Muistan sen päivän, kun pääsin sairaalasta kotiin. Pikkuveljeni haki minut autollaan. Pieni vauva itki koko matkan. Hän oli sairaalassakin valvottanut itkullaan ja minulla oli sellainen tunne, ettei hän ehkä saa tarpeeksi ruokaa. Minulla oli koko raskauden ollut suuri huoli siitä tuleeko tubulaarisista rinnoistani maitoa vai ei. Sairaalassa lääkäri oli punninnut vauvan ja hän oli sitä mieltä, että kaikki kunnossa.
Ensimmäinen yö vauvan kanssa kaksin meni kohtalaisesti. Väsymys alkoi hieman painaa. Seuraava yö vauvan kanssa kaksin oli jo aivan hirveä ja mietin, että miksi en vain ollut mennyt sairaalasta suoraan omalle äidilleni. Hän oli kyllä pyytänyt, mutta minusta oli mukava mennä omaan kotiin yksin ja ilman ruokaa. Olin saanut päähäni, että minun on pärjättävä heti yksin ja olin halunnut sairaalasta kiireesti pois. Kumma kyllä sairaalan ruokahuoltoa tuli heti ikävä. Kumma kyllä, alkoi myös kaduttaa oma jääräpäisyyteni.
Kahden kotona vietetyn yön jälkeen neuvolasta tultiin kotikäynnille. Itkin heti, kun terveydenhoitaja astui kotiini. Hän punnitsi vauvan ja sanoi, että paino on laskenut niin paljon, että nyt olisi lisämaidon paikka. Ja tarve painokontrollikäynneille neuvolassa.
Kolmannen yön vietin äitini luona. Vauva söi läpi yön kahden tunnin välein. Hän ei huutanutkaan enää. Syötyään, hän jatkoi uniaan.
Ensimmäiset päivät ovat jääneet mieleeni aika rankkoina. Minua harmittaa, etten luottanut omaan tunteeseeni ja antanut heti alkuunsa korviketta. Mutta minä vain odotin ja odotin, että se maito nousee. Odotin suihkutissejä. Annoin vauvan itkeä nälkää ja painon tippua. Minua harmitti, ettei minua kuultu sairaalassa.
Elämä alkoi siitä sitten sujumaan. Kun vain vaunut liikkui! Ja hitsit me liikuimme aktiivisesti ja tapasimme ystäviä. Vauva olikin sellainen, joka nukkui rintarepussa parhaiten tai liikkuvissa vaunuissa. Jos hänen halusi nukkuvan kolme tuntia, oli vaunuja ajeltava pitkin kaupunkia. Unipesä ja pyörillä liikuteltava kehto jäivät vain koristeeksi. Muistan sukulaisten huokailut, että täytyyhän vauvan nukkua, jotta vauva kehittyy. Mutta minkäs teit! Stressasin asiaa jatkuvasti. Muutaman kuukauden ikäisenä tilanne tuntui hankaloittuvan. Vauva nukkui aina 45 minuuttia, eli yhden unisyklin ja heräsi. Hän oli itkuinen ja hänen ihonsa oli todella huonossa kunnossa. Silloin muistan todella olleeni väsynyt ja ehkä pettynytkin. En ollut kuvitellut elämääni vauvan kanssa sellaiseksi. Ei ollut vauvakuplaa, ei kolmen tunnin päiväunia tai netflixmaratooneja sohvalla. Oli sukkulointi vaunuilla, korvikkeen lämmitystä, pullojen desinfiointia ja valmisruokia itselle. Onneksi Helsingin kaupungin kotipalvelu kävi luonani kerran viikossa 2,5 tuntia. Sain tehdä aina jotain omaa ja hengähtää.
Vauva oli 3,5kk kun tuntui, etten tiedä mitä tehdä. Rakastin vauvaa aivan valtavasti ja minusta tuntui pahalta, kun en osannut auttaa häntä. Joku selvästi oli hätänä. Yhtenä yönä mistään ei tullut mitään ja lähdin vauvan kanssa Lasten sairaalan päivystykseen. Hänet otettiin sisään osastolle ja minut lähetettiin kotiin nukkumaan. Ja minä menin vastustelematta. Minä jätin pienen vauvani yksin huoneeseen ja lähdin. Hän oli siellä kaksi yötä. Hänellä alettiin epäillä mahdollista refluksitautia, joka johtuisi maitoallergiasta. Sain reseptin Nutrilon Peptiin ja sain kotipalvelusta toisen käynnin viikkoon, eli yhteensä 5 tuntia viikossa. Minä kipuilin suuresti ainoana vanhempana. Koin vaikeutta tutustua muihin äiteihin, sillä en osannut samaistua heidän vauva-arkeensa mitenkään ja koin, ettei he tajunneet minun arjestani mitään. Kipuilin yksinäisiä iltoja ja viikonloppuna, sillä kaikki tekeminen ja aktiviteetit keskittyivät aina aamupäivään. Kyynelehdin aina, kun joka sanoi tietävänsä miltä minusta tuntuu, koska omakin mies tekee reissutyötä. Aina, kun joku sanoi olevansa osa-aikainen yksinhuoltaja, kun mies tekee yövuoroa.
Ostin vedenkeittimin jauhemaista korviketta varten. Kaikki tuntui niin vaikelta. Mikään ei ainakaan tuntunut helpottavan. Ehkä pahenevan. Etsin tietoa, googletin, luin ja etsin. Varasin aikoja eri lääkäreille. Tuntui, että elämämme oli vain tutkimuksia, lääkärikäyntejä, neuvolaa, fysioterapiaa, homeopatiaa ja osteopatiaa.
Viikossa oli helposti kolmekin terveyteen liittyvää menoa. Ensimmäinen vauvalle sopiva korvike löytyi hänen ollessaan lähes 6kk ikäinen. Nutramigen Puramino sopi vauvalleni ja elämämme muuttui täysin. Siitä syystä jaan vauvavuoden kahteen osaan, elämään ennen 6kk ikää ja elämään sen jälkeen. Nimenomaan elämään, sillä silloin me aloimme elää.
Silloin ensimmäistä kertaa aloin suuresti nauttia elämästäni äitinä ja elämästäni vauvan kanssa. Tunsin kamalaa syyllisyyttä siitä, etten ollut voinut nauttia aiemmin. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin välillä jopa halunnut luovuttaa. Kuljimme kevättä kohti ja vauva ei ollut enää ihan vauva. Hän oli seurasta nauttiva pieni ihminen, joka halusi jo siirtyä rattaisiin katsomaan maailmaa ja istua syöttötuolissa puristellen kanapötköä mössöksi käsien välissä. Elämä tuntui todella helpottavan monin tavoin vauvan kasvaessa ja oppiessa uutta. Nautin suuresti kaikista uusista taidoista, ryömimisestä ja konttaamisesta, tukea vasten nousemisesta. Nautin, kun hän pääsi liikkeelle ja hänen maailmansa mullistui ja tyytyväisyys kasvoi. Koin voiton, kun saimme viimein diagnoosin maitoallergiasta ja Kelalta korvauspäätöksen uuden Kela-kortin kera. Aloin viimein ymmärtää muita äitejä ja heidän hehkutustaan siitä, kun vauvan kanssa on niin ihanaa ja helppoa. Koin ehkä jonkinlaisen vauvakuplan vasta myöhemmin. Mutta ihanaa, että koin sen. Ihanaa, että sain tuntea sen ihanuuden olla oman lapsen kanssa. Kotipalvelukin kohdallani päättyi. Minua oli tuettu matkalla äidiksi ja nyt minä pärjäsin itse.
Koin, että elämäni parani kuukausi kuukaudelta. Vauvan tullessa vuoden ikään, mietin voiko elämä paremmaksi tästä muka enää mennä? Meillä oli selkeä rytmi, kokonaiset yöt ja kahdet 1,5h päiväunet. Pitkiin päiväuniin vauva ei koskaan oppinut, enkä ehkä osannut edes opettaa. Nyt siitäkin asiasta tietää paljon sellaista, mitä silloin ei tiennyt. Koin vauvan kasvun lisäävän meidän molempien vapautta. Vauvan syntyessä ei tajunnut, miten suuresti hänen elämänsä ja siinä selviytyminen on minusta kiinni. Minulla ei ollut tilaa tutustua häneen hiljalleen, vaan minun oli annettava itsestäni heti kaikki hänelle. Vauvasta sai seuraa ja vauvan kanssa pystyi puuhailla jo monenlaista. Me reissasimme ja kyläilimme, olimme leikkipuiston suurkuluttajat ja laskimme liukumäkeä Hoplopissa. En enää surrut yksinäisyyttä kuten alkuun. Huomasin kasvaneeni. Huomasin rakkauden lapseeni syventyneen. Huomasin saavani hänestä valtavasti ja se riitti minulle. Meistä oli tullut perhe vaikeuksista huolimatta. Vuoden aikana hän oli kasvattanut minusta äidin, joka luotti itseensä ja osasi toimia vaistojensa mukaan. Äidin, joka ei surrut puuttuvaa, vaan osasi iloita olemassa olevasta. Äidin, joka uskalsi tehdä omia päätöksiä ja seisoa niiden takana välittämättä siitä, onko ne yleisesti hyväksyttyjä muiden äitien silmissä. Äidin, joka alkoi loistaa rakkautta.
-Iida
LUE MYÖS
Ensimmäiset viikot vauvan kanssa
Mihin en osannut äitiydessä varautua?
Yksinhuoltajuus ei ole yhtä kuin surkeus
10 kommenttia
Tämä postaus sai tän yksinhuoltajaäidin kyyneliin ♥️
Mun poika täytti tänään 6 vuotta . Kaksi niistä on kuljettu kaksin. Omalla kohdalla koin kyllä, että olin vähintään yhtä yksin omassa parisuhteessa lapsen isän kanssa ja lapsen vanhempana kuin nyt yksinhuoltajana. Silloin kun puolisolta ei saa henkistä tai konkreettista tukea kumppanuuteen tai vanhemmuuteen , tuntuu se todella kuin yksin kuljetulta matkalta.
Sinulla on ihana kasvutarina äitiydestä , omaakin tarinaa on juuri tänään lapsen syntymäpäivänä tullut mietittyä erityisen paljon .
Oon sanonut tän ennenkin , mutta olet upea Iida. Valoa syksyysi ♥️
Kiitos todella paljon ja ihanaa syksyä teille❤️
Kuuntelin postauksen ja lopuksi katsoin kuvat ja herkistyin. <33 vieressäni tuhisee 2kk vauva ja meillä on mennyt todella hyvin ja ollut helpompaa kuin osasin odottaa. Samaistun siis aikaasi 6kk jälkeen ja voin vain kuvitella kuinka rankkaa ja avuton olo sinulla on ollut ekat 6kk. Onneksi ratkaisu vaivoihin löytyi ja saitte nauttia vauvavuoden loppupuoliskosta. Kaikkea hyvää, teitä on ilo seurata <3
Voi kiitos valtavasti ihanasta viestistä❤️
Uskomatonta miten teidän ensimmäiset 6kk kuulostaa niin samalta mitä täällä! Olen seurannut teidän matkaa alusta asti mutta jotenkin tässä tekstissä konkretisoituu niin moni asia mitkä meillä meni samoin.
Toinen lapsi on syntymässä keväällä ja kyllä pelottaa ihan tosi paljon että toistuuko sama hänen kanssaan. Toisaalta nyt tietää paremmin mistä apua saa ja uskaltaa rohkeammin kuunnella omaa äidinvaistoa, ei ehkä niinkään sitä neuvolantätiä…
Olette kyllä maailman suloisimmat yhdessä, kiitos kun jaat teidän tarinaa ❤️
Kiitos tosi paljon❤️
Ja ymmärrän niin tuon pelon! Mutta ainakin osaa nyt herkemmin hakea apua. Ja olen miettinyt, että onneksi esikoinen oli ns haastava, sillä seuraava tuskin voi olla pahempi. Kamalaa olisi toisin päin, jos olisinin ollut tosi iisiä ja sitten seuraava ei olisikaan sitä tarjoava! Mutta toivotaan kaikkea hyvää ja toivotaan, että seuraava on aivan erilainen tapaus❤️
Sinulla on niin kaunis tapa ja taito kirjoittaa. Harvoin enää törmään tälläiseen. Jokainen sinun teksti kolahtaa.
Löysin sinut instagramissa nyt tässä odotusaikana. Olen monesti miettinyt, että selviän mistä vaan koska Iidakin on selvinnyt. Puhut asioista ja elämästä rehellisesti. Toivon niin että löydät elämäsi rakkauden ja saat vielä elää odotusta yhdessä perheenä. Itse uskon, että hyvä tulee hyvän luo ja et edes vielä osaa unelmoida mitä kaikkea on luvassa. Sitä ennen olet ollut meille monelle täällä ruudun takana ihan uskomaton suunnannäyttäjä ja inspiraatio.
Harvoin jaksan kommentoida, mutta nyt oli pakko. Tiedän että saat uskomattoman paljon tarpeetonta paskakommenttia netissä. Sitä en voi ymmärtää. Itse ajattelen, että jos joku ei miellytä/ärsyttää minua = en seuraa tälläistä ihmistä. Että kaikille heittereille sellaisia terveisiä täältä, että kannattaa täyttää omat somekanavat sellaisella sisällöllä, josta inspiroituu ja saa jotain. Minulle olet sellainen!
Täällä on odotusta kuukauden päivät vielä jäljellä ja odottelen pikkupoikaa maailmaan saapuvaksi. Odotusaikana on ollut tosi kiva lukea postauksiasi ja nyt kun niitä tulee vielä enemmän, niin on oikein hyvä!
Tsemppiä yrittäjäarkeen ja valoa ja voimaa syksyn keskelle <3
Voi kiitos! Siis et arvaakkaan miten ihanalta viestisi tuntui! Mieletöntä saada tälläistä palautetta!
Toivon sinulle todella ihanaa loppu odotusta ja voimia tulevaan❤️
Tekstisi nostatti kyyneleet silmiin, tuntuu jotenkin niin tutulta se riittämättömyyden tunne alkukuukausien aikana. Ei vaan osannut nauttia siitä, toivoi vain sen menevän nopeasti ohi. Nyt kun pieni mies on kasvanut, on aika jo kullannut muistot parista ekasta kuukaudesta. Itse aloin nauttia ja ”selviytyä” äitinä olemisesta vasta kun vauva oli 4kk ikäinen.
Tuo ensimmäinen kuvasi on todella kaunis ja kuudennessa kuvassa Eemillä mahtava ilme!
Voi kiitos, aivan ihana kuulla, että pidit tekstistä <3 Ja aivan sama tunne, ei osannut nauttia ja odotin vain ajan kuluvan. Ihan alkuun mietin, että miten ihmiset voivat sanoa, että vauvavuosi menee nopeasti, kun minusta tuntui joskus, että en selviä 12 kuukautta, kun muutamakin oli jo ihan tuskaa. Mutta niin siinä sitten vain kävi, että vuosi olikin yllättävän lyhyt aika elämää!