Odotapa vaan! Paheneeko vanhemmuus?

2,K

   Muistan alkuraskaudesta ajatelleeni, etten enää ikinä halua olla raskaana. Ajattelin, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Alkuraskauden pahoinvointi oli kohdalla jotain aivan kamalaa ja kesti viikolle 16 asti. Sen jälkeen aina sinne 42 viikolle asti oloni oli mitä loistavin, ei mitään vaivoja missään. Hieman väsytti tavallista enemmän, mutta oli myös aikaa nukkua. En herännyt öisin pissalle, en turvonnut massiiviseksi, ei ollut ennenaikaisia supistuksia, ei selkäsärkyä eikä mitään muutakaan mainittavaa. Nautin raskaudesta, jos vuoden 2018 hellekesän kuumuutta ei lasketa, ja ikävät ajatukset unohtui.

No sitten tuli synnytys. Muistan synnytyksessä ajatelleeni, etten enää koskaan synnytä. Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta. Halusin lähteä omasta synnytyksestäni, luovuttaa ja sanoa heipat. Se oli niin kipeää ja niin kamalaa, etten todellakaan haluaisi tehdä sitä uudelleen. Ja tuntui vaikealta ymmärtää, että toiset vapaaehtoisesti ovat monta kertaa raskaana! Oli Kamalat jälkisupistukset ja jäkivuodon haju, puhumattakaan määrästä. Ulostaminen sattui ja istuminen sattui. Vauva kuitenkin oli jotain suuremmoista. Ehkä ne muut eivät turhaa sanoneet, että palkinto on paras.

No sitten tuli ensimmäinen yö kotona vauvan kanssa. Se oli kamala, mutta seuraava yö oli vielä pahempi. Oikeastaan ensimmäinen kuukausi sai miettimään, että miten hemmetissä ne sanovat vauvavuoden menevän nopeasti. Yksi kuukausi oli tuntunut vuodelta ja oikeasti oli vielä 11 samanlaista jäljellä. En varmaan olisi hengissä. Tuli refluksitauti ja maitoallergia. Joinakin hetkinä todella halusin vain lähteä lätkimään omasta elämästäni, sillä olin niin väsynyt. Tuli jonain öinä ajateltua, että tämä on sitten ensimmäinen ja viimeinen vauva. Aina aamu tuli kuitenkin, myös pimeiden öiden jälkeen.

Olin kuullut kaikenlaista. Olin kuullut raskausaikana, että kannattaa nyt nauttia vielä kun voi. Olin kuullut, että kannattaa nukkua varastoon ja vauvan synnyttyä nukkua aina, kun vauva nukkuu. Olin kuullut, että kannattaa nauttia, sillä uusi vaihe tulee heti seuraavan perään, yhtä vaihetta koko vauvavuosi. Olin kuullut tiheän imun kausista, hampaista ja hulinoista. Olin kuullut, että kannataa nauttia, kun vauva vielä pysyy paikoillaan. Olin kuullut, että kannattaa nauttia kukista pöydällä, sillä pian mitään ei voi pitää missään. Olin kuullut, että kohta saa kulkea perässä, katsoa, ettei vauva syö hiekkaa, multaa tai ole vessaharja suussa, suojata pistorasiat ja teipata laatikot kiinni. Olin kuullut, ettei mistään kannata valittaa, sillä itse on vanhemmaksi halunnut. Olin kuullut, että kannattaa nauttia vauvavuodesta, sillä se uhmaikä alkaa kolkutella jo puolentoista vuoden kieppeillä. Olin kuullut, että kannattaa nauttia, kun vauva nukkuu paljon, sillä pian olisi vain yhdet unet, jos sitäkään, eikä tietoakaan omasta ajasta. Olin kuullut, että taaperon kanssa se vasta onkin rankkaa! Saa olla yksi viihdytystoimisto, eikä siitä saa hetken lepoa ja silmät pitää olla joka ruumisosassa. Joskus hiljaisuus oli hyvä merkki, taaperon kanssa aina huono merkki. Mutta mikä lohdullista, kyllä ne joskus oppivat nukkumaan, viimeistään teininä!

Mietin, että voiko oikeasti tästä pahentua.

Tätä nykyä huomaan, että minunkin tekisi mieli neuvoa tulevia vanhempia.

Tietysti tekisi mieli kertoa, ettei kannata stressata tai murehtia etukäteen, vaan kulkea vaihe kerrallaan vauvavuoden läpi. Loppuen lopuksi aika meneekin nopeammin mitä osasi koskaan odottaa, että odotas vaan, kun se on teini! Ne ovat pieniä hyvin pienen aikaa. Vauva tuo varmasti mukanaan vaikeita vaiheita, eivätkä ne lopu vauvavuoden päättymisen jälkeen. Ne raskaat ja pitkiltä tuntuvat hetket loppuvat kyllä. Tämä tieto ei tietenkään lohduta siinä hetkessä, eikä siinä hetkessä tiedä, että kauanko pitää jaksaa, kauanko on parempaan vaiheeseen.

Haastavaa siinä on se, ettei tiedä mitä on tulossa. Kaikki kyllä kovasti yrittävät kertoilla kokemuksiaan ja tietysti hyvällä. Yhdellä on yhdenlaista ja toisella toisenlaista, teillä juuri omanlaista. Voi neuvoa, voi kuunnella, voi lukea, voi ottaa asioista selvää, voi valmistautua, mutta oikeasti se on vain koettava itse. Se sisältää niin paljon asioita, joita ei voi sanoin kertoa.

Yhtäkkiä käsissä on jotain hyvin pientä ja haurasta. Jotain sellaista, jolle olet koko maailma. Jotain, joka luulee teidän olevan yksi ja sama asia, hän on yhtä sinun kanssasi. Olet jollekin elinehto, asia, jota ilman hän ei pysy hengissä. Onhan se aika hurjaa, että yhtäkkiä pitäisi olla valmis tähän rooliin! Se saa tuntua. Se saa tuntua elämän tarkoitukselta, se saa tuntua raskaalta ja rajoittavalta,  se saa huolestuttaa, pelottaa, väsyttää, itkettää, vihastuttaa, ärsyttää ja ihastuttaa. Se saa tuntua helpolta ja luontevalta. Se saa tuntua merkittävältä, tärkeältä ja se saa muuttaa koko maailman tai olla muuttamatta kovin paljoa. Ei tarvitse nauttia joka hetkestä ja koko ajan. Saa ikävöidä elämää ennen lasta, saa haaveilla entisestä kehostaan ja saa rakastaa uutta elämää sen hetkisessä kehossa.

Voi olla vaikea rakastua täysin uuteen ihmiseen, jolle on yks kaks annettava niin paljon itsestään. Voi olla, että rakkaus syntyy vauvan mukana, se vain on siinä se rakkaus. Mutta voin luvata, että se rakkaus on kaiken arvoista. Ja voin kertoa, että se rakkaus kasvaa ja kasvaa. Välillä sitä miettii, että miten on edes mahdollista rakastaa näin paljoa! Miten on mahdollista rakastaa vieläkin enemmän kuin mitä rakastan jo nyt! Ja mitä enemmän rakkaus kasvaa, kasvaa vauva samassa tahdissa sinusta erilliseksi ihmiseksi. Epäloogista! Vauva tarvitsee sinua eniten, kun sinä ehkä rakastat häntä vähiten.

Vauvanhoito on intenssiivistä loppuenlopuksi melko lyhyen aikaa. Vauva itsenäistyy vauhdilla. Vauvan elämä on täynnä vaiheita, sillä hänen kehityksensä on niin huimaa. Elämä on vaiheita. Joskus menee hetkellisesti huonommin ja sitten taas paremmin. Mikään asia ei aina ole pelkästään ihanaa tai pelkästään kamalaa. Minulla ainakaan. Koski sitten perhe-elämää, ihmissuhteita tai työtä. Kaikki uudet asiat vievät myös aikaa. Ei vanhemmaksi synnytä synnytyksen myötä ja olla valmiita, kun vauvan saa syliin. Se on matka, joka kuljetaan yhdessä kasvaen vaihe vaiheelta. Luota siihen, että kasvat kohti omannäköistä vanhemmuutta. Kaikki vanhemmat ovat erilaisia ja kaikki lapset ovat omia erilaisia yksilöitä. Niin vanhempien kuin lastenkin tarpeet ovat erilaisia ja niiden pohjalta vanhemmuutta rakennetaan. Jokainen lapsi haastaa meitä, jokainen ikävaihe tuo mukanaan omat hyvät ja haastavat paikat. Eri vaiheet haastavat meitä eri tavoin. Meillä on myös erilaisia elämäntilanteita ja erilaiset voimavarat niiden kohtaamiseen. Osalle pikkuvauva-aika on kuormittavaa aikaa, osalle se on sitten uhmaikä.

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen. Paheneeko se siitä sitten askel kerrallaan? 

Ei. Se paranee. Voikun voisinkaan kertoa mitä on edessä!

Omasta mielestäni elämä vanhempana paranee kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta. Miten upeaa on seurata oman lapsen kasvua ja kehittymistä, iloita uusista taidoista ja odottaa jo seuraavaa! Mitä enemmän lapsi muodostuu omaksi persoonakseen, vanhemmistaan irralliseksi ihmiseksi, sitä hienompaa se on. Mitä enemmän vuorovaikutus kehittyy, sitä erityisemmäksi suhde muodostuu. Ja aina riittää ihanaa odotettavaa, joka iässä! Odotas vaan, kun lapsi viimein vastaa sinulle, kun kerrot rakastavasi häntä!

Lapsi tekee elämästä sisältörikkaampaa, onnellisista hetkistä vielä onnellisempia ja saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Hän auttaa pääsemään yli niistä rankoistakin hetkistä, hänen takiaan jaksaa. Elämä on monin kerroin onnellisempaa, merkityksellisempää ja hauskempaa! On niin paljon enemmän naurua, iloa ja onnen kyyneliä. Surut ehkä tuplaantuu, mutta myös ilot tuplaantuvat, ellei jopa triplaannu. Lapsen myötä elämäänsä nimenomaan saa enemmän. Lapsi on rikastuttanut minun maailmaani, olen oppinut häneltä valtavasti ja saan tuntea joka päivä itseni rakastetuksi ja tärkeäksi.

Yhtäkkiä sitä huomaakin, että yönsä saa nukkua rauhassa. Yhtäkkiä huomaakin, että lapsi osaa itse ja hänen kanssaan voi tehdä monenlaisia asioista yhdessä. Hän on luonnollinen osa elämää, ei ole enää aikaa ennen lasta ja aikaa lapsen jälkeen, on vain elämä. Yhtäkkiä sitä huomaakin juovansa kahvinsa kuumana, kun lapsi leikkii omassa huoneessaan ja laittaa vielä oven perässään kiinni sanoen ”haluan olla rauhassa”. Yhtäkkiä se onkin lapsi, joka haluaa olla rauhassa vanhemmalta. Yhtäkkiä mennyt aika tuntuu niin lyhyeltä.

Tällä hetkellä ajattelen, että tekisin saman uudestaankin. Oikeastaan  en mitään muuta toivo kuin mahdollisuutta saada kokea tämä kaikki vielä uudelleen. Mikään elämässäni ei ole antanut näin paljon kuin äitiys, eikä kukaan voi viedä sitä minulta pois. Tämä täyttää sydämeni ja on hienointa mitä minulla on.

Ja odotapa vaan, kukaan ei enää sano näitä kuuluisia lauseita hieman isomman lapsen vanhemmille!

-Iida

LUE MYÖS

Nämä yllätti synnytyksessä

Odotas vaan kun se kasvaa

Vinkkini tuleville äideille

Äitinä voi ihan hyvin tehdä näin!

Kaikki saa vauvoja

Elämää uhmaikäisen kanssa

Vanhemmuuden kielteiset tunteet