Home » uskontoni

uskontoni

by Iida Åfeldt

Minulla oli täysin mustat vaatteet. Kaikilla muillakin oli, kun astuin sisään kappeliin. Minun isäni oli valkoisessa arkussa. Oli isän hautajaiset. Pieni lintu oli päätynyt kappelin sisälle ja lenteli ympäriinsä hädissään pyrkien takaisin ulos. Pian lintu asettui kuitenkin tarkkailemaan meitä ja silloin tällöin sirkutteli merkiksi olemassa olostaan.

Jonkin ajan jälkeen sukulaismiehet lähtivät kantamaan isää ulos kappelista ja me muut lähdimme seuraamaan heitä hautapaikalle. Lintu ymmärsi lentää ovesta ulos. Oli marraskuu ja melko kylmä. Minun mustat vaatteeni peitti punainen villakangastakkini. Seisoin hautapaikalla ja katselin. En keskittynyt oikeastaan siihen mitä haudalla oli käynnissä, vaan katselin lintua, joka oli tullut istumaan läheiseen puuhun. Isästä oli tullut lintu. Siinä hän katseli omia hautajaisiaan. Niin minä silloin ajattelin.

Minua kiinnosti jo lapsena kuolema. Olin todella kiinnostunut siitä, mitä kuolleelle tapahtuu ja mihin sitten menee. Muistan itkeneeni monet kerrat, etten halua kuolla, koska silloin lakkaa olemasta. Tavallaan sain lohtua ajatuksesta, että kuollut pääsee taivaaseen ja tulee enkeliksi. Jaksoin silti miettiä, että mitä järkeä siinä on, jos kaikista tulee enkeleitä ja elämä jatkuukin taivaassa? Eikö siellä sitten ole hirveä ruuhka, jos kaikki on siellä samaa aikaa? Lapsuuden pohdinnat jaksoivat kiinnostaa minua vielä myöhemminkin ja lukiossa kirjoitin uskonnon, historian ja elämänkatsomustiedon ylioppilaskirjoituksissa. Minua kiinnosti eri uskonnot ja Raamatun todenperäisyys sekä Jeesus henkilönä. Minua kiinnosti uskontojen asema yhteiskunnassa.

En ole koskaan aiemmin puhunut uskostani, mutta asiasta on toivottu postausta useaan kertaan. Aihe on itselleni henkilökontainen. Minulla itselleni ei ole mitään halua ja tarvetta tuoda sitä juurikaan esille ja miellänkin sen omaksi jutukseni. Minä uskon Jumalaan. Olen aina uskonut johonkin suurempaan voimaan, johonkin näkymättömään. Minulle ajatus tuo turvaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että joku huolehtii minusta, jollakin on langat käsissään ja kaikella on tarkoitus. Minua lohduttaa ajatus, että joku kuulee rukoukseni. Minua lohduttaa ajatus, että en henkisesti ehkä kuole. Minusta tuntuu hyvältä uskoa enkeleihin ja puhua lapsellekin enkeleistä kuolemaan liittyen. Minulle uskominen antaa turvaa, lohdutusta ja voimaa.

Kuulun evankelisluterilaiseen kirkkoon ja lapseni on myös kastettu. Vaikka uskon Jumalaan, ajattelen olevani ns. tapakristitty. Uskoni ei näyttäydy arjessani juurikaan, eli en juuri puhu siitä muille tai käy kirkossa messuissa. En myöskään ajattele kristinuskoon liittyviä juhlapyhiä niinkään itse uskonnon kautta. Juhlissa ei korostu kristinusko. Työssäni kristinusko ei korostu, vaan tutustumme eri uskontoihin ja juhlimme eri kulttuurien juhlia. Miellän kirkkoon kuulumiseen omaksi jutukseen ja Jumalaan uskomisen omakseen. Voisin ihan hyvin erota kirkosta ja silti uskoa Jumalaan. Syy kuulua kirkkoon on enemmänkin halu tukea kirkon työtä yhteiskunnassa. Lapseni saa myös halutessaan erota kirkosta ja uskoa tai olla uskomatta tai mitä tahansa siitä väliltä. Kunnioitan uskonnonvapautta. Lisäksi jokainen on ihmisenä yhtä arvokas, oli uskonto mitä tahansa tai oli uskomatta mihinkään. En voisi sallia sen vaikuttavan omiin ihmissuhteisiin tai olla syynä epäeettiseen tai ihmisoikeuksia loukkaavaan toimintaan. Tulen varmasti kasvattamaan lastani neutraalisti ja antaa tilaa omalle uskolle. Minusta on tärkeää ja yleissivistävää tietää eri uskonnoista, perinteistä ja niihin liittyvästä kulttuurista.

Olen itse saanut ensimmäisen palkan toimiessani seurakunnassa kerho-ohjaajana ja isosena leireillä. Olen saanut apua diakoniatyöstä. Olen käynyt kirkossa kauneimmissa joululauluissa ja monessa konsertissa. Olen käynyt eri kirkoissa ihastelemassa arkkitehtuuria ja historiaa. Olen itse ollut lapseni seurakunnan kerhoissa. Nyt olen oman lapseni kanssa käynyt aktiivisesti seurakunnan kerhoissa ja ihaillut niiden rikasta toimintaa. Kirkon toiminta on todella monipuolista ja rikasta. Sen vuoksi haluan kuulua kirkkoon ja maksaa kirkollisveroa. Kirkon ja seurakuntien työntekijöiden työ on tärkeää ja merkitsevää monessa elämänvaiheessa. Miten paljon muistoja köyhempi olisin, jos en olisi ollut seurakunnan järjestämillä leireillä ja miten monta ihanaa ystävää olisi jäänyt saamatta, jos en olisi mennyt vauvan kanssa kerhoon, jossa vielä oli aina tarjottavat kahveineen odottamassa. Jossa minun ja lapseni nimi aina muistettiin ja kuulumiseni aina kysyttiin. Miten kiitollinen olen rippipapistani, joka tuli toisesta seurakunnasta kastamaan minun lastani. Miten ihanasti hän kohtasi meidät! Ehdottomasti haaveilen joskus pääseväni naimisiin kotipaikkakuntani kirkossa, jossa vanhempanikin siunattiin avioliittoon.

-Iida

KUVAT // Tiia Nyholm

17 kommenttia

Kape 11.4.2020 - 22:15

Hei! Todella upeata kuulla tästä asiasta! Itse olen uskovainen perheenäiti ja usko Jeesukseen on minulle kuin ilma jota hengitän.❤️ En uskaltaisi elää ilman Jeesusta ja varmuutta iankaikkisesta elämästä.
Vinkkaan vielä sinulle http://www.tv7.fi jossa on paljon hyvää hengellistä ohjelmaa. Kannattaa katsoa kun ehdit. ☺️
Hyvää jatkoa ja pääsiäistä! 🙂🙏🏻

Vastaa
iidaafel 14.4.2020 - 21:48

Kiitos kovasti ja ihanaa kevättä kaikesta huolimatta <3

Vastaa
Peppis 11.4.2020 - 22:20

Minustakin tosi kiva että kirjoitit! Itse olen aika samanlainen. Tykkään seurakunnan toiminnasta, mutta usko ja kirkko on ihan eri asiat. Tuntuu, että vaikka ”kaikki” on tapakristittyjä niin silti ei saa sanoa uskovansa Jumalaan. Tai ainakin omissa piireissä on sellainen olo. En yleensä tuo asiaa esiin ellei sitä kysytä.

Vastaa
iidaafel 14.4.2020 - 21:49

Kiva kuulla, kiitos! Tuo on varmaan ihan totta. Itse taas koen voivani puhua siitä lähipiirissä, mutta olen tarkoituksella halunnut jättää sen pois blogista.

Vastaa
Pitkäaikainenseuraajasi 11.4.2020 - 23:00

Wau,siis WAU nää kuvat. Varsinkin toi viimeinen mykistävä 😍 Ihana kuulla, että sinäkin uskot korkeampiin voimiin ja halusit siitä kirjoittaa ☺️

Vastaa
iidaafel 14.4.2020 - 21:49

Kiitos todella paljon <3

Vastaa
Rosanna92 12.4.2020 - 00:54

Itsekin uskon ja samansuuntaisia ajatuksia on kuolemasta. On lohduttavaa, että tämän maallisen elämän jälkeen päästään taivaaseen. Mutta toisaalta epäilen myös uskoa ja Jumalan olemassaoloa. Onhan täällä paljon kärsimystä ja vääryyttä. Lapsia kuolee ja muuta. Kirkkoon en kuulu, enkä tule kuulumaan.

Vastaa
Kape 12.4.2020 - 13:37

Pahat asiat johtuvat syntiinlankeemuksesta. Myös paholaisella on hallintavalta täälä maanpäällä. Jumala on ainoastaan hyvä ja rakastava Isä. Hän tahtoo että jokainen meistä pelastuisi mutta hän on antanut ihmiselle vallan valita, oman tahdon.
Raamattu puhuu yhtä selkeästi Jumalasta ja taivaasta kuin paholaisesta ja helvetistä ja sen tekosia me täällä maailmassa näemme myös.

Vastaa
iidaafel 14.4.2020 - 21:51

Varmasti kaikki näitäkin miettii ja aina tulee niitä hetkiä, kun kyseenalaistaa uskonsa tai kokee, ettei sitä tarvitse.

Vastaa
NK 12.4.2020 - 01:20

Hymy nousi kasvoille, kun luin tätä! Miten rohkeaa ja virkistävää, että joku sanoo sen ääneen: ”Minä uskon Jumalaan”! Yksi (ev.lut.) kaverini tuhahti joskus, että Suomessa uskonvapaus tarkoittaa vapautta olla uskomatta. Ja ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Kyllä Jumalan mainitseminen pudottaa kummasti kylmän kiven keskusteluun! 😉 Siksipä sitä ei halua huudella, ellei suoraan kysytä. Mutta kyllä, minäkin uskon Jumalaan. Kuulun Ortodoksiseen kirkkoon ja ”omassa kirkossani” (Kuopion p.Nikolaoksen katedraali) minut kastettiin; ukkini, mummoni ja myöhemmin isäni siunattiin haudan lepoon. Ja kolme vuotta isän kuoleman jälkeen minut vihittiin siellä avioliittoon! Olen tosi ”avoin” uskova, en saarnaa, en käännytä ja olen avoin muille uskonnoille. Kavereissa on ateisteja, ev.lut. ja ort. porukkaa ja ihan kaikkea! Mutta kyllä usko antaa voimaa ja rukous lohduttaa! Ihanaa Pääsiäistä! 🙂

Vastaa
Anzu 12.4.2020 - 08:29

Suomen yleisin uskonto taitaa olla tuo ”uskon jumalaan, mutta omalla tavallani, en kuten (ev.lut.) kirkko opettaa”. Se on mielenkiintoista, ja kertoo tästä ajasta paljon – individualismi on isossa roolissa myös uskonnossa. Että minä itse olen tämän asian ajatellut, jopa järkeillyt, en ota annettuna edes uskoa – vaikka kaikista maailman asioista usko jumalaan on juuri se, johon ei voi järjellä päätyä (vaan nimenomaan uskomalla).

Kirkon merkitystä yhteiskunnassa tykätään myös käyttää perusteluna kirkollisveron maksamiselle. Mutta kirkko ei suinkaan ole ainut hyväntekeväisyysjärjestö, vaan samalla summalla voisi tukea vaikkapa MLL:ää, joka myös järjestää monipuolista ja aidosti kaikille avointa toimintaa perheille, ilman sidoksia mihinkään aatteeseen. Jos kirkkoon ei kuuluta uskon vuoksi, eikö silloin voisi yhtälailla tukea jotain toista järjestöä?

Väärinymmärrysten välttämiseksi todettakoon, että tietysti kukin saa uskoa mihin haluaa, kunhan ei sillä vahingoita muita, ja nämä olivat vain kommentteja näihin hyvin usein esitettyihin ”perusteluihin” uskosta ja kirkkoon kuulumisesta.

Vastaa
iidaafel 14.4.2020 - 21:54

Kiitos ajatuksistasi. Siis itse olen varmasti juuri tälläinen uskontoshoppailija, joka ottaa vähän kaikkea kivaa kaikista uskonnoista. Mutta tavallaan myös ajattelen, että ehkä kaikki uskonnot ovat yhtä, tai uskotaan siihen samaan asiaan, joita nyt jossain kutsutaan Jumalaksi.

Ja toki sitä voi kuulua hyväntekeväisyysjärjestöön. Itse kuulun sekä kirkkoon, että hyväntekeväisyysjärjestöön. En kuitenkaan suoraan vertaisi niiden toimintaa toisiinsa.Ja pidän kirkkoon kuulumista jollain tapaa itselle tärkeänä asiana.

Vastaa
Nimetön 12.4.2020 - 11:12

Tämä oli hieno kirjoitus, itselleni usko (ja kylläkin myös kirkko toimijana) on tärkeä juttu, mutta harvempien kanssa asiasta uskaltaa puhua lainkaan. Myöskään en ymmärrä sitä, miten niin monilla on tarve jatkuvasti haastaa esim toisten kirkkoon kuulumista, mielestäni kirkko ei ole verrattavissa hyväntekeväisyysjärjestöön koska se toimii varsin laajasti ja voi esim kriisitilanteissa tarttua toimeen ihan eri laajuudella kuin asiaan x erikoistunut järjestö. Esim pakolaiskriisin aikaan järjesti tosi lyhyellä varoitusajalla majoitustiloja ja nyt Helsingissä rakensi yhteistyössä kaupungin kanssa Helsinki-apu-projektin, jonka tavoitteena on löytää apua tarvitsevat vanhukset.

Vastaa
iidaafel 14.4.2020 - 21:55

Kiitos kommentistasi! Niin se varmaan on, että uskosta puhuminen on jotenkin häpeällistä ja pelätään, että leimautuu sitten ”himouskovaiseksi” heti tms. Mielenkiintoisia juttuja miettiä!

Vastaa
Nimetön 12.4.2020 - 17:13

Hieno kirjoitus. Itse luin sitä niin, että siinä oli vähän varovaisuutta, ellei jopa pientä ”selittelyä”. Saatoin kyllä projisoida omia tuntemuksiani… itse koen hyvin vahvasti, että uskosta ei saisi puhua. En ymmärrä, Miten uskolla on niin huono maine, ja tuntuu, että jos haluaa olla intellektuelli,trendikäs, suvaitseva, on pakko olla ateisti! Itselleni Jumala on niin itsestäänselvä osa maailmankuvaani ja hengellisyys niin voimakas osa kokemusmaailmaani, etten edes koe, että kyse olisi uskosta. Parhaimmaksi ja vapautuneimmaksi tunnen oloni myös ollessani ihmisten kanssa jotka ymmärtävät tämän, ja joilla on myös hengellistä heräämistä. Hassusti tuntuu, että usein he ovat hieman suvaitsevaisempia kuin ateistit… 😀 esim. Kerran netin deittipalstalla eräs ateistimies alkoi hyvin passiivis-aggressiiviseen sävyyn ivata ja pilkata mua, kun kerroin hengellisyydestäni. Kuulemma mitään ei-ateistisen maailmankuvan omaavaa ihmistä on mahdotonta ottaa tosissaan, ja ilmeisesti se hänen maailmassaan oikeutti törkeydet ja ylimielisen ivailun. Aggressio vain yllätti, koska en mitenkään tuputtanut vaan kerroin vain itsestäni. Kaikkea se leipä elättää 🙄 onneksi nämä valopäät ovat selkeä vähemmistö. Ja kas kummaa, vain vähän myöhemmin löysin puolisoni jonka kanssa jaamme saman arvomaailman ja jonka kanssa harjoitamme hengellisyyttä aktiivisesti. Kyllä se osuu sinunkin kohdallesi Iida kun vain olet avoimesti ja suorin selin sitä mitä olet, ja rehellinen myös itsellesi omista arvoistasi 🙂

Iloista Kristuksen ylösnousun juhlaa ja aurinkoa kevääseen!

Vastaa
iidaafel 14.4.2020 - 21:59

Kiitos kommentistasi. Varmasti tässä tekstissä oli perusteluja siihen suuntaan, lähinnä olin tarkoittanut ne perusteluiksi sille miksi en tuo asiaa esiin Idan matkassa-brändissäni. Koen, että voin puhua uskonnosta perheen ja läheisten kanssa ja minulla on monia ystäviä, jotka uskovat myös. Mutta olen halunnut tehdä sen valinnan etten tuo blogissa tai somekanavissani uskonnollisuutta esiin. En itse vain miellä sitä kuuluvaksi omaan brändiini.

Mutta se on varmasti niin, että yleisesti uskosta puhuminen hävettää ja pelottaa. Pelottaa juurikin mainitsemasi kaltaiset valopäät, jotka eivät ymmärrä eikä halua ymmärtää. Ja kaikki ihmisten ennakkoluulot.

Vastaa
Nimetön 13.4.2020 - 07:30

Kiitos!
Uskosta pitäisi rohkeammin puhua ja kirjoittaa
– myös muiden, kuin vain niiden herätysliikkeen piirissä olevien, joille uskon esiin tuominen tuntuu olevan luontevaa ja helppoa.

Haluamme suhtautua avoimesti ja sensitiivisesti vieraisiin uskontoihin, silti vähän pelkäämme sitä omaamme. Emme oikein puhu siitä lapsillemme, emme opeta, emme jaa heidän kanssa sitä, mihin uskomme. Ja kerta kerran jälkeen kasvaa sukupolvi, jonka lanka siihen ”tapakristityn elämään” on aina vain ohuempi ja ohuempi.

Karsimme arjestamme pois suvivirret ja joulukuvaelmat. Varomme, ettemme vain sano mitään väärää. Päiväkodissa jouluenkelin askarteleminen on jo kiellettyä, mutta tonttuja saa vielä pahvista leikata.
Lapset eivät enää tiedä, onko pääsiäinen pääsiäispupun vai -noidan syntymäpäivä. Se on kultturillisestikin kamalan surullista.

Enkä ole juuri sen parempi itsekään.
Lasten ollessa pieniä sai seurakunnalta paljon: perhekerhoa ja päiväkerhoa. Seurakunta työntekijöineen ja kotikirkkoineen tuli tutuksi, kun viikottain tavattiin. Harmi vain, että lapseni muistavat siitä niin vähän. Kouluun ja päiväkotiin siirryttäessä tämä kaikki jäi, sillä arkeen sopivaa toimintaa ei enää ollut. Eikä meillä kai aikaa ja tarvettakaan siihen enää.

Uskonnosta on tullut uusi seksi.
Pohdimme seksuaalikasvatusta ja haluamme olla niitä rentoja, jotka luontevasti puhuvat kavereiden ja lapsiensa kanssa seksistä ja kaikesta siihen liittyvästä.
Siinä, missä isovanhempani vielä ohjasivat jälkikasvuaan kirkon penkkiin ja uskonnon ääreen, me vaikenemme kiusaantuneina. Jokaisen oma asia.

Vastaa

kommentoi postausta