty vauvavuoden väsymys päälle, niin apua!
Kukaan ei ole ajatustenlukija. Puhuminen on usein ratkaisu ihan kaikkeen. Joskus pitää puhua moneen kertaan, kommunikointi ei ole yksiselitteistä ja harjoittelemme sitä läpi elämän. On todella tärkeää kertoa miltä itsestä tuntuu ja kuunnella mitä toisella on sanottavana. Suhde ei kuulosta terveeltä, jos toisen harteilla on koko arki. Toki, jos se on tietoinen, yhdessä tehty päätös, on tilanne eri.
Minusta ei ole oikein, että toinen tekee kaiken lapsiperhearjessa. Ei edes silloin, jos toinen on kotona lasten kanssa ja toinen on töissä. Jokaisen tulisi yhdessä sopia vastuun jakautumisesta. Jossain työpäivän jälkeinen aika jakautuu 50/50, hommat hoidetaan yhdessä ja molemmat ottaa vastuun. Jossain sovitaan, että äiti jää kotiin ja on vastuussa isän työpäivän ajan lapsesta ja kodista, sen jälkeen 50/50. Se, että toinen on töissä ja elättää kotona olevaa, ei tarkoita, että olisi tehtävä kaikki. Toinen tekee arvokasta työtä ja hoitaa molempien yhteistä lasta kotona, yhteiseksi parhaaksi ja toinen mahdollistaa sen.
Eroaminen ei ole helppoa. Enkä sano, että sen tulisi olla ensimmäinen vaihtoehto. Jos kaikki mahdollinen suhteen eteen on tehty, pidän eroa vaihtoehtona. On hirveää jäädä huonoon suhteeseen ja katkeroitua.
Ehdottomasti enemmin yksin kuin huonossa suhteessa!
-Iida
10 kommenttia
Koska parisuhteessa ei pohjimmiltaan ole kyse kotitöistä tai muista pikkuasioista. Puolisollani on lukuisia ärsyttäviä ja mielestäni älyttömiä tapoja (miksi ihmeessä sukat pitää riisua illalla sängyssä eikä kylppärissä pyykkikoriin?!) ja kotitöidenkin suhteen tilanne on korkeintaan riittävä, mutta kun puhumme jostain tärkeämmästä, hän puhuu kanssani samaa kieltä ja aina kun elämässäni tapahtuu mitä tahansa merkittävää, haluan jakaa sen hänen kanssaan. Hän on aina tukenani, kohtelee minua arvostavasti, saa minut nauramaan, ei kyttää tai ole mustasukkainen, on päihteetön, rauhalinen ja luotettava.
Arjen yhteensovittaminen ihan kenen tahansa kanssa vaatisi neuvottelua ja kompromisseja ja tarpeeksi läheinen ihminen on väistämättä välillä ärsyttävä. Mutta huonon parisuhteen merkkejä nämä arjen pulmat harvemmin ovat. Vähän sama juttu tuo yh:ksi kaipailu kuin jos sateisena marraskuisena aamuna ei jaksaisi lähteä töihin ja ”haaveilee” olevansa työtön – ei puhuta kokonaiskuvasta vaan yksityiskohdista.
Kiitos hyvästä kommentista, olet ihan oikeassa. Tottakai suhteessa isommat asiat merkitsee!
On sellaisia erojakin, että jää yksinhuoltajaksi. Toki minimielarit tulevat vaikka Kelasta jollei muuten, mutta summa on todella pieni. Joissain tapauksissa toinen osapuoli yksinkertaisesti sanoo vanhemmuuden irti. Meillä on kuvioissa etävanhempi, mutta tapaamisia harvoin ja taloudellinen vastuu on minulla. Samoin vastuu ihan kaikesta muuta, kuten vanhempainilloista, lääkäreistä tms. Alkujärkytyksen jälkeen yksinhuoltajuus alkoi pian tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Rahani menevät oikeasti lasten tarpeisiin ja saan tehdä kasvatuspäätökset itsenäisesti. Eron jälkeen lasten isä kieltäytyi ”hoitamasta” lapsia yhtään ”ylimääräistä”. Mielestäni omien lasten kanssa olo ei lastenhoitoa. Eli jos on iltamenoa, järjestän lastenhoidon muilla tavoin. Sellaistakin näkee, että eka satsi lapsia hylätään ja pian on vauva uuden naisen kanssa.
On toki ja se on kyllä todella surullista, että eron myötä irtaudutaan vanhemmuudestakin. Näitä on varmasti paljon.
Vaikka ei mies teekään ja osallistu niin paljon kuin minä haluaisin ja olisi tasapuolista ja reilua , niin tekee se kuitenkin jotain. En ikinä haaveilisi yksinhuoltajuudesta, vaikka aika usein ärsyttääkin. Eli en lähtisi tästä suhteesta, vaikka ei tämä tosiaan mikään täydellinen parisuhde ole. Paljon on kuitenkin hyvääkin! Ennen lapsen syntymää odotukset kuitenkin olivat korkeammalla miehen osallistumisen suhteen, mutta eihän mitään voi koskaan tietää varmaksi.
Varmasti ihan totta! Ja niitä hyviä asioita sitten korostaa <3
Korjaisin vähän tätä kohtaa: ”Usein vanhemmat päätyvät yhteishuoltajuuteen. Mikäli he päätyvät yhdessä toisen yksinhuoltajuuteen, on toisella edelleen mahdollisuus tapaamisoikeuteen. Se saattaa tarkoittaa lasten jakamista vuoroviikoin, puolet viikosta tai viikonloppuisin.” esim. näin ”Vanhemmilla voi olla yksin. tai yhteishuoltajuus. Huoltajuusmuodosta huolimatta toisella on edelleen mahdollisuus tapaamisoikeuteen. Se saattaa tarkoittaa lasten jakamista vuoroviikoin, puolet viikosta tai viikonloppuisin.” Yhteishuoltajuus käsitetään nykyään liian usein vuoroviikko-asumiseksi, jota se ei ole. Yhteishuoltajuus koskee vain juridista päätös- ja tiedonsaantioikeutta lapsen asioissa. Huoltajuusmuodolla ei siis itse asiassa ole mitään merkitystä siinä, millainen on talouden ja tapaamisten jako ja/tai vanhemman suhde lapseensa. Itse olen ollut molempia, sekä yksin- että yhteishuoltaja. Molemmissa tapauksissa elatustuki on tullut Kelasta ja lapsi on tavannut toista vanhempaansa säännöllisesti. Huoltajuusmuoto on vaikuttanut vain siihen, ettei esim. lapsen kielivalintaan koulussa tarvittu toisen huoltajan allekirjoitusta ja sain avattua pankkitilin ainoana huoltajana yksin. Tälle asialle toivoisin enemmänkin huomiota juurikin väärinkäsitysten vuoksi.
Olet ihan oikeassa, ei yhteishuoltajuus sitä tarkoitakkaan ja ajattelin lauseen olevan niin ymmärrettävissä. Hyvä, että täsmensit.
Minulla ei ole lapsia, mutta olen jo vuosia elänyt huonossa suhteessa. Nykypäivän deittailu on niin armotonta, että koen ettei ole järkeä lähteä tästä suhteesta ellen ole valmis elämään yksin. En monessakaan mielessä vastaa nykyajan kauneusihannetta eikä minulla ole muutenkaan mitään mitä ”tarjota” vrt. joku muu. Nykyisessä suhteessa saan läheisyyttä ja hengailuseuraa, minulla ei juuri ole ystäviä. Tämä on varmaan se isoin syy – jos lähtisin suhteesta, olisin totaalisesti yksin.
Tiedän että moni ajattelee että ”höpöhöpö, varmasti joku sustakin tykkää ja jostain löytyy parempi mies”. Mutta eihän se aina niin mene. Kun olen katsellut vierestä muiden ongelmia kumppanin löytämisen suhteen, niin usko omaan pariutumiseen on mennyt. Jos korkeakoulutetut, sosiaaliset ja kauniit tyypit (kuten vaikka sinä ?) ovat ”vaikeuksissa” deittimarkkinoilla, niin itselläni tilanne on silloin toivoton.
Mutta pitää varmaan olla kiitollinen tästäkin, ainakin jos miehiltä kysytään.
Voi ei, olen pahoillani. Vaikea tilenne ja ymmärrän hyvin pelon yksinäisyydestä. Kumppanin löytyminen ei tosiaan ole niin helppoa nykyään. <3